Apu

Kotomaamme koko kuva

Kotomaamme koko kuva

Kovimmat tanssimiehet kävivät välillä hakemassa auton takakontista kuivan paidan.
Teksti Juha Itkonen
Mainos

Heinäkuun lopulla luoksemme saapui vieraita ulkomailta. Yhdeksän hengen epäviralliseen delegaatioon kuului kolme saksalaista, kaksi tšekkiä, kaksi espanjalaista ja yksi puolalainen. Kaukaisin vieras, Müncheniin asettunut uusiseelantilainen, tuli kirjaimellisesti maapallon toiselta puolelta.

Isäntinä meillä oli tietenkin paineita. Olimme tavanneet nämä ihmiset Keski-Euroopan sydämessä ja kertoneet heille hurjia tarinoita pohjoisesta provinssista. Niin kuin tarinoita kertoessa usein tapahtuu, emme kenties olleet pysytelleet aivan totuuden ahtaissa puitteissa. Enimmäkseen olimme puhuneet saunasta, viinasta, talven pimeydestä ja small talk -kulttuurin täydellisestä puutteesta – toisin sanoen vahvistaneet heidän hataraa mielikuvaansa kaurismäkeläisestä mustavalkotodellisuudesta, joka ratkaisevalla tavalla poikkeaa maailman muiden kansakuntien elämänmenosta.

Nyt oli sitten tullut puheiden lunastamisen aika. Millaisen Suomen yrittäisimme vieraillemme näyttää? Millaisen Suomen he näkisivät? Kaikkein eniten pelotti, että tämä maa olisi aivan liian tavallinen, samanlainen kuin kaikki muutkin.

Aloitimme Helsingistä. Matkustimme raitiovaunulla keskustaan, istuskelimme tuomiokirkon portailla, söimme mansikoita Kauppatorilla, nousimme Suomenlinnan-lauttaan, ja tänä kosteana kesänä sää oli ihme kyllä meidän puolellamme, taivas pilvettömän sininen. Kaupungin rakennukset suorastaan hohtivat auringonvalossa. Onko täällä aina näin kaunista, vieraat kyselivät.

Idylliin oli saatava vähintäänkin ripaus sitä kaivattua Kaurismäkeä. Siirryimme siis Kallioon. Ilta oli harvinaisen hiljainen, mutta suunnitelma onnistui: näimme muun muassa miehen, joka oli liian humalassa pysyäkseen pystyssä mutta kyllin selvä pyöräilemään. Vieraat vaikuttivat tyytyväisiltä.

Parin ahtaan keskiolutkuppilan jälkeen päädyimme trendikkäälle klubille. Kolmekymppiset, tyylikkäästi pukeutuneet helsinkiläiset tanssivat entisessä teollisuuskiinteistössä kattoon ripustettujen hammaslääkärilamppujen alla. Paikka oli hieno mutta aavistuksen persoonaton. Olisimme yhtä hyvin voineet olla Berliinissä, Lontoossa tai Barcelonassa. Onneksi ulkona taksijonossa odotti juuri sellainen vaalea kesäyö, jonka voi kokea ainoastaan tällä etäisyydellä päiväntasaajasta.

Seuraavana päivänä matkustimme maalle. Siellä odotti peräti kaksi saunaa, savusauna ja perinteinen puulämmitteinen. Vaikka eteläsaksalaisessa sanomalehdessä oli äskettäin julkaistu pitkä reportaasi Heinolan kohtalokkaista löylykilpailuista, yksikään vieraista ei vaikuttanut pelokkaalta. Päinvastoin, yllättäen heitä piti suorastaan maanitella pois lauteilta.

Illalla otettiin tilataksi lähimmälle tanssilavalle. En suoraan sanoen tiennyt, millaisen maailman siellä kohtaisimme.

Kohtasimme kauniin. Hiljaisemman ja rauhallisemman, kenties katoamassa olevan mutta ei vielä kokonaan kadonneen. Hyvinkin viisi vuosikymmentä yhdessä viettäneet pariskunnat tanssivat verkkaista valssia samalla parketilla, jolla he kenties joskus nuorina olivat tavanneet. Haitari soi, välillä hilpeästi mutta enimmäkseen haikeasti. Kovimmat tanssimiehet kävivät välillä hakemassa auton takakontista kuivan paidan.

Tangon askeleet olivat jossain minunkin muistissani, tulivat sieltä selkärangasta. Langsam, langsam, schnell, schnell, langsam. Kaikki ympärilläni oli samaan aikaan sekä tuttua että vierasta, sekä arkista että epätavallista. Helsinki tuntui olevan paljon kauempana kuin 150 kilometrin päässä. Oli melkein kuin olisin ollut ulkomailla itsekin.

Julkaistu: 16.8.2012