Kesällä kaivoin hyllystä Imagen numeron lokakuulta 1997. Kannessa oli Kata Kärkkäinen ja sisällä laajoja muotikuvasarjoja, pitkä artikkeli Gianni Versacesta sekä muun muassa Jyrki Lehtolan essee senhetkisestä muodista. Mutta oli numerossa muutakin kuin pukeutumista. Tamperelaisen Heikki Ikosen omakohtainen artikkeli Vihan hedelmät kertoi viisi vuotta työttömänä olleen Ikosen elämästä peruspäivärahalla, arjesta, jossa rikkoutuneen paistinpannun tilalle voi ostaa uuden vasta seuraavassa kuussa ja jossa lapselle ei aina ole bussirahaa päiväkotimatkaa varten. Arjesta, joka jatkuessaan sysää sivummalle ja painaa kasaan.

Vuonna 1997 vuosikymmenen alun laman syvin aallonpohja oli jo takana ja uusi nousu Nokian vetämänä aluillaan, mutta maassa oli silti yhä lähes 400 000 työtöntä työnhakijaa.

Lehden silloinen päätoimittaja Matti Apunen viittasi Ikosen artikkeliin pääkirjoituksessaan. Kysyttyään ensin, miksi suomalainen työtön ei kapinoi, Apunen jatkoi, että tyytymättömyys ei välttämättä ruokikaan kapinaa vaan populismia: Vaan eipä suomalaisilla näytä riittävän puhti populismiinkaan. Kaikessa massiivisuudessaan lama ei synnyttänyt yhtään täys­veristä populistista liikettä. –– 90-luvun vennamolaisuus jäi näkemättä. Perussuomalaisten Timo Soinin kesäinen mopokiertue oli lähinnä säälittävä yritys lämmitellä tähteitä, elvyttää henkiin unohdetun kansan poliittista ruumista, kauan sitten kylmennyttä.

Nyt neljännesvuosisata myöhemmin tiedämme, kuinka populismille on Suomessa käynyt. Vaikka se ei ehkä noussut suoraan laman vaikutuksista, monin osin se nousi toisesta 1990-lukua määrittäneestä kokemuksesta. 1990-luvulla suomalaisten todellisuudet alkoivat erkaantua toisistaan. Toisille maailma näytti olevan auki ja toisille taas viimeisetkin ovet tuntuivat sulkeutuvan, kirjoitti Katja Lindroos heinäkuussa aikakauslehti Avun juhlavuosisarjassa, joka katsoo lehden historian kymmentä vuosikymmentä niitä määrittäneiden ilmiöiden kautta. 1990-luvulla me emme enää olleet samalla tavalla ”me” kuin ennen, Lindroos kirjoittaa ja tarkoittaa myös odotushorisonttien etääntymistä toisistaan. Onko minulle mahdollista kaikki vai ei juuri mikään. Jälkimmäisestä seuraa osattomuus, jolla ei ole kuin kielteisiä seurauksia.

Ylisukupolvisessa syrjäytymisessä tuo osattomuus siirtyy sukupolviketjussa polvi polvelta eteenpäin, kun ei ole mahdollisuuksia tai halua päästä koulunkäynnin ja opiskelun kaltaisiin kyyteihin, joilla pääsee osallisuutta tuottavaan työelämään.

Tämän ilmiön tarkastelusta on kyse Leevi Ikosen kirjoittamassa elokuussa julkaistussa artikkelissa Katkeruuden hedelmät. Leevi Ikonen on Heikki Ikosen poika, joka oli isänsä artikkelin aikana seitsemänvuotias kouluaan aloitteleva lama-ajan lapsi. Esseessään nuorempi Ikonen reflektoi, miten aineellisesti niukka lama-ajan lapsuus yhä tuntuu hänen elämässään ja kuinka se on vaikuttanut siihen, miten hän yhteiskunnan näkee.

Paljastamatta liikaa Leevi Ikosen artikkelista tai Heikki Ikosen vanhasta tekstistä, joka on nyt uudelleenjulkaistu, voi sanoa, että lopulta molemmille on käynyt aivan hyvin. Ennen muuta siitä on pitänyt huolen halu arvostaa koulutusta sekä koulutuksenkin kautta hankittu ei-taloudellinen pääoma. Se on ollut sekä yhteiskunnassa kiinni pitävä ankkuri että eteenpäin vievä lautta. Kaikista eniten kyse on koulutuksen ja sivistyksen arvostamisesta, uskosta ja ymmärryksestä sen aikaansaamaan hyvään. Koulu ja koulutus saa tällaista aikaan, pysyy hyvien puolella, kuitenkin vain, jos se pystyy huomioimaan oppilaiden moninaisuuden ja onnistuu vähentämään kotitaustan vaikutusta pärjäämiseen.

Tämän tehtävän tärkeys heijastuu jo molempien Ikosten artikkeleiden nimistä. Viha ja katkeruus ovat helposti niukkuuden seuralaisia silloin, kun niukkuus ei ole itse valittua. Ilman toivoa ne löytävät nopeasti vihollisia.