Apu

Kotipihan karvaiset kaverit

Kotipihan karvaiset kaverit

Luonnon eläimiä nähdäkseen ei välttämättä tarvitse lähteä kauas. Jo kotipihalla voi havaita monenlaisia nisäkkäitä: hiiret, myyrät, lepakot, oravat ja muut karvakaverit tuovat kotipiiriin eloa vuoden ympäri.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Suomi ei ole nisäkkäistä kiinnostuneelle luonnonystävälle varsinainen unelmamaa: meillä on luonnonvaraisia nisäkäslajeja ja -yksilöitä varsin niukasti, ja ne vähätkin ovat hysteerisen arkoja. 

Siksi ilahdun joka kerta, kun näen Suomen luonnossa jostakin nisäkkäästä edes hännänpään. Jos vielä onnistun saamaan otuksesta valokuvan, kohtaaminen lämmittää mieltä pitkään.

Kotipihalla nisäkkäitä tuntuu olevan enemmän kuin muualla, vaikka oman kotini tontti Nurmijärvellä on samanlaista impivaaralaista mäntymaastoa kuin ympäröivä luontokin. Kotipihalla tulee vietettyä paljon aikaa, ja ikkunasta tulee katseltua ulos. Näin silmiin tarttuu paljon sellaista, mikä jää huomaamatta satunnaisella metsäretkellä.

Toki pihalla on myös sellaisia houkuttimia, joita ei luonnosta löydy, kuten lintulaudalta pudonneet siemenet ja komposti. Lisäksi ulkovarasto, leikkimökki ja muut pihapiirin rakennukset tarjoavat otuksille suojapaikkoja.

Orava on eloisa ja ilmeikäs kotipihan kaveri, jonka näkee liikkeellä päivisin, kun taas useimmat nisäkkäät ovat aktiivisia yöaikaan.

Kotipihan karvakavereista sympaattisin on mielestäni metsähiiri – en voi vastustaa sen pallokorvia ja tummia nappisilmiä. Myös hiiren siimahäntä ja punertavan tai kellertävän ruskea turkki ja valkoinen vatsa ovat kauniita. On suorastaan ihme, miten hiirien ja myyrien turkki näyttää aina niin puhtaalta, vaikka ne rymyävät jatkuvasti maanalaisissa käytävissä.

Metsä- ja kotihiirtä hieman muistuttavia pikkunisäkkäitä ovat metsämyyrät, jotka vierailevat usein lintulautojen liepeillä ja tulevat joskus sisälle rakennuksiinkin. Myyrät tunnistaa siitä, että niillä on pienemmät silmät ja korvat kuin hiirillä.

Syksy ja alkutalvi ovat sitä aikaa, kun hiiret ja myyrät hakeutuvat luonnosta ihmisasutuksen piiriin, jossa niitä houkuttelevat lämpö ja ruoka. Kaikki lajit eivät kuitenkaan tule pihoihin, vaan esimerkiksi peltohiiri viettää koko elämänsä heinäpelloilla ja niityillä.

Juuri marras–joulukuun aamun hämärässä, kun luonnossa on hiirenhiljaista, näen usein siimahännän vipeltävän maakolostaan pihan poikki lintulaudalle ja takaisin. Pieni, tumma hahmo vilahtaa maan alle, ja hetken päästä sen pää putkahtaa esiin jostain aivan toisesta kohdasta.  

Siinä missä monet nisäkkäät viettävät elämänsä pääosin piilossa ja liikkuvat hämärän aikaan, orava on erilainen: eipä liene Suomen luonnossa toista niin päiväaktiivista nisäkästä.

Orava on touhukas eläin, ja etenkin syksyllä sen näkee usein huseeraamassa puiden oksistoissa ja erilaisissa koloissa. Orava tekee talvivarastoja, joista se voi käydä napsimassa herkkuja, kun lumi peittää maan ja pakkanen paukkuu.

Loppusyksyllä metsämyyrät hakeutuvat ihmisasutuksen piiriin lämmön ja ravinnon perässä.

Loppukesä ja syksy olivat tänä vuonna tavallista lämpimämmät, ja vielä lokakuulle asti saattoi olla kostean lämpimiä, pimeitä iltoja, jotka houkuttelivat runsaasti yöperhosia lentämään. Niiden perässä tulivat tietysti kaikuluotaimilla varustetut nahkasiipiset yön ritarit, lepakot. 

Monena iltana kiinnitin huomiota siihen, että lepakoita lenteli taloni ympärillä aikaisempaa enemmän. 

Vähän ennen pimeän laskeutumista lepakot ilmestyivät pihalle kuin taikaiskusta. Ne lensivät ohitseni vain puolen metrin päästä. Lepakot ovat maailman ainoita lentäviä nisäkkäitä, ja Suomen yleisin laji pohjanlepakko on myös maailman pohjoisin lepakkolaji.

Lepakot viettävät ilmeisesti päivänsä jossain rakennuksessa, mahdollisesti hirsitalossani, vaikka en ole niiden päiväpiiloa löytänyt. Ehkä uusikin puutalo – ainakin minun kirvesmiestaidoillani rakennettuna – tarjoaa monenlaisia rakoja ja koloja, joista lepakot pääsevät vintille hirsiä vetämään.

Pohjanlepakkoa eivät pihan valot häiritse, vaan se kiertää ympäri talon soikeaa rataa ja vetäisee silloin tällöin kahdeksikon muotoisen kierroksen pihanurmikon ympärillä. Lennot on lennetty lokakuussa, jolloin lepakot vetäytyvät horrokseen.

Lepakot ilahduttivat minua pitkälle syksyyn lentelemällä taloni ympärillä, mutta nyt ne ovat jo vetäytyneet horrokseen vintille ja puunkoloihin.

Eräänä aamuna katsoin tapani mukaan keittiöni ikkunasta etupihalle päin, ja näin lintulaudan alla siemeniä jyystämässä selvästi hiirtä suuremman karvaturrin. Se oli rotta!

En ollut aiemmin nähnyt rottaa pihallani, ja vaimoni alkoi heti epäillä, että tapani kompostoida biojätteitä on liiankin maanläheinen. Pallomainen kompostorini ei ehkä edusta tuotekehityksen terävintä kärkeä, ja sen saumoista valuu ulos nestettä, joka varmaankin houkuttelee jätteistä pitäviä eläimiä paikalle.

Rotta näytti kuitenkin olevan kiinnostunut lähinnä lintulaudan alle pudonneista auringonkukansiemenistä, joita se rouskutti niin antaumuksellisesti, että pääsin ottamaan kuvia kuistin reunan takaa muutaman metrin päästä.

Rotta eli isorotta on kiistatta haitallinen tuhoeläin, joka aiheuttaa maailmalla vuosittain suuret vahingot muun muassa jyrsimällä sähköjohtoja ja ulostamalla viljojen päälle. Rotta on erittäin sosiaalinen ja nopeasti lisääntyvä laji, ja se onkin levinnyt lähes kaikkialle maailmaan.

Minulle pihaani ilmestynyt rotta merkitsi kuitenkin vain päivän piristystä, enkä osannut nähdä sitä pelottavana tuholaisena.

Rotta ilmestyi kerran popsimaan lintulaudalta pudonneita auringonkukansie­meniä, mutta pihani vakiovierasta siitä ei ole tullut.

Kun katsoo minkä tahansa karvakaverin eturaajoja, huomaa että ne ovat pohjimmiltaan samanlaisia kuin ihmisen sormet ja varpaat: samanlainen viisihaarainen rakenne on paitsi oravan, hiirien ja myy­rien, myös lepakon raajoissa, joskin niiden ympärillä on leveät ihopoimut.

Näytämme olevan ainakin etäisesti samaa sukua muiden nisäkkäiden kanssa, ei kai meillä muuten voisi olla niin samannäköiset jalat ja kädet.

On minulla ihan oikea lemmikkieläin, paimenkoira Bella, joka asuu sisällä ja nukkuu samassa sängyssä kuin me ihmiset. Mutta kotipihani karvaiset pikku­otukset ovat tavallaan lemmikkejä nekin. ●

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 3.11.2015