Miten pitäisi reagoida, kun kuulee, että Suomessa tehdään taas elokuvaa seksiaddikteista? Aihepiiri vie ajatukset Levottomat kolmoseen, ja siitä seuraa irvistys, läpsäisy otsaan ja ”voi rähmän” lausuminen suojaloitsuna. Nimittäin, sen vaivaannuttavampaa aihetta ei suomalaiselle elokuvalle ole kuin kaupallisen ”erotiikan” ja moralismin naittava seksiaddiktio.
Kuudes kerta vaikuttaa elokuvalta, jossa Pihla Viitalan näyttelemä kaunis nainen panee liikaa. Se vaikuttaa myös romanttiselta komedialta, eikä markkinoinnissa ole tätä mielikuvaa ainakaan piiloteltu. Negatiivisia ajatuksia yhdistää se, että teos uhkaa olla taas yksi urbaanin ”naisyleisön” sapluunaan sovitettu, siis koko olemassaolollaan vain kaupallista tarkoitusta palveleva, hölmöily.
Jossain niistä on karaokea, ja silloin nimi on Nuotin vierestä, jossain on joku pääministeri, siis Ainoissa oikeissa, ja niin edelleen. En muista, millä Rakkauden rasvaprosentti erottui toisista kotimaisista romcomeista, paitsi nimensä huonoudella.
Eskapismissa ei ole mitään vikaa. Se on tärkein syy, jolla ihmisiä elokuvateattereihin houkutellaan. Mutta voisiko ihmissuhteita käsitellä muutenkin kuin latistamalla kaiken mainosmaiseksi ja yksiulotteiseksi?
Hyvin alkaneen kiukun pilaa se, että Kuudes kerta on hyvä elokuva, ja yksi syy siihen on se, ettei se anna mitä odotat eikä mitä kuvittelet.
Kuudes kerta voi vaikuttaa romanttiselta komedialta, mutta romanttinen se ei ole. Tässä elokuvassa on hassuja tilanteita, kuten sellainen, jossa nainen kivijalkatoimistossaan pakenee miestä pöydän alle ilman, että olisi vähäisintäkään mahdollisuutta päästä piiloon. Paitsi ettei se ole niinkään hassua, vaan traagista.
Seksi on hauskaa ja tunteetonta, eikä sitten kumpaakaan. Musiikki loiventaa tilanteita humoristiseen suuntaan, mutta ei koskaan kevyiksi.
Kun viihde-elokuvat yleensä maalaavat arjesta kohotettua kuvaa, tällä kertaa kaikki vähän lässähtää. Se ei tunnu synkältä, sillä esteettisesti tässä on nyt ihan oikeaa elokuvaa. Muutamine heikkouksineenkin Kuudes kerta on kansainvälisen tason teos, ranskalaistyylinen, eikä markkinahenkisesti eskapistinen. Tämä kaikki on totta kai suuri haaste Suomessa, jossa elokuvan pitäisi olla viihdettä, auki sanottua ja optimistista, kiitos.
Kuudennessa kerrassa on hetkiä, joista ei voi olla aivan varma, ovatko ne elokuvan sisällä totta vai päähenkilön mielenmaisemaa. Eikä tätä väreilyä alleviivata. En tarkoita, että kyseessä olisivat unijaksot. Elokuva voi olla yhteisen objektiivisen maailman, sisäisen tietoisuuden ja tiedostamattoman rajapinnassa, koska ollessaan elokuvataidetta sillä on siihen kaikki mahdollisuudet.
Suomalaisten ihmissuhde-elokuvien helmasynti on se, että ne eivät edes yritä. Koska ohjaaja-käsikirjoittaja Maarit Lalli todella yrittää, yllättävän kiinnostavan elokuvan haluaisi olevan erinomainen.
Myönnän odottaneeni, että Kuudes kerta olisi romanttinen komedia. Miksi? Koska muuta tapaa kertoa nykyajan naisista ja miehistä ei suomalaisessa elokuvassa ole viime vuosina ollut, etenkin jos päähenkilö on nainen. Tämä ei voi olla vain tekijöiden vaan myös rahoittajien vika. Toisaalta ongelma on siinäkin, että yleisöä kiinnostaa ennen muuta hömppä. Syysprinssissä oli muuten kaikki kohdallaan, mutta se, että kriisin syyksi nousee miespäähenkilön osoittautuminen peruuttamattomasti ja ikään kuin turvallisesti tosi sairaaksi, latisti koko elokuvaa.
Lalli on vastauksia kiinnostuneempi kysymyksistä, sijaistoiminnoista ja tilanteista, jotka eivät johda minnekään.
Eikä Kuudes kerta ole seksiaddiktiotarina. Ei markkinahenkinen, eikä psykopatologinen. Teema lienee, että ihmiseen jää koukkuun, itseensäkin. Minulle jäi jossain määrin epäselväksi, mikä näitä ihmisiä vaivaa, ja haluan kiittää siitä.
En tiedä tutuistanikaan, mitä heidän päässään liikkuu ja miksi he joskus hölmöilevät. Jos tietäisin itsestäni, en olisi mennyt terapiaan. Kuudes kerta ei tuputa psykologista varmuutta, ja se on aivan hyvä. ■
