Image

Kosmoksesta, howdy!

Kosmoksesta, howdy!

Kalle Kinnunen suosittelee uutta Terrence Malickia, vaikka se on pettymys.
Mainos

Vaikeuksien, takaiskujen ja muiden elämän kolhujen keskellä koetan ajatella maailmankaikkeutta ja aikaa. Sitä, kuinka pieni ihminen on, ja kuinka pieniä ne arjen ongelmat ovat. Ainoa, mihin tämä tekniikka ei ensinkään tepsi, on rakkaus. Oli kyseessä lähisukulaisen menetys tai romanttisen rakkauden loppu, tunne on niin musertava, ettei pettymysten kosmisella mittanauhalla ole enää mitään käyttöä.

Menetyksen ja kuoleman pelon vuoksi ihmiskunnalla on uskonnot, ja siksi Terrence Malick on tehnyt elokuvan The Tree of Life.

Lapsuus ja aikuisuus. Vanhempamme ja me. Muistot ja tämä päivä. Rakkaus ja suru. Yksilö ja kaikkeus.

The Tree of Life on kaikkien aikojen kunnianhimoisimpia elokuvia. Sitä on odotettu vuosia. Se on juuri niin suuri kuin lupasikin olla. Malick tarttuu olemassaolon perimmäisiin kysymyksiin – ja haluaa antaa vastauksia. 

Sanapareihin tulee valitettavasti lisätä yksi: pyhä ja kitsch.

Elokuva alkaa lainauksella Jobin kirjasta: Missä sinä olit, kun minä maan perustin? Repliikki kuuluu Raamatussa itse Jumalalle. Sillä merkitystasolla pysytellään 140 minuuttia.

Suosittelen The Tree of Lifeä kaikille, koska ei epäilystäkään: monien kirjoissa se taatusti nousee kaikkien aikojen parhaiden elokuvien joukkoon. Se on tavallisen tarjonnan keskellä jotain aivan muuta kuin naapurisalin rytinät ja siirapit, kokonainen maailmanselitys valkokankaalla. Samalla se on pettymys ja Malickin huonoin elokuva. Yritän selittää ristiriidan. 

Elokuvan ensimmäinen taso on Malickille ominaisten lumoavan impressionististen kuvien ketju ja varmasti omaelämäkerrallinen. Eletään 1950-lukua Teksasissa, eräänlaisessa Eedenissä. Brad Pitt ja Jessica Chastain näyttelevät pariskuntaa, joka menee naimisiin ja saa kolme poikaa. Pojat kasvavat, leikkivät, ihmettelevät ja kohtaavat maskuliinisen mutta pohjimmiltaan epävarman isän vihanpurkaukset. Äiti on itse armollisuus. 

Toisella tasolla yksi pojista, Jack, aikuisena – roolissa Sean Penn – harhailee nykyajassa työpaikallaan suurkaupungin kylmässä pilvenpiirtäjässä ja mystisellä aavikolla kadonnutta aikaa etsimässä, menetetyn viattomuuden perään itkemässä.

Kolmas taso kertoo maailmankaikkeuden alkuhämäristä ja elämän synnystä. Ensin on alkumeren meduusoja, lopulta tulevat Jack ja perhe. Nämä lomittaiset osat muodostavat Malickin käsityksen siitä, mikä on elämän tarkoitus ja onnen salaisuus.

 

Mikä on naiivia, mikä kyynistä? Ongelma kiteytyy puolivälin kohtauksessa, joka on muun elokuvan tapaan taatusti vilpitön, mutta erityisen korni. Sen kuvaileminen ei ole juonipaljastus – alusta loppuun kulkevaa juonta ei ole. 

Kun Malick on sukeltanut maapallon alkuhämäriin ja elämän kevääseen, päästään dinosaurusten aikaan. Se on yhtä kaunis kuin Malickin muukin maailma, joskin digitaalituotos. 

Eräänä iltapäivänä jurakaudella pienehkö dinosaurus on loukkaantuneena uupunut joen laidalle. Toinen dino tulee sen luokse ilmeisen nälkäisenä. Haavoittunut hirmulisko hengittää peloissaan, kun voimakkaampi yksilö painaa sen päätä jalallaan. Sitten hyökkääjä päättääkin, ettei surmaa heikompaansa.

Ajatus on kaunis: dinosauruksen sydämeen tulee empatia. Ollaan hetkessä, jolloin armo keksitään.

Suurin kaikista on rakkaus, Malick sanoo. Hänen on kerrottu olevan maltillinen kristitty. Elokuvan lopussa hän vihjaakin tuonpuoleisesta, ikuisesta armosta.

Cannesissa maailmanensi-illan yhteydessä The Tree of Lifen yleisin vertauskohde oli 2001: Avaruusseikkailu, jossa Stanley Kubrick heijasteli kulttuurin olemusta tieteistarinan keinoin. Muistin, kokemusmaailman ja ihmisen kosmisen pienuuden tutkielmana se muistuttaa myös Gaspar Noén taannoista trippiä Enter the Void. Jos minulta kysytään, The Tree of Life on Enter the Voidin ja Forrest Gumpin äpärälapsi, kaunis katsella mutta jenkkinaiiviudessaan henkisesti torso. Ehkä olen vain kyyninen. Ero on, että Malick esittää tietävänsä, Kubrick ei väittänyt tietävänsä ja Noé sanoi, että todennäköisesti ei ole suurta tiedettävää. Riippuu katsojan maailmankuvasta, kenen työ puhuttelee eniten.

Milan Kunderan mukaan kitsch on paskan kieltämistä. Ateistina pidän The Tree of Lifeä kitschinä ja sentimentaalisena. Noén elokuva oli ruma, mutta Malickin on valitettavasti banaali. Se on kaunista ilman rumaa.

Haluan silti nähdä The Tree of Lifen pian uudelleen. Malickin kuvat ovat mielettömän kauniita ja Bachin, Berliozin, Mahlerin ja kumppanien musiikki hienoa. Elämys vain on lähempänä pinnallista viihdettä kuin olisin toivonut.

Kalle Kinnunen on helsinkiläinen elokuvatoimittaja, jonka listoilla Stanley Kubrick on hyvin lähellä kärkeä.

Image 6-7/2011

Julkaistu: 17.6.2011