Vanha kaveri soitti joulunpyhien jälkeen ja halusi keventää sydäntään. Varmasti hän tiesi saavansa myös vertaistukea ikätoveriltaan. Juhlapyhät olivat menneet sukuloidessa ja kuten aina, ruokapöydässä ja keittiössä eivät törmänneet vain näkemykset vaan myös kaksi sukupolvea. Tästä me sitten päädyimme puhumaan yli puolen tunnin ajaksi.

Mikä siinä on, että sitä paistia pitää paahtaa siellä uunissa niin jumalattoman monta tuntia, kaveri taivasteli ja tuli heti avanneeksi ruoka-aiheisen sukupolvikeskustelun uuniluukun. Sillä jos me suurten ikäluokkien lapset olemme jonkin asian oppineet, niin sen, että ruoan tulee olla kypsää. Liha, kana tai kala, tunti 200-asteisessa uunissa. Pihvi, kypsänä. Hampurilaispihvi, kypsänä. Lohi, kypsänä.

Lapset tässä vaiheessa, kypsinä.

Kun sukupolvet kohtaavat keittiössä tai ajautuvat toisenlaiseen näkemyseroon, riidat eivät useinkaan johdu siitä, että jompikumpi ei osaisi. Molemmat osaavat ja molemmat katsovat toimivansa oikein, mutta opit on hankittu erilaisessa ajassa ja samalla tavalla erilaisista arkitodellisuuksista nousevat vuorovaikutuksen tavat.

Tuskin mikään sukupolvi on todistanut elämässään sellaista elintason nousua kuin suuret ikäluokat. Se tarkoittaa sitä, että lähtötilanne ei ole ollut helppo ja puute on ollut se, mikä ikäpolvea on sen lapsuudessa eniten yhdistänyt, kuten Katja Lindroos suurten ikäluokkien lapsuudesta kirjoittaa. Ruoat on pitänyt kypsentää syystä ja kallisarvoisesta omaisuudesta pidettävä huoli. Siksi kellään ei ole työkalut, sukset ja kalaverkot niin hyvässä kunnossa kuin suurilla ikäluokilla.

Tapoja on aina vaikea muuttaa ja kaikista vaikeinta on muuttaa sukupolvelle ominaisia tapoja ja kaikkea sitä, joka on jättänyt jäljen aivoihimme siinä vaiheessa, kun ne vielä tallensivat kaiken. Joko lukemattomien toistojen tähden – lautanen syödään tyhjäksi – tai siksi, että ne tapahtuivat ensimmäistä kertaa. Juuri tämä lienee syy sillekin, miksi vuosikymmeniä vanhojen bändien keikoille yhä riittää yleisöä.

Ongelmat alkavat, kun ne nuoremmat luulemme tekevämme hyvää. Viime vuosina töissä olemme oppineet siihen, että pärjääminen tai ylipäänsä työelämässä pysyminen on kiinni siitä, miten notkeasti suhtautuu muutoksiin, osaako jatkuvan muutoksen ottaa työnsä johtotähdeksi.

Tämän lisäksi ajamme usein muutosta kotonakin: pitäiskö sun laittaa se puhelin pois ja koittaa vaikka lukea jotain välillä, lähtisköhän joku kaveri ulos, niin ei tulis oltua niin paljon sisällä, pitäisköhän ne läksyt jo tehdä.

Tämänkin takia olemme hanakoita neuvomaan ja taivuttelemaan, luulemme, että toinen kääntää kelkkansa kunhan vain perustelemme näkökulmamme kunnolla. Näinhän ei käy, jankkaus uuvuttaa toisen ja aivotkin ovat tottuneet suojelemaan kantajaansa pitäytymällä mieluummin totutussa, kuten Helsingin Sanomat kirjoitti tammikuussa.

Vielä kolmekymppisenä sukupolviriita olisi mennyt niin sanotusti tunteisiin, mutta lähemmäs viisikymppistä suojaa jo moni asia. Niistä tärkein on ehkä vuosi vuodelta kasvava ymmärrys omasta paikasta sukupolviketjussa. Me 70-luvulla syntyneet emme ole enää nuoria ja viimeistään kohta on meidän vuoromme ottaa vastaan miksi te aina- ja miksette te koskaan -tyyppisiä syytöksiä lapsiltamme. Ja pahoin pelkään, että ne ovat mittaluokkaa vakavampia kuin kysymys siitä, miksi se lohi pitää aina paistaa niin kypsäksi.

Luulen, että miksi te ette tehneet mitään on syytösten kantaäiti ja sateenvarjo, jonka alle sama kysymys mahtuu monella eri kärjellä. Miksi ette tehneet ilmastolle mitään, miksi halusitte niin nähdä maailmaa ja kesämökin pihan niin mahdottoman usein? Miksi rakastuitte muutokseen ja teitte kilpailusta ja epävarmuuteen sopeutumisesta arvon ettekä rakenteita näitä estämään? Miksi luulette tietävänne kaiken, vaikka vielä te olette vanhasta maailmasta? Miksi te olette olleet niin hitaita?

Emme olisi me, ellemme koittaisi perustella, taivutella toista kannallemme argumentteihimme uskoen. Luultavasti siksi, lapsoseni, että me opimme keskustelemaan, saattaisin aloittaa. Me pääsimme 80-luvulla niin hyvään kyytiin, että opimme korvaamaan tekemisen puhumisella. Tiedät, mitä tarkoitan, kun katsot meitä mökillä. Isä ja äiti juttelevat, mummo ja ukki hoitavat hommat. Koulu ei vielä silloin aikoinaan ollut erityislahjakkuudelle hankittu näyttämö ja yliopiston ensimmäinen porras, vaan paikka lasten oleilla. Varsinkin meille poikalapsille se oli helppoa, ei ollut sellaista sanaparia kuin kympin poika.

Ja tätä oleilua ja juttelua me sitten yliopistossa jatkoimme. Kuusi vuotta sählyä ja keskiolutta, opintotuki aina kuun neljäs päivä. Tätä me sitten saatoimme töissäkin jatkaa, kunnes maailma sitten vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen lopulla muuttui. Aika lailla sinun ja siskosi syntymien aikoihin siis, ja siksi tiedätkin, että tarkoitan silloista finanssikriisiä.

Tosiasiassa jo ennen tätä oli tapahtunut paljon sellaista, joka horjutti esimerkiksi turvallisuudentunnetta maailmanlaajuisesti ja jonka on täytynyt vaikuttaa siihen, millaisena maailma ja tulevaisuus on meitä nuoremmille näyttäytynyt. Enkä tarkoita vain terrori-iskuja, vaan esimerkiksi ilmastonmuutoksen nousemista keskusteluun. Kaikki tämä tuntuu tosi merkittävältä ja isolta erolta entiseen, sillä meidän avainkokemuksemme oli kuitenkin vielä maailman aukeaminen. Ja ehkä siitäkään syystä moni meistä ei osannut tarttua toimeen vaan siihen tarvittiin teitä ja sukupolvia meidän välissä.

Me kun olimme tottuneet niin hyvään, että saatoimme suuttua siitäkin, jos ruoka oli tehty mielestämme väärin.

Kirjoittaja on aikakauslehti Imagen päätoimittaja.