Opettaja Maarit Korhonen poisti luokastaan pulpetit. Tilalle hän toi sohvia ja säkkituoleja. Moni oppii paremmin makuuasennossa kuin pulpetissa istuen, ja miksi luokkahuoneen pitäisi olla tylsä, Korhonen perustelee muutosta. Herää, koulu! -pamfletin kirjoittaja haluaa uudistaa koululaitoksen (s. 19). Korhosen pamfletti on provosoiva ja räväkkä: hän julistaa, että on parempi jättää kertotaulut opettamatta kaikille, jotka eivät niitä opi. Hän haluaa räjäyttää koulun rakenteet ja tehdä opiskelusta oppilaan vahvuuksista lähtevää.  Hieman vastaavilla linjoilla on kouluhistorioitsija Jari Salminen kirjassaan Koulun pirulliset dilemmat. Salmisen mukaan koulu on pysynyt samanlaisena viimeiset sata vuotta. Opetussuunnitelmat, luokkatilat, tuntijaot eivät ole radikaalisti muuttuneet. Salminen suhtautuu muutokseen varovaisesti ja toppuuttelee kriisipuhetta. Koulun kehittäminen on paljon vaikeampaa kuin siitä puhuminen. Jari Salmisen kirjan keskeinen teesi on, että useat kouluun kohdistuvat vaatimukset ovat ristiriidassa keskenään. Siksikin uudistaminen on vaikeaa. Toisaalta koulujen arki vaihtelee alueittain ja kouluittain, jopa luokittain. Korhosen sanoin: rikkaiden ja köyhien alueiden kouluissa ja oppilaiden valmiuksissa ero on valtava. Koulusta jokaisella on mielipide. Ja kaikki – jopa Korhosen kaltaiset uudistajat – kritisoivat koulua oman kokemuksensa perusteella. Ongelmaksi tulee se, että mitä päättävämmässä asemassa yhteiskunnassa on, sitä kauempana on oma kouluaika ja sitä harhaisempi käsitys nykykoulusta. Toki on helppo osoittaa omituisuuksia, joita koulumaailmaan liittyy. Maailma on täynnä rakenteita, jotka ovat eri aikakausien kerrostumia, syntyneitä toisen ajan tarpeisiin. Koulu jos jokin on tällainen kerrostunut instituutio. Siksi muutokset ovat työläitä. On paljon helpompi sanoa, että näin on aina ennenkin tehty kuin ryhtyä uudistuksiin. Otetaan esimerkki, vaikkapa virkkaus. Jos kyseenalaistaa, onko virkkaaminen taito, jota on välttämätön opiskella peruskoulussa, saa todennäköisesti vastaansa pro-virkkaus-liikkeen. Toisaalta: nauretaanko kymmenen vuoden päästä peruskoulun koodaamistunneille, joita nyt innolla ajetaan? Koulun kuuluu reagoida yhteiskunnan muutokseen, mutta muotien perässä juoksemisessa on vaaransa. On lyhytnäköistä kasvattaa lapsia ajatellen vain tämän päivän maailmaa. Yhtä lyhytnäköinen on ajatus hylätä koulusta kaikki, mikä ei ole kivaa. Aikuiseksi kasvamiseen kuuluu se, että tavoitteiden eteen pitää nähdä vaivaa ja tehdä töitä. Kaiken ei tarvitse koko ajan olla kivaa. (Tämä tietenkin voi olla menneen maailman ajatus, joka ei enää sovi pamflettien muuttuvaan yhteiskuntaan. Ja toki parhaimmillaan innostus ja työ yhdistyvät.) Koulutusasiantuntija, Harvardin yliopistossa vierailevana professorina työskentelevä Pasi Sahlberg totesi keväällä Imagessa, että peruskoulun kehittäminen on vailla suuntaa. Siitä ei käydä kunnollista linjakeskustelua, ei asiantuntijoiden eikä poliitikkojen keskuudessa. Keskustelu keskittyy siihen, että jaetaan tunteja yhä uudelleen eri oppiaineiden välillä. Pannaanko enemmän vai vähemmän liikuntaa, ruotsinkieli vai ei, käytetäänkö iPadeja vai ei. Toinen keskustelulinja taas on vielä hedelmättömämpi: nykynuorison tai -opettajien paheksunta. Opetusministeriössä tehdään juuri nyt opetussuunnitelman uudistusta, joka kulkee lyhenteellä OPS 2016. Sen perusta on tarkoitus valmistua tämän vuoden loppuun mennessä. Uudistuksen taustalla on Perusopetus 2020 -työryhmän muistio. Muistion tavoitteet ovat hienoja. Siinä korostetaan itsenäistä ajattelua, vuorovaikutusta, osallistumista, käden ja ilmaisun taitoja, vastuullisuutta ja itsetuntemusta. Muistio lähtee muuttuvasta maailmasta ja sen vaatimuksista. Silti on käymässä niin, että uudistuksen keskeisin tulos on tuntijaon muuttaminen. Enemmän sitä, vähän vähemmän tätä. Suuri keskustelu suomalaisesta koulusta on vielä käymättä. Voisiko se olla yksi kevään vaaliteemoista? Toisaalta, voidaanko vaalien yhteydessä edes käydä järkevää ja syvällistä keskustelua koulusta? Valmista, täydellistä koulumallia ei ole olemassa. Juuri se tekee koulusta ja kasvatuksesta puhumisesta vaikeaa. ■

Twitter @heikkivalkama