Apu

KOM-teatterin Poika päättää kehutun trilogian

Poika on näytelmäkirjailija Florian Zellerin trilogian kolmas, itsenäinen osa. Siinä tutkitaan ihmisten vaikeutta todella ymmärtää toisiaan.
Kuvat Marko Mäkinen / KOM-teatteri

Aikamme kiinnostavimmaksi näytelmäkirjailijaksi kutsutun Florian Zellerin perhetrilogian päätös nähdään KOM-teatterissa. Trilogian aloitti Äiti, jota ei tietääkseni ole ainakaan Helsingissä esitetty. Vuonna 2017 Helsingin kaupunginteatteri esitti Isän, jossa päähenkilönä oli dementoituva isä. Nyt trilogian päättää Poika.

Isä oli vaikeasta aihepiiristään huolimatta lämminhenkinen ja koskettava, mutta KOM-teatterin Poika on jännitekimppu. Onko mitään pahempaa, kuin oman lapsen masennus ja ahdistus, jolle ei tunnu löytyvän selitystä tai ratkaisua?

Näytelmä alkaa tilanteesta, jossa Petri-isä (Niko Saarela) ja Anne-äiti (Vilma Melasniemi) ovat eronneet jo tovi sitten, ja Petrillä on jo vauva uuden puolisonsa Sofian (Ria Kataja) kanssa. Teini-ikäinen Niko (Paavo Kinnunen) ei kuitenkaan ole oikein päässyt perheen hajoamisesta yli, eikä ole tainnut äitikään päästä. Kun siihen lisätään herkkyys ja muita teini-iän haasteita, joista näytelmässä lähinnä vihjataan, lopputuloksena on ahdistus ja syvenevä masennus, jonka seurauksena koulukin jää kesken. Pian kotona on pienen aurinkopojan sijaan vain synkkä pilvi, jota äitikin jo vähän pelkää.

Niko on monien murrosikäisten tavoin mustavalkoinen ja kapeakatseinen. Ahdistukselle ei näy loppua, kun yhteiskunnan ja isän asettamat paineet ja odotukset tuntuvat vain kasvavan.

Petri-isä on lakimies, joka suhtautuu perheeseensä yhtä suoraviivaisesti kuin lakijuttuun: näin toimitaan, asia ratkeaa näin. Teinin ahdistus ja pelot eivät mene isälle jakeluun. Petrille elämä on aina ollut selvää ja eteenpäin menevää – perhekin jäi, kun uusi ihastus tuli vastaan. Toisaalta välit omaankin isään ovat vaikeat. Välillä tuntuu, että isä ja poika puhuvat peräti eri kieltä. Äiti vain puuhailee neuroottisesti ja toivoo, että isä hoitaa asian.

Näytelmä pitää otteessaan. Työryhmä ei anna jännitteen purkautua edes väliajalla – sitä ei tässä lähes kahden tunnin näytelmässä ole, ja hyvä niin. Poika ei ole toki pelkkää synkistelyä. Siinä on hyvin huomioitu se, että masentuneellakin voi hetkittäin olla hauskaa: vaikkapa silloin, kun isä esittelee kuuluisia tanssiliikkeitään.

Näyttelijät tekevät hyvää työtä. Paavo Kinnunen on omaksunut masentuneen teinin ailahtelevaisuuden, jossa hetkessä saatetaan käydä läpi koko tunneskaala. Niko Saarela ja Vilma Melasniemi ilmentävät sitä voimattomuutta, mitä vanhempi kokee tässä vaikeassa tilanteessa – ja toisaalta rakkauden tuomaa ehtymätöntä toivoa.

Ohjaaja Riikka Oksanen tuo hyvin esiin esimerkiksi Nikon päänsisäistä maailmaa ja tunteiden vuoristorataa. Jo Isässä nähtiin Zellerin tapa vaihtaa näkökulmaa ilman, että katsoja sitä heti arvaa. Samalla keinolla saadaan aikaan vaikuttavia kohtauksia myös Pojassa.

Näytelmä jää mietityttämään vielä pitkäksi aikaa esityksen jälkeen.

Juttua muokattu 14.2.2020 kello 15:14 ja korjattu 14.2.2020 kello 22.25: trilogian aloitti Äiti, ei Isä.

Julkaistu: 14.2.2020
Kommentoi »