Miten niin et ole? Mikset, kirjailija itsekin?.
Niin, miksi en? Vastaus on helppo: en lue sellaisia kirjoja. Trillerit, dekkarit, jännärit – kiitos ei. Eikä tätä pidä käsittää väärin, kyse ei ole nyt siitä, että omasta mielestään korkean kirjallisuuden edustaja syljeskelisi norsunluutornistaan tuulipukukansan niskaan. Rajaukseni ei ole elitismiä, se on elämänhallintaa. Se perustuu subjektiivisiin mieltymyksiin, toisin sanoen makuasioihin, eikä makuasioista voi kiistellä.
Ehkä silti pitäisi edes joskus kokeilla. Ei muuta kuin uusin Remes kouraan ja sohvalle mukavaan asentoon, kyllä kai se siitä lähtee. 151 600 suomalaista kirjanostajaa ei voi olla väärässä.
Tiedän, että Remeksen oikea nimi on Petri Pykälä. Tiedän, että Pykälä asuu ulkomailla ja välttelee julkisuutta. Pakko silti tunnustaa, että hahmotan Remeksen pikemminkin pylväinä kuin ihmisenä. Kustantajan mainoksissa pylväät kohoavat kirja kirjalta korkeammalle, kohta kai taivaisiin asti.
Iäkäs herrasmies Rolf Narva houkutellaan epämääräisellä kutsulla Berliiniin. Metsän kätköissä hautausmaalla on rikastettua uraania, teekkaripojat rakentavat ohjusta, tummaveriset miehet punovat katalia juoniaan.
Ihmissuhdetasolla draamana on salattu menneisyys. Rolfin pojalle Erikille paljastuu, että isä on kehitellyt ydinpommia saksalaisille. Vielä kamalammaksi tilanne käy, kun äidinkin komeroista löytyy ensin geenikarttoja ja lopulta säilöttyjä silmiä. Ikävä kyllä jännittävintä tässä trillerissä tuntuu pitkään olevan se, onnistunko lukemaan sen loppuun.
Olen suorastaan huolissani. Dekkareiden pitäisi olla helppolukuisia, mutta minä tavaan Remestäni kuin alakoululainen aapista. Yksipuoliseen kirjalliseen ruokavalioon tottuneet aivoni eivät ilmeisesti kykene jäsentämään tietoa muodossa, jossa Remes sitä tarjoilee. On merkillisen raskasta sahata Berliinin, Lontoon, Helsingin ja sota-ajan Saksan välillä ja yrittää seuloa olennaista lauseenvastikkeiden ja sääkuvailujen seasta.
Hassua, miten vieraalta suomen kieli voi tuntua. Tutkijat puhuisivat varmaan kielirekistereistä, eikä tämä rekisteri ole hallussani. “Hänen uransa ja olemassaolonsa keskeisiin vedenjakajiin kuuluva päivä joulukuussa 1944 oli valjennut sateisena ja sumuisena.” Mitäs tämä nyt on, jotain elämäkertaa?
Eksyksissä kompastun olemattomiin esteisiin. Pitäisi keskittyä juoneen, mutta vanhasta tottumuksesta alan kytätä henkilöhahmoja. Erik Narvan lapsellinen kiukuttelu ärsyttää minua suunnattomasti. Olenko minä hirviöiden jälkeläinen, Erik jankuttaa. Voi voi, en ole ihminen enää ollenkaan.
Vaikka mies kuinka kantaisi pahan perimää, viisikymppiseltä geenitutkijalta olettaisi aikuisempaa käytöstä.
Tuskastuneena käännyn lopulta kustannustoimittajani puoleen. Mitä tässä nyt pitäisi tehdä? Aikuinen ihminen ei saa luettua yhtä Remestä. Lue nopeammin, kustannustoimittaja neuvoo. Jännäreitä luetaan nopeasti.
Oivallus on ratkaiseva. Hävettää, etten tajunnut sitä itse. Eihän jännäreitä tutkiskella otsa kurtussa työhuoneen hiljaisuudessa. Ei, niitä luetaan kiireessä, ruuhkassa, ihmisten seassa; niitä kaapataan mukaan lentokenttien tiskeiltä ja ahmitaan alusta loppuun mannertenvälisillä lennoilla.
Lentokoneeseen en pääse, mutta siirryn Remes kainalossani läheiseen kahvilaan. Siellä selätän vastustajani vaivatta parissa iltapäivässä. Loppuhenkoseni on miltei kunniakas: sivulta 289 suoraan maaliin, sivulle 506.
Lopputuomio ottelusta Itkonen vs. Remes? Itkoselle välttävä, Remekselle kiitettävä. Voin vain kuvitella, millaista kurinalaisuutta, ammattitaitoa ja paineensietokykyä vaatii kirjoittaa joka vuosi tällainen aineksiltaan muhkea romaani, josta kaiken lisäksi pitäisi kasvaa edeltäjäänsä korkeampi pylväs.
Pahan perimän materiaali on kiinnostavaa. Saneleeko ympäristö yksilön arvot? Miten pitkälle valtiot ovat valmiita menemään? Mikä lopulta erottaa nykyisen DNA-seulonnan natsien rodunjalostuksesta?
Näinhän sitä kuulee väitettävän: kun runous ja taideproosa käpertyvät sisäänpäin, jää trillereiden tehtäväksi käsitellä aikamme ongelmia. Kenties.
Mutta se toiminta, jännitys, yllätykset – mitä virkaa niillä on? Ovatko trillerit ihmisten mielestä ihan oikeasti jännittäviä?
“Myös Erik ryntäsi eteenpäin ja huitaisi kädellään raivoisasti osuen aseeseen, joka laukesi uudestaan ketään vahingoittamatta.” Jos tässä olisi ääni ja kuva, jos tämä tapahtuisi Tennispalatsin suurella kankaalla, nielisin kaiken kakistelematta. Daniel Graig tai Matt Damon siinä huitaisisi pyssyn Gary Oldmanin kädestä. Viihtyisin, epäilemättä. Mutta sille en mahda mitään, että actionkohtaukset kirjallisessa muodossa eivät ole minulle viihdettä tai edes ajanvietettä. Päinvastoin, ne ovat kidutusta.
Mainoslauseet pylväiden vieressä ovat varmasti totta: Remes on kansainvälisen tason trilleristi. Meidän tiemme eivät vain kohtaa, sillä minä satun olemaan piirikunnallisen tason trillerinlukija. Harjoittelu voisi auttaa, mutta harjoittelemaan en aio ryhtyä. En enää, en tässä iässä.
Juha Itkonen on helsinkiläinen kirjailija ja Imagen kirjallisuuskolumnisti, joka kyllä vielä lapsuudessaan luki innokkaasti Kolme etsivää -kirjoja.
