Image

Kolumni: Terapian jälkeiset kyyneleet



Kolumni: Terapian jälkeiset kyyneleet

Levy-yhtiöiden kahleista murtautunut Radiohead löytää sateenkaarensa päästä ilon, sanoo musiikkikolumnisti Samuli Knuuti.

Ei ollut sattumaa, että vuonna 2000 Radiohead levytti kappaleen nimeltä How To Disappear Completely. Sillä juuri sitä yhtyeen 2000-luku on ollut, yhtä suurta katoamistemppua.

Radiohead oli onnettomuudekseen mullistanut kitararockin albumeillaan The Bends (1995) ja varsinkin OK Computer (1997), jossa yhdistyivät saumattomasti teknologia ja bändisoundi, uuden vuosituhannen paranoia ja klassinen laulunkirjoitustaito, lohduton käsitys nykyihmisen tilasta (“sika häkissä, antibioottikuurilla”) ja vanhanaikainen humanismi.

Kun OK Computer jo vuoden sisällä ilmestymisestään alkoi pulpahdella “kaikkien aikojen parhaat albumit” -listoille ja laulaja Thom Yorkea ryhdyttiin kutsumaan sukupolvensa tärkeimmäksi rockmuusikoksi, sisäänpäinkääntynyt ja kimurantti bändi ei tuntenutkaan itseään kovin imarrelluksi.

Seuraavilla levyillään Kid A (2000) ja Amnesiac (2001) kertosäkeistään, kitaroistaan ja tunnelatauksestaan tuttu yhtye näytti ovea kertosäkeille, kitaroille ja tunnelataukselle.

Siinä missä OK Computer suri kommunikaation mahdottomuutta liikaan tietoon, byrokratiaan, jargoniin ja teknologiaan hukkuvassa maailmassa, 2000-luvun Radiohead on mennyt vielä pidemmälle ja tehnyt kaikkensa katkaistakseen kommunikaation kuulijoidensa kanssa. Paitsi että Yorken tekstit ovat muuttuneet vaikeaselkoisemmiksi, hän esittää ne mumisten ja usein digitaalisesti vääristettyinä; ei enää tulkitsijana vaan koneeseen vangittuna haamuna.

Läsnäolon sijasta Radioheadin tavoitteena on 2000-luvulla ollut poissaolo, he ovat halunneet liueta omille levyilleen. Mikä ennen oli musiikkia vieraantumisesta, muuttui vieraantuneeksi musiikiksi.

Kaikkein ironisinta on kuitenkin se, että mitä kummallisemmaksi Radiohead on muuttunut, sitä suositummaksi se on tullut. Eikä yhtyeen seitsemännen albumin In Rainbows nerokas julkaisukampanja ole ainakaan vähentänyt heidän mainettaan. Yhtye jätti uusimatta levytyssopimuksensa EMI-jätin kanssa ja julkaisi lokakuun alussa albuminsa verkossa omilla sivuillaan (www.inrainbows.com). Lataaja sai itse päättää, mitä hän haluaa levystä maksaa, jos mitään.

Julkaisupäivänä latauksia oli 1,2 miljoonaa, arvioitu keskihinta 4 puntaa (noin 6 euroa). Arvioitu siksi, että yhtye on kieltäytynyt ilmoittamasta saamaansa rahamäärää. Levyn fyysisessä olomuodossa haluavat joutuvat odottamaan joulukuulle, jolloin albumi julkaistaan 40 puntaa maksavana deluxe-laatikkona ylimääräisten herkkujen kera.

Kuinka herkullista olisikaan, jos yhtyeen annettua palttua levy-yhtiöille, kaupoille ja koko cd-levylle In Rainbows olisikin paluuta vanhaan “kaupalliseen” Radioheadiin, jonka nostattavat kertosäkeet saivat raavaat miehet itkemään. Mutta ei, avausraita 15 Stepin rosoiset rytmit ja kakkoskappaleen Bodysnatchers hahmoton rakenne kielivät heti, ettei sitä, mikä on tahallaan särjetty, enää saada takaisin ehjäksi. Radiohead on yhä palasina, eikä siinä mitään, mutta ongelmallisempaa on se, että yhtyeen “outous” on jo perin tuttua. Kappaleet eivät ole huonoja, mutta  tärkeän rockbändin kauan odotetun albumin avauskappaleiksi ne ovat jahkailevia ja yllätyksettömiä.

Mutta sitten tapahtuu jotain. Kolmannessa kappaleessa Nude tempo laskee, viulut täyttävät äänikuvan ja Thom Yorke, luovuttamisen runoilija, ujeltaa säkeen “Don’t get any big ideas / they are not going to happen” kuin suloisen kehtolaulun. Vaikutelma on kuin terapeutin sohvalla makaava potilas puhkeaisi usean tuloksettoman käynnin jälkeen viimein vapauttaviin kyyneliin.

Nude virittää tunnelman koko loppulevylle: All I Need ja House Of Cards ovat kauneinta ja lämpimintä Radioheadia koskaan. Elektroniset äänet ja jouset eivät nyt taistele toisiaan vastaan vaan lomittavat sormensa, ja vaikka Yorke jälkimmäisessä kappaleessa laulaakin infrastruktuurin romahduksesta, kontekstina ovat tällä kertaa ihmisten väliset suhteet.

Paras tulee viimeisenä. Traumatisoituneen pianokuvion ja omituisen rytmiraidan päälle rakentuva Videotape huokuu lohtua ja lämpöä, ja viimeinen säe “Because I know today has been the most perfect day I’ve ever seen” jää leijumaan albumin ylle kuin äidin parfyymi yöksi peitellyn lapsen huoneeseen.

Toisin kuin yleensä, Yorke ei kuulosta myrtyneeltä penskalta katsomassa ilotulitusta sairaalan ikkunasta, vaan suorastaan onnelliselta. Kukapa olisi uskonut?

Aluksi Radiohead teki suuria levyjä. Sitten se teki levyjä, jotka kiukuttelivat suuria edeltäjiään vastaan. Nyt se tuntuu tekevän levyjä, jotka eivät tähtää suuruuteen tai pienuuteen, vaan yrittävät olla itsensä kokoisia. Tällä tavalla Radiohead pääsee kuitenkin lähemmäksi suuruutta kuin sen kaiken järjen mukaan pitäisi, kymmenen vuotta OK Computerin jälkeen.

Samuli Knuuti on espoolainen kirjoittaja, joka kerran harkitsi plastiikkakirurgiaa saadakseen samanlaisen lurppasilmän kuin Thom Yorkella.

Image 09/2007

Julkaistu: 15.11.2007