Image

Kolumni: Optimisti surupuvussa



Kolumni: Optimisti surupuvussa

José Saramago on ynseä jääräpää, mutta nero, toteaa kirjakolumnisti Juha Itkonen.

Nobel-kirjailija José Saramago on ilmaissut maailmankatsomuksensa ytimekkäästi. Hän on kommunisti, ateisti ja pessimisti. Itse en usko olevani mitään näistä kolmesta – en edes pessimisti, vaikka eräs läheinen ihminen minua sellaiseksi väittääkin.

Julkisten esiintymisten, haastattelujen ja todistajanlausuntojen perusteella Saramago ei vaikuta mieheltä, jonka seurassa viihtyisi. Häntä kuvaillaan jyrkäksi, viileäksi ja ylimieliseksi. Näkemyksissään hän on ehdoton mutta valikoiva, näitä jääräpäisiä tuomiopäivän profeettoja, joiden mielestä Euroopan unioni on varmuudella paholaisen juonia, mutta vasemmistodiktatuurien synkkä historia voidaan kuitata ylimielisellä tuhahduksella. Onneksi olkoon Portugali, teillä näyttää olevan Aki Kaurismäkenne.

Mikä hämmästyttävintä, kirjailija ilmeisesti todella uskoo negatiivisen ajattelun positiiviseen voimaan. Vieraillessaan keväällä Helsingissä 84-vuotias Saramago levitti pessimismin evankeliumia maahan, jossa sitä kaivattiin luultavasti vähemmän kuin missään muualla. “Optimisti on tyytyväinen vallitsevaan olotilaan. Pessimisti haluaa parempaa maailmaa, hänellä on järkeä haluta muuttaa sitä. Eläköön siis pessimismi!”

Jep, eläköön. Arvoisa nobelisti, olette niin väärässä kuin nobelisti voi olla.

Mutta mitäs pienistä, kirjailijat nyt puhuvat muutenkin mitä sattuu. Kirjat puhukoot tekijänsä puolesta, ja Saramagon tapauksessa ne puhuvat yli 40 kielellä ympäri maailman.

Kovasti houkuttelisi luonnehtia Saramagon proosaa tekijänsä näköiseksi. Jos mies on vaikeasti lähestyttävä, eivät kirjatkaan varsinaisesti tempaise mukaansa. Ensimmäistä Saramagoaan yrittävän on ensin hyväksyttävä kirjailijan päättymättömät virkkeet ja omalaatuinen tapa leipoa dialogi samaan taikinaan muun kerronnan kanssa. Joillekin alkueste osoittautuu ylittämättömäksi, useimmat kapuavat sen yli. Tyylistään huolimatta Saramago ei nimittäin ole varsinaisesti vaikea kirjailija.

Kertomus sokeudesta (1995, suomennettu 1997) vakuutti minut lopullisesti Saramagon neroudesta. Jos ylipäätään lukee kirjoja, on rikos jättää tämä kirja lukematta. Huolettomin mielin siihen ei kannata tarttua, sillä teksti tulee iholle: toista yhtä fyysistä, pelottavaa ja paikka paikoin kuvottavaa teosta en muista. Outo valkosokeusepidemia leviää ruton lailla anonyymissa suurkaupungissa ja riisuu muutamassa päivässä ihmisten yltä sivistyksen ohuen kuoren.

Nyt suomeksi ilmestynyt Kertomus näkevistä on mestariteoksen löyhä jatko-osa. Parempi sana voisi olla sisarteos, mutta se tuo mieleen tytäryhtiön, eikä tekijä luultavasti pitäisi mielleyhtymästä. On vaalipäivä, ja pöyhkeät poliitikot kokevat elämänsä yllätyksen: valtaosa äänestyslipuista on tyhjiä. Tästä asetelmasta Saramago kirjoittaa kyynistä satiiria, joka sekä osuu terävästi että roiskii sinne päin, mutta ei tee samanlaista lähtemätöntä vaikutusta kuin ylittämätön edeltäjänsä.

Puolivälin jälkeen romaani huomattavasti vahvistuu. Olemme sentään samassa kaupungissa, joka viisi vuotta sitten sokeutui, ja maanpakoon karannut hallitus päättää kehittää yhteyden selittämättömän tapahtuman ja tyhjien äänten välille. Syntipukiksi löytyy muuan silmälääkärin vaimo, ainoa ihminen, joka epidemian raivotessa säilytti näkökykynsä. Valkoisesta puhutaan mustaa, ja kas, niin tapahtuu: kepeänä alkanut teos päättyy tummiin sävyihin.

Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, Kertomus näkevistä on lopulta miltei toivottomampi kuin Kertomus sokeudesta. Viimeksi kuljettiin pimeästä kohti valoa, nyt valosta pimeyteen. Pessimismin asteikolla Saramago on ylittänyt itsensä.

Silti, ihmeellistä kyllä: edes Kertomus näkevistä ei ole pelkästään synkkä kirja. Sen jälkimaku ei ole nihilistisen lohduton, pikemminkin murheellisen ylväs. Jos seistään ihmiskunnan haudalla, ainakin seistään pystypäin.

Myönnetään, periaatteessa romaaneissa ei ole toivoa. Poliitikot ovat kiinnostuneita vain vallasta. Valta turmelee rehellisenkin ihmisen. Demokratia ei toimi, kaikki puolueet ovat yhtä ja samaa, enkä yritä kiistää, ettei tällaisia saramagolaisia mietteitä toisinaan hiipisi optimistinkin mieleen. Portugalin demokratian historia on epäonnisempi kuin Suomen, mutta tyhjän lipun symboliikka ei tunnu kokonaan vieraalta. Täälläkin voi äänellään saada yhtä hyvin veroja laskevan punamullan kuin verotusta kiristävän porvarihallituksen.

Usko ihmisen rakennelmiin on kai kuitenkin erotettava uskosta ihmiseen. Nimenomaan tällä tasolla, syvästi humaanilla ja vaikeasti selitettävällä, Saramagon kirjoissa on aina lohtunsa. Näissäkin kahdessa kamalassa kertomuksessa valtaosa henkilöistä välittää toisistaan ja pyrkii hyvään, ei pahaan; silloinkin, kun heidän voimansa pettävät, sattuma tulee väliin ja tekojen tulos traagisesti on jotain aivan toista kuin oli tarkoitus. En tiedä ketään, joka kuvaisi ihmisten välistä yhteyttä yhtä herkästi ja kauniisti kuin Saramago parhaimmillaan.

Väitän, että José Saramago, ainakaan kirjailija José Saramago, ei ole niin suuri pessimisti kuin uhoaa olevansa. Päinvastoin, suhteessaan ihmiseen ja ihmisyyteen Saramago on optimisti. Minä ja José, optimisteja molemmat. Uskokaa tai älkää.

Juha Itkonen on kirjailija, jonka mielestä on turha väitellä siitä, onko lasi puoliksi tyhjä vai täysi.

Image 8/2007

Julkaistu: 31.10.2007