Syksyn alkajaisiksi ilmestyy kaksi teosta, jotka totisesti resonoivat kirjallisuuden tuolle puolen. Jussi Siirilän Hannele Laurin hampaat kauhoo jokapäiväisistä lööpeistämme, Kari Hotakaisen Finnhits puolestaan keimailee suomalaisen iskelmän suuntaan. Kuten tekstiviestittyneeseen arkeemme hyvin sopii, on molempien miesten lause ja aatos lyhyttä ja summaavaa.
Siirilän teoksen idea on lööpittynyt maailma. Sivun, parin mittaiset tarinat on sommiteltu lähes kuviteltavissa olevien otsikoiden alle: Hannele Laurin hampaat valittiin vuoden taksiasiakkaaksi; Paavo Lipposella puhuva kissa. Tarinat ovat liioiteltuja ja kaiketi veijarimaiseksi tarkoitettuja. Jotakin tämmöistä Siirilä näyttää ehdottavan: Koska lööppien tarjoama maailma on absurdi, olkaamme siis absurdeja; jos kerran missi kerran toisensa jälkeen pelkistyy pelkiksi tisseikseen, kirjoittakaamme kuvaelma, jossa missin uusi kaksio ovat hänen rintansa.
Siirilä tahtoo mitä ilmeisimmin teoksellaan huomauttaa, etteivät lööpit puhu totta. Lööppi huutaa Povi-Petra sammui puistoon – katso shokkikuvat!, mutta itse tarina on tämä: “Petra Kämäräinen asetteli pyyhkeen keskelle puistoa, levitti aurinkovoidetta ja nukahti.” Tai toisinpäin: Otsikko sanoo Jasmin on seestynyt, vaikka itse tarinassa Jasmin jakaa litsareita, potkii sisään Alkon ikkunan, varastaa auton ja paskantaa jalkakäytävälle. Otsikko muotoutuu toimittajan ehdotuksesta, johon Jasmin suostuu ujosti hymyillen.
Siirilän teos siis arvostelee julkisuutta, mutta ei niinkään julkkiksia, joille Siirilä mielellään antaa oman, lööppejä syvemmän ja omintakeisemman elämän. Tarinoissa seikkailevat tavikset taas ovat ennen muuta kamalan nykymenon merkki. Kiduttavilla koulupojilla on merkkikello ja -vaatteet, game boyt ja tamagotchit, ikään kuin tavarattomuus olisi hyvän lapsuuden tae, ja uravanhemmat yrittävät tappaa lapsensa, kunnes onnistuvat karkaamaan Brysseliin.
Ennen muuta Siirilä on kuitenkin inspiroitunut julkkiksista ja iltapäivälehdistä. Miksi? Ehkä siksi, että ne varastavat joka aamu aimo haukun huomiotamme. Ehkä turhauttavan logiikkansa tähden: aina ne otsikoillaan lupaavat uutta, mutta sisäsivuilla saa luettavakseen yhtä ja samaa. Elämä on otsikoita ihmeellisempää, tuntuu Siirilä sanovan, mutta kas, emmekö me sitä jo tienneet?
50-vuotias Kari Hotakainen lie jo kohonnut kirjallisuudessamme kansallismaiseman asemaan. Siispä: Finnhits on taattua hotakaista. Hotakaisen asia on suomalainen jättömaamies, tuo orvoksi paiskaavan yhteiskunnan kuultoisa taustakuva.
Melankolista mielenmaisemaa koristavat autot ja viina, karaoke ja keskioluinen nurkkapöytä, josta ytimekkäästi lastuillen kerrotaan elämän tuimat ja tutut kääntöhetket: vaimo jättää, sydän pettää, naapurit vittuilevat, eikä mikään riitä vaikka miten yritetään. Lutuseksi Hotakaisen tekee tämä yhä uudelleen pintautuva mantra: vaikka kroppa ja kone pettävät, rakkaus voittaa kaiken.
Jos jokin Finnhitsien äärellä tökkii, se on se, että tätä kaikkea tarjoillaan niin perkeleenmoisena suomalaisuutena. Että se on tämä kelakorvauksilla elävä mykkä hahmo persvakoineen justiinsa se suomalainen itse, se suomalaisuuden ydin. Nainen jos se on, niin sitten se, joka starttaa Espanjan aurinkoon tai saa bonuksillaan salsaviikon. Miksi nämä kaikki ovat juuri tällä tavalla elämän köykkimiä, tuhruisia ja turpaan saaneita, keskenään kovin samankaltaisia? Tämä on sitä semmoista suomalaisuutta, joka on paalutettu mekaaniseen ja analogiseen; sitä semmoista suomalaisuutta, joka ei elektronisesta ja digitaalisesta perusta. Ja näinpä teoksen yleisaromista sukeutuu joltisenkin nostalginen tuoksu.
Finnhits ilmestyy samoin tein myös äänikirjana. Cd:lle näitä puolesta pariin minuuttiin kestäviä tunnelmia on lukenut suomalainen populaariväki Ritva Valkamasta Maija Vilkkumaahan, Kari Väänäsestä Niko Ahvoseen. Toki on niin, että Jope Ruonansuun suuhun “Hiace” sopii kuin nakki päähän, eikä tee mieli panna vastaan, kun Marjo Leinonen sanoo että “vittuun kohtuus”. Mutta mikä tämä tämmöinen pläjäys kaikkinensa on?
Rumasti ajateltuna Finnhits on parfymoidun joogaajan turvaisa kurkistus kuviteltuun menneisyyteen, sellaiseen ala- ja työväenluokkaan, joka ahavoituneena ja kohmeloisena tönöttää sen iänkaikkisen kerniliinan ääressä kärpäsiä voiastiasta hätistellen, vaikka todellisuudessa juuri tällä väellä on rakennekynnet ja kotona audiovisuaalinen kalusto viimeisen päälle. Jos taas nätisti ajatellaan, Finnhits on lajinylitys, jonka pikkubiisien mittaiset tarinat löytävät tiensä joka karaokebaariin ja suomalainen itseilmaisu laajenee kuin ihmeen tavalla humpasta proosaan.
Rumasti ajateltuna Hotakainen haluaisi sanoittaa suomalaiseen sydämeen osuvan hitin, muttei tämän lähemmäs sitä yllä. Nätisti ajateltuna hän luo aluevaltauksellaan uljasta siltaa korkea- ja populaarikulttuurin välille. Voi kuitenkin olla, että Nesteen tiskiltä kansan käteen ei tartu tämä Finnhits, vaan justiinsa se toinen.
Kaarina Hazard on Imagen kirjakolumnisti, joka hyvin muistaa kahdenkymmenen pennin pajatson Valion baarissa, muttei sitä liiemmin kaipaa.
