Kuvitelkaa itsenne valistuneeksi diktaattoriksi. Tehtävänne on valita kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja vuonna 2006. Oletetaan, että loppusuoralle on valikoitunut kaksi teosta, jotka nyt vaativina seistä jököttävät yöpöydällä.
Petri Tamminen, Enon opetukset. Niukin naukin parisataasivuinen lipare elämää pelkäävän ihmisen arkisesta ahdistuksesta, kirja jollaisen aikaansaapa mies luomisvimman vallassa kirjoittaa parissa kuukaudessa. Hieno romaani.
Kjell Westö, Missä kuljimme kerran. Kuuden-sadan sivun järkäle kahdesta yhteiskuntaluokasta ja paristakymmenestä ihmisestä, työmaa joka tekijänsä elämästä on lohkaissut suurin piirtein vuosikymmenen. Hieno romaani.
Ajatusleikki on helppo. Minäkin olisin palkinnut Westön. Olen iloinen siitä, että ihailemani kirjailija on kirjoittanut suuren romaaninsa.
Jos vaivautuu rakentamaan suuren talon, naapuri rakentaa suuremman. Westön suurtyö vaikuttaa lähinnä rantasaunalta, kun sitä vertaa Péter Nádasin Muistelmien kirjaan. Unkarilainen hurjimus on selättänyt sidontatekniikankin: magnum opus kulkee kahtena viisi-sataasivuisena niteenä. Teoksen suomentaminen on nielaissut kaksi kääntäjää ja vaatinut Unkarin kirjasäätiön sekä Euroopan unionin Kulttuuri 2000 -ohjelman tuen. Suurin meidän aikanamme kirjoitettu romaani, Susan Sontag julistaa takakannessa. Mykistävää.
Tartun ensimmäiseen puolikkaaseen pelokkaana. Jos rintakehääni painaisi suuri amerikkalainen romaani, olisin huomattavasti levollisempi, mutta käsissäni on “Proustin ja Thomas Mannin perinteen jatkaja”, “loistava psykologinen romaani, joka tekee tiliä Euroopan lähimenneisyyden aaveiden, ruumiiden ja vaiettujen painajaisten kanssa”.
Muistan ensimmäisen ja viimeisen vuoteni yleisen kirjallisuustieteen opiskelijana, muistan miten Derridansa lukeneiden mustakynsien miehittämällä proosakurssilla jouduin anomaan armahdusta Claude Simonin Georgicasta. En ymmärtänyt kirjasta sanaakaan.
Taivaan kiitos Nádas on helpompi. Hänen lauseensa eivät ole käsittämättömiä, vain pitkiä, eikä siinä mitään, pidän pitkistä lauseista. Ja jos Westön romaanissa on vähän liikaa henkilöitä, Nádasin kirjassa ei ole sitä vaaraa. Ainakin ensimmäiset 250 sivua yksi ainoa kertoja erittelee tuntemuksiaan elämänsä eri tilanteissa.
Kovin montaa tilannetta ei tässä tilassa ehditä käsitellä. Nádasin työhuoneen seinällä on roikkunut ankara ukaasi: Älä milloinkaan käytä yhden ihmisen kasvojen kuvailemiseen vähempää kuin kokonaista liuskaa. Hänen silmiensä vihreydessä oli jotain abstraktin aineetonta ja ylöspäin pyrkivää, ja tuo vihreys kohosi näkyville ihon ruskeudesta, villin aistillisesta, kun taas huulien rohtunut puna…
Kolmen viikon ponnistelujen jälkeen takana on todella vasta 250 sivua, edessä 676. Eikä nyt puhuta mistään väljistä ja ilmavista, kesätuulen keveydellä kääntyvis-tä pirkkosaisiosivuista – puhutaan tuimista ja armottomista péter-nádassivuista, joilta kappalejakoa saa etsiä kuin keidasta autiomaasta. 250 sivua kolmessa viikossa. 12 sivua päivässä. Tällä tahdilla olen selättänyt Muistelmien kirjan 13. huhtikuuta.
Péter Nádas, ole kiltti, älä suutu. Voi olla, että heitän leikin kesken. Periaatteessa olen samaa mieltä kuin Nuori Voima -lehden arvostelija: täytyy ihailla romaania, joka ei vain valuta filosofointia tarinan päälle puolihaaleana kastikkeena.
Käytännössä olen väsynyt perheenisä, jonka päivän rauhallisin lukuhetki alkaa joskus iltayhdeksän jälkeen, kun poika on kuukahtanut sänkyyn ja tiskikone surraa unettavasti keit-tiössä. Ennen yötä kaipaisin hivenen eskapismia, ripauksen lohtua, kenties kunnon tarinan; en ihmisenä olemisen apeanpuoleista syväluotausta, joka vaikuttaa haitallisesti unieni laatuun. Ei nyt Péter, en jaksa. Ehkä myöhemmin, kesälomalla.
Kenelle suuret romaanit kirjoitetaan? Lukijoille? Lahjanostajille? Kriitikoille? Kansakunnalle? Tekijälle itselleen?
Lukijat arvostavat romaaneja, jotka eivät lopu kesken. Lahjanostajille on tärkeää, ettei paketti näytä onnettoman pieneltä. Kriitikot kumartavat lyhyttä lausetta ja tiivistä muotoa, mutta jos hiivaa heittää taikinaan tarpeeksi, kriitikko ymmärtää lähestyä teosta suurtyönä. Kansakunnat tarvitsevat suuria kertomuksia, sehän nyt on selvä.
Tekijöiden motiivit ovat alkukantaisia. Kukapa ei kerran lähtisi kaatamaan sitä kaikkein suurinta karhua? Jos joskus olen kyllin kärsivällinen, haluaisin ehdottomasti kirjoittaa kunnon tiiliskiven. Toisaalta kirjoittaisin mielelläni viiltävän pienoisromaanin ilman yhtään ylimääräistä lausetta. Haluaisin kirjoittaa myös arvoituksellisen allegorian, joka irtautuisi nerokkaasti realismin kahleista, eikä tässä suinkaan kaikki. Kirjoja on helppo kuvitella mutta hankala kirjoittaa.
Parhaimmillaan käy niin onnellisesti, että intressit kohtaavat. Westö kaatoi karhunsa, sai Finlandiansa ja moninkertaisti lukijakuntansa. Ja kuitenkin minun on tehtävä tunnustus. Lukijana nautin Westön suuresta romaanista vähemmän kuin hänen hiukan pienemmistä romaaneistaan. Tiedän, kuulostan inhottavasti siltä fanilta, joka suosikkinsa muututtua koko kansan omaisuudeksi jankuttaa ensidemojen nerokkuudesta.
Ei voi mitään: tuplalevyt ovat hankalia.
Juha Itkonen on helsinkiläinen kirjailija, jonka viimeisimmässä kirjassa oli 340 sivua.
