Image

Kolumni: Jäähyväiset kaikelle

Kolumni: Jäähyväiset kaikelle

Kirja omasta surusta voi olla paitsi hätähuuto myös kädenojennus, pohtii lorjakolumnisti Juha Itkonen.
Mainos

“En ole juuri osannut kirjallisesti paljastaa henkilökohtaisia murheitani, vaan olen kätkenyt ne. Muistan miten yksinäinen olin joskus, Helsingissä, mutta minun piti kirjoittaa Hirrit ja Havukat. Kirjailija on koni, jonka on kiskottava kuormansa mäen päälle, muuten menettää kasvonsa…”

Näin kirjoittaa Veikko Huovinen – mies, jota ei turhaan pidetä tasavallan virallisena humoristina. Jo jonkin aikaa kotona on ihmetelty, miksi sängyssä unta odotellessani naureskelen ääneen. Syy on Huovisen Lyhyiden erikoisten, jotka pari vuotta sitten koottiin kahteen paksuun niteeseen ja joita koko pitkän talven ja kevään olen säästellyt kuin orava käpyjä. Yksi tai kaksi kerrallaan, korkeintaan kolme. Sitten taas taukoa, muuten hupi loppuu.

Nyt on sitten käsissäni toisenlainen kirja, pieni ja painava. Mestarin kuorma on mäen laella, kasvojen menettämistä ei enää vanhana miehenä pelkää. Toissa syksynä Huovisen nuorempi poika Pekka käveli Pieneen-Kiimas-järveen, ja ruumiin mukana jäiden alle katosi myös isän siihenastinen elämä. Siksi kirjailijan on kirjoitettava siitä ainoasta aiheesta, joka mieleen mahtuu.

Saako surusta kirjoittaa? Onko suru käsiteltävä yksin, kärsittävä kaikessa hiljaisuudessa? Jos surusta tekee julkista, häpäiseekö oman murheensa?

Yksityisasiat yksityisinä, niinhän meillä ajatellaan. Fiksu julkkis pitää kotiovensa lukossa ja suunsa supussa. Mikäs siinä, vaatiihan se pelisilmää. Toisaalta: mitä erityisen ihailtavaa on tyypissä, joka kyllä on valmis puhumaan sivukaupalla näyttelijän työn alati askarruttavasta luonteesta, mutta kieltäytyy käsittelemästä asioita, jotka ovat ihmisille yhteisiä? Eikö nimenomaan tämä veijari ole vapaamatkustaja siinä pienten ja isojen inhimillisten koettelemusten junassa, jota yhdessä kiskomme ylämäkeen?

Saatan olla naiivi, mutta uskon lehtijuttuihin inhimillisenä kosketuspintana. Uskon Maarit Tastulaan ja Mirja Pyykköön. En sokeasti, mutta uskonpa nyt vain, enemmän ainakin kuin uskon hiljaisuuteen. Lehtijutuissa ja keskusteluohjelmissa on luonnollisesti omat ongelmansa. On tunteita, jotka eivät mahdu mainoskatkojen väliin. On ajatuksia, jotka eivät tiivisty 10 000 merkkiin. Kirjailijalla on väline, kirjailijalla on valta. Mitä muuta kirjailija surun kohdatessaan voisi tehdä kuin kirjoittaa?

Vähän ennen Huovista luin sattumalta Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitellyn, kirjan sisaren itsemurhasta. Heti perään meni Heikosti positiivinen, Härkösen tilinteko raskausajan kauhuista ja järjen menettämisen pelosta. Rohkeita kirjoja, jos minulta kysytään.

Kunniapaikalla hyllyssäni on Christer Kihlmanin Ihminen joka järkkyi – takakansitekstin mukaan suomalaisen tunnustuskirjallisuuden klassikko ja väylänavaaja. Kihlmanin hyvä ystävä Henrik Tikkanen saattoi olla iskevämpi kirjoittaja, mutta Tikkasen osoitekirjoihin verrattuna Kihlmanin monologissa on eräs vaikuttava piirre. Kihlman riisuu munasilleen ensin itsensä, sitten vasta läheisensä.

Mitä paljaampi, sen parempi. Mitä avoimempi, sitä oikeutetumpi. Siinä omista tunteista kirjoittamisen vaatimukset, jotka kirjailija kehään noustessaan taatusti tuntee. Siksi tällaisen kirjan kirjoittaminen on hurja teko, yhtä aikaa hätähuuto ja kädenojennus. Niin kuin Pojan kuoleman takakannessa väistämättä hiukan latteasti todetaan: Kirjailija toivoo, että kirjasta on apua muille vastaavassa tilanteessa oleville omaisille.

41-vuotiaana kuollut Pekka Huovinen vietti ison osan aikuisiästään Hailuodon saarella, pienessä kalamökissä, jonka isä-Veikko 70-luvun menestysvuosina oli rakennuttanut piilopaikakseen. “5 × 4 metrinen tupa, ja samaan rakennukseen 2 × 2 metrin sauna ja samankokoinen pukuhuone, joka toimi myös alkeellisena keittiönä nestekaasuliesineen. Tupaan teki Atte Henttu niin hyvän uunin että sitä on siunattu vuosikymmenet.”

Analogia tulee etsimättä mieleen. Kirja on tämä mökki, yhtä orpo ja yksinäinen. Perämereltä käy hyinen tuuli, ja tältä tuulelta sureva isä yrittää sieluaan varjella, rakentaa suojaa sanoista. Kalamökkiään Huovinen vuosien varrella paranteli, laittoi kolminkertaiset ikkunat, veti sähköt, hankki pojalleen hellan ja jääkaapin. Kirja sen sijaan on tässä, kerralla valmis. Sitä lukiessa tuntuu siltä, että nämäkin satakunta harvaa sivua ovat vaatineet kaiken voiman.

Pojan kuolema on musertavaa luettavaa. Nyt kun mitään naurunaihetta ei ole, humoristin sielu vain joskus harvoin kuin kiusallaan välähtelee notkeissa sanavalinnoissa. “Mikään pilipalipoika ei Pekka Hailuodon alkuvuosina ollut”, Huovinen kuvailee, ja lukijan sydämessä läikähtää. Paljas tämä ihminen on, suojaton kuin höyhenetön pöllönpoika pakkasessa. Näin tässä kävi, näin kävi, ja elämä hiipuu pois, ei mahda mitään.

Veikko Huovinen täytti toukokuussa kahdeksankymmentä. Kun ajattelee kirjailijan ikää ja tekstistä vyöryvää alakuloa, tuntuu melkein todennäköiseltä, että Pojan kuolema jää hänen viimeiseksi kirjakseen. Jos niin käy, se on mielettömän surullista. Uljasta myös, mutta surullista, ennen kaikkea surullista. Perämereltä tuulee.

Juha Itkonen on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija.

Image 5-6/2007

Julkaistu: 10.9.2007