Image

Kolumni: Hyvin vedetty

Kolumni: Hyvin vedetty

Musiikkikolumnisti Samuli Knuuti kertoo, kuinka ruotsalaiset poptrubaduurinaiset pärjäisivät Idolsissa.
Mainos

Popmusiikilla on aivan oma aikakäsityksensä. Yhden, internetissä käytännössä asuvan koulukunnan mukaan kiinnostavin on aina uutta, niin uutta ettei se ole vielä ilmestynytkään; kun taas toisen, divareita läpi laukkaavien ja Mojo-lehtiä vinyylisoittimensa viereen pinoavan ryhmän mielestä kiinnostavin on aina vanhaa, sellaista johon on ehtinyt saada jo ajallisen perspektiivin ja josta voi sikäli muodostaa oman mielipiteensä ihan rauhassa, ilman että trendi läähättää niskaan.

Tällaisessa ilmastossa on tavallaan hyvin radikaalia kirjoittaa pitkä arvostelu kahdesta levystä, jotka ilmestyivät kuusi kuukautta sitten, viime vuoden syyskuussa. Koska eiväthän ne ketään kiinnostaa, enää tai vielä.

Omalla tavallaan 28-vuotiaan Anna Ternheimin toinen albumi Separation Road ja 31-vuotiaan Lisa Miskovskyn kolmas levy Changes ovat kuitenkin juuri nyt hyvin ajankohtaisia levyjä. Molemmat ovat levyjä, joilla ruotsalainen laulaja-laulunkirjoittajatar toden teolla löytää omat siipensä lupaavaksi luokiteltujen edellislevyjen jälkeen; molemmat olivat näyttävästi esillä Grammis-palkintogaalassa, vaikkakaan yksikään Miskovskyn kuudesta ehdokkuudesta ei realisoitunut palkinnoksi; ja molemmat ovat juuri sellaisia levyjä, jotka tuntuvat parhailta silloin kun ne löytää ihan itse, vaivihkaa, katveesta, muun julkaisuvyöryn alta, vaikka vähän myöhässäkin.

Vaikka Miskovsky ja Ternheim, kaksi vaaleaa naista, olisikin helppo dumpata samaan kategoriaan, tarkemmin tarkasteltuna eroja löytyy useita.

Lisa Miskovskya voisi pitää todellisena Asko Kallosen – sekä levy-yhtiöpomon että Idols-tuomarin ominaisuudessa – unelmana: hän on vaalea, pitkä eikä niinkään kaunis kuin ylimaallisen, esille loihditun näköinen; lisäksi hän kuulostaa siltä kuin hän hymyilisi laulaessaan, oletus jonka hänen videonsa osoittavatkin todeksi. Nuorena hän on kuulunut myös Ruotsin lumilautailumaajoukkueeseen ja ennen oman laulu-uransa aloittamista kirjoittanut lauluja muille artisteille, muun muassa Backstreet Boysin hitin Shape Of My Heart.

Paitsi ulkonäöllisesti myös musiikillisesti Miskovsky voisi olla Ruotsin vastine Sheryl Crow’lle, keskivertoa paremman aikuisviihteen tekijä, ellei hänellä olisi vielä yksi valttikortti hihassaan: nimittäin Kent-yhtyeen aivot ja sydän Joakim Berg. Kappaleista noin puolet kirjoittanut ja koko levyn tuottanut Berg omalta osaltaan pitää albumin jalat kiinni Skandinaviassa, kitarapopissa ja huolta siitä ettei melankoliakiintiö pääse hetkeksikään laskemaan sallitun alapuolelle.

Niinpä Changes albumina ammentaakin vaikutteita yhtä aikaa amerikkalaisesta valtavirrasta kuin ruotsalaisesta tyylipopista. Acceptable Losses on eeppistä amerikkalaista pikkukaupunkiromantiikkaa, mutta Eskilstunan pikkutalojen lumen sokeroimien ikkunoiden läpi tähystettynä. Sweet Misery puolestaan kanavoi sekä Curea että Linda Ronstadtia, aivan kuin kaksi radioasemaa soisi päällekkäin mutta sulassa sovussa.

Changes onkin albumina malliesimerkki hyvästä aikuisesta popmusiikista. Levyn päättävä balladi 20th Of December Madison Avenue rakentuukin säkeen “you remind me that I’m no longer young” ympärille, mikä tietenkin on sydäntäsärkevää vain silloin kun se pitää paikkansa, sekä kuulijoiden että esittäjien osalta. Tulos on yhä poppia, mutta toisin kuin aikuisille suunnattu popmusiikki yleensä, se ei kuulosta vain virtaviivaiselta mutta ontolta kuorelta, vaan oikeasti siltä kuin joku olisi kasvanut sen sisään.

Anna Ternheim tuskin saisi Idols-tuomaristolta yhtä varauksetonta kiitosta kuin Lisa Miskovsky. Ryhdistäytyisit hieman, tyttö! he sanoisivat, hymyä huuleen! Olet kaunis ja nuori vielä, anna sen kuulua musiikistasi. Ja koeta lausua nuo l-kirjaimet hieman sulavammin ja huomaamattomammin; älä surffaa jokaisen päällä kuin se olisi aina sanan tärkein kirjain.

Omat Kent-yhteytensä on myös Ternheimilla: hän lämmitteli ruotsalaisyhtyettä kesäkuun 2005 varsin kolkolla telttakeikalla Helsingissä. Silti hän äyskäröi toisenlaisesta amerikkalaisesta traditiosta kuin Miskovsky – hänen esikuvansa tuntuu olevan yhtä lailla näennäisen monotonisesti katkeria erolauluja tulkitseva Fiona Apple.

Siinä missä Changesin kannessa Miskovsky katsoo silmät säihkyen etäisyyteen, Ternheim on painanut katseensa maahan – Miskovskyn kasvoilla meidät voisi ehkä saada meidät hankkimaan mitä hyvänsä, mutta Ternheim yrittää omalla vaivihkaisella tavallaan houkutella meidät luokseen ostamaan haastavampaa kauppatavaraa, omaa vajavaisuuttamme ja kyvyttömyyttämme luoda kestäviä suhteita muihin.

Vaikka laulujen takana itse sovitukset usein elävät ja paisuvat, Separation Road elää ja kukoistaa Ternheimin alakuloisen äänen varassa. Näennäisen yksitoikkoisuuden ja vähäeleisyyden takaa saa muutamalla kuuntelukerralla kuorituksi esiin albumin, jolla on emotionaalista pääomaa kokonaisen kassakaapillisen verran. Eron tietä ei ehkä ole kevyttä taivaltaa, mutta ainakin maisemat parhaimmillaan salpaavat hengen.

Ei siis mitään uutta pohjoisen taivaan alla. Ruotsalaiset ovat yhä parempia popmusiikissa kuin me. Etusivua ei tarvitse laittaa uusiksi.

Samuli Knuuti on espoolainen kirjoittaja, jonka mielestä maailman mukavin paikka on Tukholman Gamla Stan joulukuussa.

Image 2/2007

Julkaistu: 15.3.2007