Syyskuussa Manhattanin eteläpäästä alkoi kuulua vaimeaa hälinää. Joukko mielenosoittajia rähjäsi Wall Streetin pankkiirien käytöstä vastaan.
En juuri kiinnittänyt asiaan huomiota. New York on iso paikka, eikä parisataa mielenosoittajaa jossakin pikku puistossa kaupungin elämää hetkauta. Alue on kaukana kulkureiteistäni, ja minulla oli omiakin huolia.
Amerikan verottaja oli lähettänyt monen tonnin mätkyt Suomen verojen päälle. Vuokraisäntä oli ilmoittanut aikovansa myydä asuntomme. Pankkikin oli ilmoittanut lisäävänsä käyttömaksuja pankkikorttiini entisten, röyhkeän suurten palvelumaksujen päälle.
Lisäksi ensimmäiset raportit mielenosoittajista kuulostivat rasittavilta. Puistoon oli kokoontunut tyypillinen joukko joka alan hörhöjä, joista osa uskoi salaliittoihin, osa halusi kultakannan takaisin ja osa vaati täyttä anarkiaa, samalla kun kaikki naputtelivat jättimonopoli Applen laitteita. Sain epärealistisista, epäloogisista ja vainoharhaisista aktivisteista tarpeekseni jo kymmenen vuotta sitten, kun kirjoitin juttuja globalisaation vastaisesta liikkeestä.
Olen aktivistien kanssa usein samaa mieltä maailman tilasta, mutten pysty samastumaan heidän kiihkeään asenteeseensa. En ole aina varma, olenko itse oikeassa (vaikka moni tuttuni saattaa olla tästä eri mieltä), enkä pysty näkemään maailmaa vain hyvien ja pahojen taisteluna. Olen surkea kapinallinen.
Kun Occupy Wall Street kasvoi ja joutui kahnauksiin poliisin kanssa, omatuntoni alkoi kolkuttaa. Miksi minä istuin kotonani kirjoittamassa juttuja filmitähdistä ansaitakseni muutaman ropon, kun sisareni ja veljeni nukkuivat teltoissa keskellä suurkaupunkia vaatiakseen oikeutta meille kaikille?
Olen nähnyt Sisäpiirin juttu -dokumentin talouskriisin syistä, olen lukenut kymmeniä juttuja Wall Streetin bisneseliitin öykkäröinnistä ja olen henkilökohtaisesti kokenut, mitä on olla pienituloinen, jolla on korkeampi veroprosentti kuin Warren Buffettilla. (Pääomasijoittaja Buffett on vaatinut Amerikan rikkaille korkeampia veroja. Siitä hänelle kaikki kunnia, vaikka Warrenilla on siihen varaa: miehen omaisuus on arvioitu 50 miljardin dollarin suuruiseksi.)
Tunnen myös tilastot: kaikkein rikkain prosentti amerikkalaisista omistaa enemmän kuin koko alin 90 prosenttia yhteensä.
Kun Occupy Wall Street oli asunut puistossa 44 päivää, vääntäydyin vihdoin paikalle. Kuuntelin naapuruston asukkaat hulluksi ajavaa rummutusta ja silmäilin kojuja. Ei ydinvoimalle! Oikeutta intiaaneille! Keskuspankki on lakkautettava! Puikkelehdin vieri viereen tungettujen telttojen välissä, luin valtaajien lehteä ja maksoin pienen avustuksen.
Sitten kävelin katsomaan varsinaista Wall Streetiä, lyhyttä kadunpätkää viiden minuutin kävelyn päässä mielenosoituksesta. Se oli suljettu, ja pörssin edessä seisoi poliisin erityisjoukkojen autoja.
Kadulla kuvattiin uutta Batman-elokuvaa.
Marraskuisena tiistaina avasin aamun lehden. Poliisit olivat vallanneet yöllä mielenosoittajien puiston. Valokuvissa aukio kiilteli tyhjänä. Teltat olivat poissa ja polut suihkutettu vedellä. Tiesin, että mielenosoittajat olivat jo onnistuneet yhdessä tärkeässä tavoitteessa: tuloerojen kasvusta keskusteltiin jälleen myös kaukana Zuccotti Parkista. Monissa muissakin kaupungeissa ympäri maailman, kuten Helsingissä, Turussa ja Tampereella, on osoitettu mieltä, ja New Yorkin mielenosoittajat vannoivat palaavansa puistoon.
Silti minua itketti. Olin väsynyt, joten minua olisi itkettänyt myös kahvin kaatuminen pöydälle, mutta tuntui kuin omat puolustajani, viimeinen toivoni, olisi pyyhkäisty sivuun. Puisto oli taas puhdas, ja Wall Street saattoi jatkaa kuten ennenkin.
Nousin ja suuntasin haastattelemaan jälleen yhtä kulttuurimonimiljonääriä.
Sitten luin lehdestä, että valtavasti Yhdysvaltain valtion tukea talouskriisissä saanut pankkini oli perunut pankkikorttien lisämaksut yleisen raivostumisen vuoksi. Hymyilin. Voitto se on pienikin voitto, ja taistelu jatkuu.
Occupy Wall Street: selusta kiittää. *
Kirjoittaja on Brooklynissa asuva punaviinivallankumouksellinen.
