Apu

Koko perheen sairaus

Koko perheen sairaus

Syömishäiriö. Sanna Hälvän matka anoreksiapotilaasta vertaistukiohjaajaksi kesti yhdeksän vuotta. Rinnalla kompasteli hänen perheensä, jota sairaus myös koetteli.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Petri Mulari
Mainos

Sanna Hälvä on 16-vuotias, kun ruoasta tulee hänelle sivuseikka. Aiemmin hän istui mielellään ruokapöydässä ja söi mitä tahansa hyvällä halulla. Nyt mieli on maassa. Mikään ei huvita, ei myöskään syöminen.

Sannan äiti huolestuu, kun huomaa tyttären laihtuneen. Hän lisää tämän ruokaan salaa voita. Hän vaihtaa kevytjuuston ja rasvaisemman juuston paketteja, jotta Sanna saisi enemmän energiaa.

Keskusteluja tytön ruokailutavoista käydään useita, mutta ne päättyvät riitelyyn. Lopulta vanhemmat vievät tyttären lääkärille. Tämä toteaa puolihuolimattomasti, että Sannalla on anoreksia. Hän kehottaa Sannaa lopettamaan joko ammatti- tai lukio-opinnot, joita tämä suorittaa samanaikaisesti, sekä menemään kotiin syömään.

Nuorisopsykiatrian poliklinikalla muutamaa viikkoa myöhemmin suositellaan mielialalääkityksen aloittamista, koska Sanna on ahdistunut ja masentunut. Pian sen jälkeen hänet otetaan heikon fyysisen kuntonsa takia potilaaksi keskussairaalan sisätautiosastolle. Siellä uhataan, että häntä aletaan pakkoruokkia nenä-mahaletkulla, jos paino laskee yhä. Siirto nuorisopsykiatriselle osastolle tulee juuri ennen uhkauksen täyttöönpanoa.

160 senttiä pitkä Sanna painaa 33,4 kiloa.

Kymmenen vuotta myöhemmin Kouvolassa miehensä kanssa asuva Sanna Hälvä, 26, näyttää hyvinvoivalta ja terveeltä. Hän kehuu syömäänsä pizzaa maittavaksi ja kruunaa aterian palalla mustikkapiirakkaa.

– Kiitos kysymästä, voin todella hyvin. Olen tyytyväinen, että voin olla tässä ja nyt, tällaisena kuin olen. Suhteeni ruokaan on hyvä, eikä nuoruuden syömishäiriö vaikuta nykyiseen syömiseeni. Syön tasaisin väliajoin ja silloinkin, kun jotakin tekee mieli.

Sanna ei osaa nimetä selkeää syytä siihen, miksi hän teininä sairastui. Kyse oli monien asioiden summasta. Sanna ei pitänyt itseään lihavana eikä mittaillut muotojaan peilin edessä, mutta syömisestä katosi hohto samalla, kun se katosi kaikesta muustakin. Opinnot hän hoiti hyvin, koska hän halusi pärjätä ja olla hyvä kaikessa, mihin hän ryhtyi. Hän tahtoi myös täyttää muiden odotukset. Etenkin isän hyväksyntä oli Sannalle tärkeää.

– Elämästäni tuli pelkkää suorittamista. Puursin lukiossa ja pidin tiukasti kiinni rutiineista, kuten päivittäisestä lenkkeilystä.

Sanna tiesi, että hänen pitäisi syödä, muttei kyennyt. Hän kävi terapiassa nuorisopsykiatrian poliklinikalla, mutta siitä oli vain hetkellistä apua. Sisätautiosastolla taas kukaan ei vahtinut, söikö hän vai ei. Vasta nuorisopsykiatrian suljetulla osastolla tapahtui käänne.

– Ennen sinne joutumistani en ollut syönyt kokonaista banaania moneen kuukauteen, mutta siellä söin koko banaanin saman tien. Enää minulta ei kyselty, syötkö, vaan minulle sanottiin, että syö.

Yksi Sannan hoitajista oli vuosia nuorisopsykiatriassa sairaanhoitajana, terapeuttina, työnohjaajana ja kuntoutusohjaajana työskennellyt Erja Vanhala. Sanna piti häntä ”ärsyttävänä hoitsuna ja tiukkana tätinä”, joka konttasi tarvittaessa vaikka pöydän alle, jos potilas kieltäytyi syömästä.

– Minä muistan Sannan surullisena, eksyksissä itsensä ja päämääriensä kanssa olevana, kilttinä ja nälkiintyneenä tyttönä. Erityisen huolestuttavalta tuntui se, miten välinpitämättömästi hän suhtautui painonsa putoamiseen. Paino laski aina Sannan ollessa kotona. Yhteen lomaan liittyi myös viiltelyvaihe, joka johtui siitä, että kotona olo sisälsi liikaa odotuksia ja paineita. Kaikki tämä järkytti Sannan perhettä suuresti, Erja Vanhala kertoo.

Hän korostaa, että anoreksia, kuten muutkin syömishäiriöt, on koko perheen sairaus. Lapsen sairastuminen on vanhemmille uuvuttavaa, rankkaa ja epätoivoista. Vanhemmat tuntevat syyllisyyttä ja häpeää lapsen syömättömyyden takia. He myös pelkäävät menettävänsä lapsensa.

– Vie oman aikansa, ennen kuin vanhemmat ymmärtävät, mistä syömishäiriössä on kysymys. Aluksi he kuvittelevat, että kyse on ohimenevästä mielenilmauksesta.

– On vaikea hyväksyä, että lapsi sairastaa anoreksiaa. Sannan äiti piti pitkään kiinni ajatuksesta, että Sannalla olisi ortoreksia, jolla tarkoitetaan orjallista pyrkimistä oikeaoppiseen ja terveelliseen ruokavalioon.

Erha Vanhala painottaa, että vanhempien tulisi saada tietoa ja tukea, jotta he osaavat ja jaksavat auttaa lastaan. Valitettavasti vanhemmuutta ei aina tueta syömishäiriön hoidon yhteydessä riittävästi. Sannan äiti koki olevansa tyttären sairastaessa aivan yksin, vaikka vanhemmat kävivät osastolla perhetapaamisissa ja olivat mukana Sannan hoidossa.

Sannan isä taas alkoi ymmärtää anoreksiaa sairautena vasta vuosi sitten kuunneltuaan asiantuntijoita vertaistukijärjestön tiedotustilaisuudessa. ”Nyt ymmärrän paremmin, missä on oltu tämän vaikean asian kanssa, kun lapsi kuihtuu ja kun pelkää menettävänsä lapsen”, hän on kertonut.

– Avainsana syömishäiriöisen hoidossa on vastavuoroinen vuorovaikutus. Tämä tarkoittaa, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ymmärtäen syömisen ja olemisen vaikeutta, mutta hyväksymättä syömättömyyttä ratkaisukeinona pahaan oloon, Erja Vanhala sanoo.

Sannan äidiltä ja isältä pääsi itku, kun nuorisopsykiatrisen osaston ovi sulkeutui heidän takanaan ensimmäisen kerran. Tämä johtui paitsi siitä, että he olivat omin silmin todistaneet Sannan syövän hoitajan valvoessa keiton ja leipäpalan, myös siitä, että heistä tuntui pahalta jättää oma lapsi muiden aikuisten hoidettavaksi.

Myös Sannaa neljä vuotta nuorempi veli oli kauhuissaan. Sairaala tuntui väärältä paikalta omalle siskolle, ja kotona tuntui kummalliselta, kun sisko ei ollut siellä.

Veli ei varsinaisesti pelännyt Sannan kuolevan, vaikka muistaa tämän näyttäneen ”kamalalta, jotenkin ihan hirveältä, kun kädetkin näyttivät vain luulta”.

– Sisaruksilla on vaikeaa, kun he yrittävät käsittää, miksi sisarus on muuttunut. He kokevat, että tästä on tullut jollain tavalla eri ihminen. On vaikea katsella toisen pahaa oloa ja todeta, etteivät he voi auttaa häntä. Monesti sisarukset jäävät myös vaille vanhempien huomiota, Vanhala sanoo.

Vaikka syömishäiriö on Sannan mukaan sairastuneelle ja hänen perheelleen helvetillinen sairaus, hänen läheisensä selvisivät hyvin. Toki nämä uupuivat, mutta heitä vei eteenpäin Sannan äidin sanoin ”jonkinlainen hiljainen luottamus ja ymmärrys” siihen, että Sanna paranisi. Kuntoutuminen oli kuitenkin pitkä prosessi, johon kuului sekä toivonpilkahduksia että pettymyksiä.

Nuorisopsykiatrisella osastolla Sanna vietti seitsemän kuukautta ja palasi sinne myöhemmin kuukaudeksi, kun paino alkoi kotioloissa jälleen laskea. Tuolloin hän päätti ottaa vastuun syömisestään tosissaan omiin käsiinsä.

– Tunsin ja tiesin alusta asti, että olin sairas. Tämä on tärkeä asia. Muuten hoitoni olisi ollut vielä haasteellisempaa ja todennäköisesti pitkäkestoisempaa. Paraneminen vaati silti kovaa taistelua ja tahtoa elää omannäköistä elämää ilman anoreksiaa.

Aluksi Sannan syöminen oli kaavamaista. Hän ei nauttinut ruoasta, mutta söi, koska tiedosti, että hänen oli syötävä. Vasta hänen ollessaan opiskelijavaihdossa Aasiassa ruoka alkoi maistua hyvälle. Erja Vanhalan mukaan ympäristön vaihdos on usein hyväksi toipumisvaiheessa. Toipilas näkee, että syöminen kuuluu elämään muuallakin maailmassa.

– Pelkkä painon nousu ei kuitenkaan kerro paranemisesta. Anoreksia on sekä kehon että mielen sairaus, eikä mieli korjaannu samassa tahdissa kehon kanssa. Tervehtymisprosessi vie vuosia, Sannalla seitsemän vuotta. Todella terveenä itseään voi pitää vasta, kun ruoka ei enää hallitse elämää, Vanhala sanoo.

Nykyisin lähihoitajaksi ja sosionomiksi valmistunut Sanna toimii paikallisen syömishäiriöyhdistyksen aktiivina ja vertaistukiryhmien ohjaajana. ”Tällä kaikella on pakko olla jokin tarkoitus. Ja se tarkoitus on, että parannuttuani autan muita tähän sairauteen sairastuneita”, hän sanoi äidilleen jo sairautensa alkuaikoina.

Sanna oli myös ajatellut, että omaa tarinaa voisi joskus hyödyntä. Siksi hän oli valmis yhteistyöhön, kun Erja Vanhala ehdotti, että he kirjoittaisivat syömishäiriöistä kirjan. Aherruksen tuloksena syntyi syömishäiriöisille, heidän perheilleen ja läheisilleen sekä alan ammattilaisille ja opiskelijoille tarkoitettu Syö tai itke ja syö -opus.

– Perheeni osallistui kirjan kirjoittamiseen hyvillä mielin. Isä ja äiti toivovat, että kirjasta olisi apua muille vanhemmille, jotka kamppailevat syömishäiriöihin liittyvien vaikeiden asioiden kanssa.

Sannan toipuessa hänen perheensäkin toipui. Vaikka vanhempien liitto päättyi eroon, Sannan suhde molempiin on lämmin ja läheinen. Vanhemmat kokevat vahvistuneensa ja oppineensa kannattelemaan itseään eri tavalla kuin aiemmin. Päällimmäiset tunteet ovat onni ja ilo siitä, että he ovat saaneet Sannan takaisin.

Pikkuveljestä hän on sama tuttu ja iloinen sisko kuin ennen sairastumistaan.

– Tuntuu, että olen ihan sama Sanna, mutta olen oppinut paljon asioita itsestäni ja elämästä. Toki olisin mieluummin jäänyt ilman sairastumiskokemusta, mutta olen kääntänyt kokemani voimavaraksi. En pelkää sairastuvani uudestaan, eivätkä omaisenikaan pelkää sitä.

Lue lisää: Erja Vanhala, Sanna Hälvä: Syö tai itke ja syö (Tammi 2012).

*****

Syömishäiriöiden monta muotoa

Tunnista. Syömishäiriön tunnetuimmat muodot ovat anoreksia ja epätyypillinen laihuushäiriö, sekä bulimia ja epätyypillinen ahmimishäiriö.

Anoreksia ilmenee syömisen välttelynä ja säännöstelynä, joita seuraa painon putoaminen. Sairastunut myös liikkuu usein paljon. Oireilu epätyypillisessä laihuushäiriössä voi olla samalaista kuin anoreksiassa.

Bulimiassa keskeisenä oireena ovat toistuvat ahmimiskohtaukset, jolloin sairastunut kadottaa tunteen syömisen hallinnasta. Kohtauksen jälkeen sairastunut pyrkii ruoasta eroon esimerkiksi oksentamalla, ulostuslääkkeillä, paastoamalla tai runsaalla liikunnalla.

Epätyypillisen syömishäiriön muodot voivat olla samankaltaisia kuin anoreksiassa tai bulimiassa, mutta jokin diagnoosin kannalta keskeinen oire puuttuu tai esiintyy lievempänä. Myös epätyypillisissä syömishäiriöissä syömiskäyttäytyminen on selvästi häiriintynyttä. Arvioidaan, että vähintään puolet syömishäiriöiden vuoksi hoitoon hakeutuvista sairastaa epätyypillistä syömishäiriötä.

Lähde: Syömishäiriöliitto – SYLI ry, www.syomishairioliitto.fi > tietoa syömishäiriöistä.

*****

Vinkkejä vanhemmille

  • Jos yrität pudottaa painoa, tee se vähin äänin. Älä käytä sanaa laihdutus lasten kuullen.
  • Jos huomaat lapsesi käytöksen muuttuneen, kysy, mikä hänellä on. Hälyttäviä merkkejä ovat syömättömyys, ilottomuus, itkuisuus, jaksamattomuus, peittely sekä salailu. Varaa aikaa kuunnella lasta.
  • Älä sano lapselle, että hän on pyöristynyt tai muuta vastaavaa.
  • Jos lapsesi lakkaa syömästä, hae pikaisesti ammattiapua.
  • Jaa huomiota myös perheen muille lapsille. Puhu heille syömishäiriöstä ymmärrettävästi.
  • Pidä huolta omasta terveydestäsi lapsen sairastaessa. Hae tarvittaessa vertaistukea.
  • Kerro lapsesi sairaudesta lähipiirille avoimesti. Sen kieltäminen pahentaa tilannetta.

Teksti Maarit Vuoristo

Kuvat Petri Mulari

Juttu on ilmestynyt Avun numerossa 04/13.

Julkaistu: 28.8.2013