Pojan silmät eivät vielä jaksaneet katsella maailmaa, mutta pieni sydän hakkasi, kädet hapuilivat ilmaa ja itkun jälkeen hengitys alkoi tasaantua rauhalliseksi tuhinaksi.

Minusta oli tullut isä. Vuosikausia olin kuvitellut sen olevan elämäni hienoin hetki, mutta oikeastaan ei tuntunut yhtään miltään. Olo oli lähinnä avuton ja huolestunut, kun mietin mitä kaikkea pitäisi oppia tekemään, jotta vauvan saisi pysymään hengissä saati kasvamaan kunnolliseksi ihmiseksi.

Kolme ja puoli vuotta myöhemmin en vieläkään muistele lapsen syntymää onnellisuuden huipentumana. Olen kuitenkin sitä mieltä, että siitä eteenpäin lähes jokainen päivä on ollut edellistä upeampi. Lapsen kasvaminen ja kehittyminen, luonteen löytyminen sekä ajatusten ja puheen muodostuminen ovat huikeaa seurattavaa. Tähän perään yritän keksiä vielä jotakin myönteistä sanottavaa maitoallergiasta, kaksi vuotta kestäneistä univaikeuksista ja puolen vuoden mittaisesta korvatulehduskierteestä.

Kun nyt olen kohtalaisin paperein läpäissyt isyyden alkeiskurssin, seuraavana haasteena on oppia nauttimaan isänä olemisesta ainakin muutaman hetken verran päivässä. Arjesta kertyy toki kultaisia muistoja vuosikymmenien päähän, mutta niihin tarttuminen juuri nyt vaatii taitoa. Silti kannattaa yrittää: isälle aina yhtä nihkeä renkaanvaihtoreissu muuttuu huomattavasti hauskemmaksi, kun mukana on pikkupoika, jolle rengasliikkeessä vieraileminen on päivän ehdoton kohokohta.

Isänpäivä on ovella, ja mainoksissa kehotetaan muistamaan, onnittelemaan ja hemmottelemaan isiä tuona yhtenä sunnuntaipäivänä. Mielestäni sekä isän- että äitienpäivän tärkein tarkoitus on kuitenkin pysähtyä hetkeksi nauttimaan vanhemmuudestaan ja antaa arvoa omille vanhemmilleen. Kirjaröykkiön tai kalliiden tavaroiden sijasta yhteinen aamiainen, lounas tai edes puhelinsoitto ovat varmasti lahjoista parhaita.

Hyvää isänpäivää koko perheelle!