Synnyin Järvenpäässä vuotta ennen kuin Sibelius kuoli. Asuimme naapurissa. Koputin joskus Ainon keittiön oven takana partioarpoja myymässä.
Vanhempani korostivat suvaitsevaisuutta ja hyväksymistä. Äiti teki diakoniatyötä vähäosaisten ja vanhusten kanssa – ja rappioalkoholistien, jotka asuivat kaatopaikalla. Heitä tuli joskus jouluna kotiinkin. Moni sai ihmisarvoisen elämän takaisin.
Hienon opin antoi Smolnan keittiömestari Leo Lampi, kun olin nuori kokki täynnä intoa ja raivoa. Hän ei moittinut, vaan katsoi, että nuoren ihmisen kuuluukin olla kriittinen. Vanhempien ja kokeneempien tehtävä on pitää vähän nilkoista kiinni, ettei ihan karkaa taivaalle.
Isäni kuolema oli nopea lähtö, äidin kuolema hiljainen. Äiti oli viisi päivää kotisaattohoidossa, että saimme rauhassa hyvästellä. Se oli hieno, pysäyttävä kokemus.
Poroaidalla Lapissa olen oppinut, ettei elämä ole mustavalkoista. Kehä Kolmosen sisällä ollaan niin viisaita ja tietävinään, miten muualla pitää elää. On terveellistä nähdä se toinen perspektiivi, nöyryys ja pärjäämisen meininki luonnon armoilla. Pikkuvaivoista ei sairauslomia pidetä.
Lapsissa ihmettelen, miten niin pienestä siemenestä voi kasvaa niin fiksuja ihmisiä. Nykynuoret eivät koe pelkoja siinä määrin kuin me, vaikka tämän sukupolven uhat ovat isommat kuin koskaan. Asennemaailma on ihan erilainen, täynnä positiivista ajattelua.
Ikä ei ole mikään este. Se tuo valtavasti lisää elintilaa ja uusia asioita. Aina hämmästyy, että vitsi, tuotakaan en tiennyt enkä osannut tai ole kuullutkaan.
Kouluttauduin 57-vuotiaana eräoppaaksi. Olin vähän pelännyt sitä, koska ääreisverenkiertoni ei pelaa. Sitten tajusin, ettei sen tarvitse olla extreme-seikkailua. Voi kävellä keskuspuistossa, pysähtyä ja katsoa, mitä jalan alle jäi: neulasia, vanamon suikero, ketunlieko, kuusenoksia.
Jos kaiken energian, joka rakkauteen liittyy ja liitetään, voisi muuttaa liike-energiaksi, voitaisiin öljykaivokset sulkea.
Pelkään sitä, että intohimo häviää. Olen saanut kantaa lapsenmielisyyttä koko ikäni. Olen syttynyt asioista ja halunnut perehtyä ja heittäytyä niihin täysillä. Joskus ehkä vähän kärsinkin siitä, mutta tärkeintä on, että elämänliekki säilyy.
Arvostan sitä, että olen saanut elää näin pitkään terveenä. Olen harrastanut maastopyöräilyä, aika rämäpäisestikin, mutta säilynyt ehjänä. Joku voi sukeltaa laiturilta uimaan ja halvaantua siitä loppuelämäkseen. Niin ohut voi olla se naru, minkä varassa tässä mennään.
Käyntikortissani lukee: ”Hyvä yritys menee metsään.” Kun hyppää tieltä polulle, ei tarvitse monta metriä kävellä, niin metsä imaisee mukaansa ja velat alkavat muuttua saataviksi.
Poromiehiltä olen oppinut, että nokka tuuleen. Mennään vastatuuleen, eikä katsella taakse, tuuli vie menneen mennessään. Villieläimetkin kulkevat nokka tuuleen, haistavat sen vastaan tulevan.
Olen lapsille sanonut, ettei märehditä ja murehdita menneitä. Nekin on hyvä tiedostaa, mutta ei kannata antaa niille isompaa arvoa kuin ne ansaitsevat.
Teksti Jorma Lehtola, kuva Kari Kaipainen
