Linnut lauloivat ulkona elämänsä kevättä. Katja Lahtinen heräsi aamulla varhain ennen kellon soittoa. Hän lepäili hetken sängyssään ja vilkaisi vielä kerran opiskelupapereita. Restonomiopintojen kypsyyskoe olisi muutaman tunnin kuluttua. Hän silitteli vatsaansa. Vauvamaha oli kasvanut valtavan kokoiseksi, laskettuun aikaan oli enää muutama viikko.
Vatsakumpu vaikutti oudon löysältä, erilaiselta kuin yleensä herätessä. Liikkeitäkään ei tuntunut. Edellisenä päivänä vauva oli vielä touhunnut terhakkaasti, mutta iltaa kohden liikkeet olivat vähentyneet. Se ei kuitenkaan huolestuttanut neljättä lastaan odottavaa äitiä. Hän tiesi, että välillä on hiljaisempaa.
Aamupalalla Katja joi sokeroitua marjamehua, se sai vauvaan yleensä liikettä. Ei kuitenkaan tällä kertaa, vatsa pysyi edelleen vaiti. Onneksi 38. raskausviikon rutiinitarkastus oli samana aamuna. Hän pakkasi laukun ja lähti ajelemaan kohti neuvolaa.
Katja kertoi huolensa heti neuvolan ovella. Terveydenhoitaja rauhoitteli ja pyysi makuulle tutkimista varten. Hän tunnusteli ja ultrasi sen jälkeen huolella ja kauan. Sydänääniä ei löytynyt. Hoitaja teki saman tien lähetteen keskussairaalaan, jossa lääkäri tutkisi vauvan voinnin.
Autoa ajaessa päässä jyskytti, toivo oli kääntynyt pelon puolelle. Odottava äiti ei kuitenkaan halunnut ajatella, että vauvalle olisi tapahtunut mitään. Ei niin käy kuin toisille jossain tarinoissa, ei hänelle. Varsinkaan tässä vaiheessa, kun vauvan pitäisi syntyä hetkenä minä hyvänsä. Radiosta kuului Juicen Viidestoista yö.
Sairaalassa lääkäri tutki kohtua ja etsi sydänääniä. Hän oli hetken hiljaa ja kertoi sitten, että vauva oli kuollut kohtuun. Mitään ei ollut tehtävissä, oli vain valmistauduttava synnyttämään lapsi ulos. Katja katseli ikkunan vihreitä verhoja, etsi hetken pakopaikkaa mielessään, pois tilanteesta. Sitä ei kuitenkaan löytynyt, oli kohdattava totuus, se mitä lääkäri oli juuri kertonut: ”Sinun lapsesi on kuollut.”
Neljäs raskaus oli ollut unelmien täyttymys. Ei siksi, että edelliset raskaudet olisivat saaneet vaikeasti alkunsa tai olisi ollut muita ongelmia. Katja oli vain aina halunnut monta lasta, olla lauman emo.
– Iso perhe tuntui luontevalta, koska halusin elämää ympärilleni. Lapset, puoliso, eläimet ja ystävät olivat minulle tärkeitä.
Kaksi ensimmäistä lasta olivat edellisessä liitossa syntyneitä. Kaikki raskaudet olivat sujuneet hyvin, joten hän odotti luottavaisin mielin.
Kahden ensimmäisen lapsen kohdalla hän joutui lähtemään töihin heti äitiysloman jälkeen. Kolmannen ja neljännen lapsen välissä hänellä oli mahdollisuus olla kotona.
– Olin niin onnellinen, että sain vihdoinkin hoitaa lapsia rauhassa, ilman kiireisiä aamuja.
Ennen neljännen lapsen syntymää hän oli suorittanut ammattikorkeakoulun opintoja työn ohessa. Opinnäytetyön kypsyyskoe piti olla neuvolakäynnin jälkeen päivällä.
– Olin ajatellut, että saan opiskelut päätökseen juuri hyvissä ajoin ennen lapsen syntymää.
Katja suoritti kypsyyskokeen seuraavana syksynä ja valmistui restonomiksi. Nykyään hän opettaa päivätyökseen kotitaloutta ja toimii pitopalveluyrittäjänä.
Katja odotti synnytyksen käynnistämistä hiljaisessa huoneessa. Maassa oli vielä vähän lunta, narsissit kukkivat pihalla. Käytävällä käveli odottavia äitejä elävät vauvat mahassaan. Ajatuksia ei pystynyt jäsentämään, mieli oli sumuinen. Hoitajat kävivät välillä kysymässä vointia.
– En pystynyt kertomaan miltä tuntui, yritin vain selvitä synnytykseen saakka.
Kahdeksan aikaan illalla syntyi potra poikavauva. Hän painoi 3620 g ja oli 53 cm pitkä. Kaunis, täydellinen poika sai nimekseen Veikka. Vanhemmat saivat pidellä ja silitellä vauvaa sylissään niin pitkään kuin halusivat. Vauva oli elävän näköinen ja tuntuinen, mutta jäljellä oli vain maallinen kuori. Äiti tunsi, että vauva oli jo lähtenyt pois, siirtynyt enkeliksi taivaalle. Ikävää se ei silti vienyt.
– Oli valtava ikävä omaa lasta, jota ei ehtinyt edes tuntea.
Syy kohtukuolemaan selvisi heti synnytyksen jälkeen. Pitkä napanuora oli mennyt solmuun.
– Ehdin jo syyttää itseäni päivän aikana moneen kertaan, mietin miten sain aikaan lapseni kuoleman.
Syy ei kuitenkaan ollut hänen, eikä kenenkään muunkaan. Niin vain kävi.
Katja kotiutui seuraavana päivänä synnytyksestä. Koti näytti erilaiselta, kuten aina synnytyssairaalasta tultua. Tällä kertaa ei vain ollut vauvaa mukana.
– Veikan kuolema jakoi elämäni aikaan ennen ja jälkeen. Suru ja menetys kulkivat mukanani kaikessa mitä tein.
Arki jatkui kuitenkin saman tien kolmen lapsen kanssa ruoanlaittoineen ja pyykinpesuineen. Se piti surevan äidin järjissään.
– Keskimmäinen lapsi kysyi, voisiko vauvan kuitenkin herättää henkiin, niin kuin virtuaalilemmikki Tamagotchin.
Hautajaiset pidettiin kolmen viikon kuluttua. Isä kantoi pientä arkkua, äiti käveli vieressä. Veikka laskettiin maahan, josta kevätkukat työnsivät ensimmäisiä sirkkalehtiään.
Hautajaisten jälkeen Katja yritti upottaa surunsa tekemiseen. Hän siivosi, teki ruokaa, keräsi marjoja pakkaseen, suuntasi surun toimintaan.
– En kuitenkaan halunnut päästää surusta irti, sillä se oli ainoa, mitä minulla oli lapsestani jäljellä.
Kesän ja syksyn aikana hän kävi muutaman kerran juttelemassa psykologilla, liittyi vertaistukiyhdistys Käpyyn ja kävi lapsensa menettäneiden sururyhmässä.
– Vain saman kokenut voi ymmärtää, miltä lapsen menettäminen tuntuu.
Monet läheiset tarkoittivat hyvää lohduttaessaan, mutta aina sanoja ei osata valita.
– Joskus on parempi, kun ei sano mitään, kuuntelee vain.
Surua työstäessään Katja kirjoitti kahden muun äidin kanssa sairaalalle ohjeistuksen, miten olisi hyvä menetellä vastaavissa tilanteissa.
– Sairaalan henkilökunta toimi pääasiassa hyvin, mutta on monia pieniä asioita, joita voi tehdä paremmin näin valtavan surun kohdatessa.
Sairaala otti vinkit mielihyvin vastaan.
– Nyt ohjeistuksesta on tehty jo toinen päivitys.
Joulu oli täynnä ristiriitaisia tunteita. Lapset hihkuivat riemusta ja odottivat joulupukkia. Katja mietti, mitä Veikka tekisi nyt.
Konttaisiko ja heiluttaisi kuusenpalloja? Tekisikö ensimmäinen hammas jo tuloaan?
– Joulu oli erilainen kuin koskaan ennen. Vaikka Veikka ei ollut nähnyt yhtäkään joulua, tuntui kuin joukosta olisi yksi pois.
Tammikuussa Lahtinen huomasi olevansa jälleen raskaana. Riemu ei ollut samanlainen kuin aikaisemmin, mutta tieto raskaudesta toi lohtua.
– Raskaus ja tuleva synnytys pelotti hieman. Olin saanut olla autuaan tietämätön ja onnellinen aikaisemmissa raskauksissani, mutta nyt tiesin, mitä voi pahimmillaan käydä.
Hän päätti kuitenkin elää raskausaikansa yhtä touhukkaasti kuin ennenkin. Syytä liialliseen varovaisuuteen ei ollut, olivathan ensimmäiset raskaudet menneet hyvin. Ja kohtukuolema – siihen hän ei pystynyt mitenkään vaikuttamaan.
– Olisin voinut huonommin, jos olisin käyttänyt aikani pelkäämiseen, Katja miettii.
Hän hoiti pitopalvelunsa kautta lauantaina vielä yhdet häät ja maanantaina syntyi pieni tyttö. Tytär ei syntynyt Veikan tilalle, mutta lohdutti olemassaolollaan.
– Olin ensimmäisen kuukauden tyttären kanssa joka ikinen päivä yhdessä. En uskaltanut päästää häntä hetkeksikään silmistäni.
Katja asuu nykyään lastensa kanssa rintamamiestalossa, jota hän remontoi verkkaiseen tahtiin, vanhaa kunnioittaen. Toinenkin suhde päätyi eroon muutama vuosi sitten.
– Energiaa on nykyään paljon enemmän kuin ennen, parisuhdeongelmat veivät sitä yllättävän paljon.
Hän leipoo mango-juustokakkua ja koristelee sen ananaskirsikoilla ja macaron-leivoksilla. Lapset vilahtelevat keittiössä vähän väliä ja kertovat päivän kuulumisista. Ovi käy, kun lasten kavereita pöllähtää sisään. Äiti keskittyy rauhallisena kakun koristeluun.
– Olen tottunut tekemään töitä kaiken keskellä, minua ei häiritse hässäkkä ympärilläni yhtään.
Kirjavat kanat nokkivat pihamaata ja pyöräyttävät munia kakkuihin. Uusi kukkokin tuli hiljattain taloon, mutta se on vähän liian kiltti.
– Yhtenä päivänä kanat karkasivat naapuriin, koska kukko ei osannut pitää niitä kurissa.
Kanat pärjäävät ilman kukkoakin. Silloin yhdestä kanasta tulee johtajakana.
– Onkin valintakysymys, haluaako kukkoa kanalaan vai ei.
Katja haluaa myös kehittyä ratsastamisessa ja hevosmiestaidoissaan. Hän hoitaa omaa suomenhevostaan yhdessä tyttärensä kanssa.
– Nelli-hevonen on kuin yksi lapsistani. Keskityn vain häneen, kun olemme yhdessä, Lahtinen sanoo.
– Hevosen kanssa pää nollaantuu, koska sen kanssa on oltava täysin hereillä ja elettävä hetkessä.
Hän ratsastaa kentällä hevostaan tottunein ottein. Hiekka pöllyää, häntä heiluu, välillä Nelli-hevonen riuhtoo kuolaimia ja esittelee hammaskalustoaan. Lahtinen pysyy rauhallisena, vaikka Nelli heiluttaa päätään ja haluaisi rynnätä laukkaan.
– Tämä on minun terapiahevoseni, sellainen vähän vikuri tapaus. Jos tässä suree menneitä, voi huomata pian makaavansa heinikossa, Katja Lahtinen sanoo.
– Jos minulla olisi ollut hevonen jo Veikan kuoleman aikaan, se olisi auttanut surutyössä valtavasti.
Suru asuu vieläkin pienenä palasena rinnassa, mutta ei muistuta itsestään enää päivittäin. Veikan syntymä- ja kuolinpäivänä Katja vie haudalle kynttilän ja suree menetystään.
– Joskus kun näen Veikan ikäisiä poikia, mietin, miltä hän näyttäisi.
Tulevaisuus näyttää valoisalta. Hevosta, kuten elämääkin, voi ohjastaa tietyissä rajoissa, mutta usein myös kohtalo tai sattuma puuttuu peliin.
– On rennompaa elää kun hyväksyy, että elämä on aina vähän kesken – niin kuin tämä talokin, Katja hymyilee.
Teksti Johanna Sell
Kuvat Nina Huisman
