Mies sammutti valot ja meni nukkumaan. Aamulla hän heräsi ja tappoi itsensä. Miksi?
Tämä vanha arvoitus palasi mieleeni nähtyäni Asghar Farhadin elokuvan Menneisyys.
Ei tosin saman tien, vaan vasta myöhemmin. Menneisyydestä toipuminen nimittäin kestää. Nähdessäni sen ensi kertaa, viimeisen kohtauksen ollessa lopuillaan, tajusin että nyt alan itkeä suoraa huutoa enkä mahda sille mitään. Valot syttyvät, kauhean noloa, tätä ei ole tapahtunut koskaan ennen lehdistönäytöksessä, tai missään muussakaan näytöksessä. Mutta mitään ei ole tehtävissä, itku purkautuu kamalan rumana ja äänekkäänä. Vedän pipon päähän ja saman tien leukaan asti; en kehtaa näyttää naamaani. Tajuan, että pipo ei tietenkään eristä ääntä, enkä keksi muuta kuin valua penkiltä lattialle ja kyyristyä sinne. Piilossa katseilta vollotan lohduttomasti.
Miten siinä niin pääsi käymään? Päällisin puolin selitys on yksinkertainen: iranilaisen Farhadin ylistetty, aloittelevaa uusioperhettä kohtaavasta tragediasta kertova Menneisyys on paras elokuva jonka olen nähnyt kymmeneen vuoteen, tai kahteenkymmeneen, tai koskaan. Se on huolellinen, epäsentimentaalinen, rauhallinen ja silti hypnoottinen. Mutta nämä laatusanat eivät vielä selitä, miksi sitä pitää ihan lattialla itkeä. Jostakin hyvin syvästä tässä elokuvassa on kyse.
Toki Farhadin aiemmatkin elokuvat ovat olleet huikean vahvoja, sellaisia jotka viipyvät sydämessä pitkään. Vuonna 2011 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin voittaneessa elokuvassa Nader ja Simin: Ero pariskunnan eropäätös johtaa monimutkaisia reittejä pitkin useampaankin tragediaan. Sitä varhaisemmassa teoksessa About Elly kolme perhettä lähtee viettämään iloista viikonloppua, joka muuttuu äkkiarvaamatta painajaiseksi. Sattumoisin sama kysymys, ”miten tässä näin pääsi käymään?”, on kaikkien näiden elokuvien ytimessä.
Farhadin tarinoissa on kyse hyvistä aikeista, sattumasta ja valintojen seurauksista. Kuten elämässä ja jalkapallossa, näissäkin elokuvissa yksi silmänräpäyksessä tehty arvio johtaa seuraavaan, ja se taas seuraavaan. Vain muutama hetki, muutama kontakti, ja kaikki on jo peruuttamattomasti toisin.
Sanan ”kohtalo” olen kuullut Farhadin elokuvissa vain kerran. Niissä kohtalo ei ole minkään jumalan ennalta määräämä, vaan ihmisen omista teoista rakentuva lopputulos. Olosuhteet, pienet virhearviot, hetken kiukku tai ajattelemattomuus johtavat kauaskantoisiin seu-rauksiin, joista ihminen on itse ja yksin vastuussa. Mutta kukaan ei rakenna yksin kohtaloaan. Siihen osallistuvat muutkin ihmiset, joista toiset ovat meille läheisiä ja toiset eivät. Jotkut heistä elävät aivan meidän elämämme reunamilla, niin etäällä että tuskin tulemme heitä ajatelleeksi. Ja silti he ja heidän menneisyytensä vaikuttavat meihin. Farhadin elokuvissa ihmiset törmäävät toistensa elämään tietämättä ja ymmärtämättä kuinka hauraasti ne järjestyvät. Ne pysyvät huterassa balanssissaan vain jos kukaan ei hipaise niihin. Mutta elämä ei ole sellaista. Me kajoamme toistemme elämiin, välillä vahingossa, välillä tahallamme, vaikkakin parhain aikein. Farhadilaisessa tragediassa niin perin pohjin järkyttävää on se, että se ei tapahdu rysäyksellä. Se etenee lapsen epävarmoin askelin, aivan lähellä mutta sittenkin holtittomasti, otteen ulottumattomissa.
Mies sammutti valot ja meni nukkumaan. Aamulla hän heräsi ja tappoi itsensä. Miksi? Koska hän oli majakanvartija. Sitä me emme tienneet, eikä itsemurhassa tuntunut olevan mitään järkeä. Nyt asia on päivänselvä. Hänen takiaan ties kuinka moni kuoli yöllä, ja tajutessaan sen hän ei kestänyt seurauksia.
Enää pitäisi tietää miksi hän sammutti valot. Miten hän sillä tavoin herpaantui? Oliko hän nuori ja uusi työssään, tuotu jostain sisämaasta vieraaseen tehtävään vanhempiensa kuoltua? Vai oliko hän jo vanhuudenhöperö? Pakottiko joku muu, kenties aseella uhaten, hänet sammuttamaan valon, joku jonka henki, tai jonka lapsen henki, riippui siitä olisiko ranta sinä yönä pimeä? Ja ennen kaikkea: sattuiko joku meille tärkeä ihminen olemaan silloin vesillä?
Emme tiedä. Asghar Farhadi tietäisi. ■
206 | Tammikuu 2014
