Image

Koeputkiaikuinen

2


Koeputkiaikuinen

Mikael Jungner on uskonut vapaaseen ja itseohjautuvaan ihmiseen Yleisradiossa ja SDP:ssä. Seuraavaksi hän ratkaisee vapaudella demokratian.
Teksti Oskari Onninen
Kuvat Antti Vettenranta

Artikkeli on julkaistu Imagen numerossa 9/2018

Mikael Jungner näyttää hymiöltä. Hymiöltä jolla on silmälasit.

Hymiö uskoo, että kaikki ongelmat on tehty ratkaistaviksi. Sitten hän katsoo silmiin ja hymyilee. Ei naura.

Mikael Jungner on täysin tosissaan. Hän istuu julkkiskokin uuden ravintolan terassilla heinäkuisessa auringossa ja näyttää siltä, että uskoo jokaisen oman sanansa.

Hän uskoo puheisiinsa, kun hän sanoo elämänsä olevan dadaistinen tilataideteos, joka on tehty tulevaisuutta varten.

”Ne voi katsoa sieltä tulevaisuudesta, että joku hiffasi.”

Jo meidän ajassamme Jungner on monien mielestä hiffannut. Aina silloin hän on saanut puhelun.

Vuosituhannen taitteessa puhelin soi, ja häntä pyydettiin pääministeri Paavo Lipposen erityisavustajaksi. Se oli menoa sitten.

Seuraavaksi hänet pyydettiin Microsoftin yhteiskuntasuhdejohtajaksi. Selvä, sinne.

Sitten soitettiin Yleisradiosta, toimitusjohtajaksi, sitten demareista, puoluesihteeriksi.

Viime talvena soitti Hjallis Harkimo. Hänellä oli ongelma.

Seitsemän vuotta sitten Mikael Jungner kirjoitti kirjan nimeltään Toimistokuukkeli: Miksi työssä pitää olla elämyksiä ja tarkoitus.

Toimistokuukkeli on johtajuusopas, tyylilajilleen uskollinen tarinaparaati. Silti se ei ole samanlaista anglismimössöä kuin yrittäjyyspuheen nykyiteraatio, jonka voi perhelehdessä kuvailla olevan täyttä sitraa.

Esipuheessa Jungner esittelee kirjansa sankarit. He ovat oma-aloitteiset ja holhoavasta johtamisesta vapautuneet oman ainutlaatuisuutensa ymmärtäneet ihmiset, jotka yhdessä kaltaistensa kanssa muuttavat innostuksella, joukkoälyllä ja verkkosuosittelulla maailman paremmaksi.

Mikael Jungner on tietenkin tällainen sankari, mutta hän uskoo kaikkien muidenkin olevan. Siksi ongelmia on niin helppo ratkaista.

Siinä auttaa näkymätön käsi, Jungner jatkaa esipuheessa. Se on klassisen liberalismin keskeisen ajattelijan Adam Smithin käsite. Yleensä sitä käytetään taloudesta puhuttaessa, mutta Toimistokuukkelin mukaan se pätee käytännössä kaikkeen: omaa etua maksimoidessaan yksilö voi toimia myös yhteisön eduksi, kunhan pelikenttä on oikein rakennettu.

Oikein rakennetulla kentällä johtaja voi nojailla taakse ja luottaa alaisiinsa. Toimistokuukkelit, nuo oma-aloitteiset mutta norkoiluun taipuvaiset työntekijät pääsevät loistamaan.

”Et säkään varmaan tarvitse kuin rahaa ja deadlineja”, Jungner sanoo.

Väärin rakennettu kenttä on hierarkkinen ja suljettu, kuten politiikan kenttä. Kirjan mukaan eduskuntaa hallitsee näkymätön kastijako, pätevyys ohitetaan muotoseikoilla, ensikertalaiset laitetaan hanttihommiin, valiokunnissa on liikaa ihmisiä ja valta on keskittynyt niin harvoille, että riviministerikin on nobody ja systeemin aivoton ratas.

”Ylivoimaisesti suurin osa kansanedustajistakin on pihalla päätöksenteosta, mutta ne ei uskalla sanoa sitä. Ne haluaa pitää yllä sitä imagoa, että ne päättää asioista, vaikka ne ei päätä. Tämä on se ongelma, mun mielestä”, Jungner sanoo nyt.

Sattumalta tämä oli myös Harkimon ongelma: suomalainen demokratia pitäisi ratkaista. Siksi Jungnerin puhelin soi.

”Hjallis oli keksinyt tämän. En tiedä, mitä sille oli tapahtunut.”

Lähteäkö mukaan vai ei, Jungner teki päätöksen sekunneissa.

”Se oli musta hyvä idea. Kaks hullua löytää toisensa. Vallankumous löysi meidät. Nyt on hyvä hetki avata ja kääntää tämä systeemi”, hän sanoo.

”Tulee raflaava lausunto, mutta sadan vuoden päästä nykyiseen suljettuun edustukselliseen demokratiaan suhtaudutaan samalla tavalla kuin tämän päivän suomalaiset suhtautuvat orjuuteen.”

Mikael Jungnerin mielestä Mikael Jungner on anarkisti. Ei sellainen, joka rikkoo ikkunoita vaan ”sellainen kuin Mauno Koivistokin on”.

Eli?

”Se lähti itse asiassa siitä, kun mä luin jonkin Mauno Koiviston haastattelun ja muistin, että aikanaan, kun me nähtiin, se antoi kirjoja ja sanoi olevansa anarkisti. Sitten tuli ajatus, että hemmetti, mäkin oon anarkisti, tässä sanan varsinaisessa, alkuperäisessä merkityksessä.”

”Joka tavallaan uskoo enemmän yksilöön kuin valtioon.”

Anarkistin lisäksi Jungner on viestintätoimisto Kreabin toimitusjohtaja, Mensan jäsen, entinen Segway- ja nykyinen OneWheel-mies, Vespa-kuski, sukellusopettaja ja eturauhassyövästä ja sydänkohtauksesta selvinnyt 53-vuotias mies, jonka ihmissuhde-elämä on kiinnostanut iltapäivälehtiä viimeiset kymmenen vuotta. Koulutukseltaan hän on juristi, puheiltaan konsultti, mutta varsinaiselta ammatiltaan hän on ollut poliitikko jo yli 30 vuotta.

Enää Jungnerilla ei tosin ole puoluekirjaa. Hän jätti sosiaalidemokraatit viime joulukuussa, koska puolue oli taantunut kolmannelta tieltä takaisin toiselle. Enää se ei ole kuin Lipposen aikana: ”tulevaisuuteen uskova, kansainvälinen ja eteenpäin menevä”. Silloin korostettiin dialogia ja unohdettiin ”aatteellinen uskonlahkoajattelu”, Jungner sanoo. Mutta enää ei.

Ero oli menestys. Jungnerin mukaan hän ei ole koskaan aiemmin saanut niin paljon selkääntaputuksia ja tuntemattomien kehuja ratikassa.

Paitsi: ”Tässä Liikkeessä se oli potenssiin kaks.”

Liike Nyt on se vallankumous, joka löysi ensin Jungnerin ja 100 000 euroa ideaan sijoittaneen Harkimon, jotka sitten löysivät mainostoimistopomo Alex Niemisen ja juontaja-kolumnisti Tuomas Enbusken sekä politiikan väitöskirjatutkija Karoliina Kähösen, Slushia perustamassa olleen Helene Auramon ja Sarian Antilan, joka on Enbusken tiedottajataustainen kumppani. (Roolijakoa Jungner kuvaa niin, että hän on ideat, Hjallis käytännön toteuttaja ja Tuomas ja Alex jarrumiehinä, jos perustajakaksikolla lähtee keulimaan. Naiset ovat ”tekijöitä”.)

Dream team.

”Egot eivät törmää eikä ole tullut probleemeja, kun kenenkään ei tarvitse päteä.”

Liike ei ole puolue eikä siitä sellaista tule. Jungnerin mukaan se on ”alusta”, josta, toisin kuin puolueista, ”aate on erotettu”. Jo Toimistokuukkeli opettaa, ettei uusista ja tuoreista voimista ole toistaiseksi ollut muuttamaan politiikan toimintatapoja. Nyt hän itse on se, joka tuntee politiikan logiikan ja nippelit.

”Mä tunnen tämän kentän ihan helvetin hyvin. Mä oon ollut kolmekymmentä vuotta mukana, kolme vuotta Lipposen oikeana kätenä. Silloin alkaa huomata valuvikoja systeemissä.”

Suurin vika: kansalainen pääsee vaikuttamaan kerran neljässä vuodessa. Ja se ”mielipideapartheid”, ettei suomalaisista kuin viisi prosenttia kuulu puolueisiin. Ja se, että puolueet taas tekevät päätöksensä hyvin pienessä piirissä.

Esimerkiksi viime keväisessä kirjassaan Vapauden voitto kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki kuvaa puolueen keskeisten pelureiden mahtuvan tila-autoon. Mikael Jungner oli demareiden tila-autossa ”puolet elämästään”, kunnes Antti Rinne syrjäytti vuonna 2013 Jutta Urpilaisen puheenjohtajan paikalta.

”Jos mä halusin sieltä tila-autosta jotain, mä nostin puhelimen. Mitä toivoin, tapahtui. Mä ajattelin, että onpa helppoa tämä suomalainen demokratia, tällaista välitöntä. Sitten tajusin, että ei se johtunut Suomesta vaan siitä positiosta”, Jungner sanoo.

”Kun mä lensin sieltä tila-autosta, mä huomasin, että ei helvetti, onpas vaikeaa.”

Hän ja Harkimo ovat ehkä eliittiä, mutta Liikkeensä he ovat joutuneet aloittamaan pohjalta, ilman establishmentin tukea. Kun he ovat pyytäneet Ilmatieteen laitoksen tai Sitran tutkijoilta asiantuntijatekstejä Liikkeen sivulle, vastaus on ollut ei. Tutun toimitusjohtajan kanssa sama juttu. Nuoria asiantuntijoita ehdokkaaksi? Ei. Enbuskella ja Harkimolla on sentään tv-ohjelmat.

”Mä kuvittelin, että Suomi on aurinkoisen demokratian mallimaa, jossa kuka vain voi tehdä mitä vain. Mutta nyt kun mä lähden ulkoa käsin disruptoimaan politiikkaa, niin mä törmään pelkoon. Ei demokratiassa voi pelätä poliittista aktiivisuutta. Mutta ne pelkää aktiivisuutta. Että on tällainen sarvikuono Senaatintorilla.”

Sarvikuono syntyi huhtikuussa. Keskiviikkona 19. päivänä kello 15.45 Hjallis Harkimo järjesti tiedotustilaisuuden eduskunnan valtiosalissa.

Edellisinä päivinä oli huhuttu, että Harkimo ja Jungner suunnittelevat uutta puoluetta. Siihen liitettiin Tuomas Enbusken lisäksi myös Antero Vartian (vihr.), Juhana Vartiaisen (kok.), Elina Lepomäen (kok.) ja Jethro Rostedtin (kok.) nimet. Heillä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, mutta suunnitelma oli silti paljastunut, Liike yllätettiin housut nilkoissa.

Harkimo laitettiin median eteen. Hän erosi kokoomuksesta ja oli hiljaa. ”Kyllä mä kerron sitten, kun on jotain sanottavaa.”

Jungnerin mukaan ”se oli varmaan kokoomus”, joka piti heitä kilpailevana puolueena ja ”koki aiheuttavansa harmia vuotamalla tämän ja pistämällä sinne tällaisia Jethro-tyyppejä mukaan.” (”Jethro-tyyppi” liittyi Liikkeeseen elokuun lopussa.)

”Sen jälkeen, kun selvisi, että tämä ei oo mikään puolue, vaan pyrkimys uudistaa politiikkaa ja saada politiikasta kaikkien suomalaisten juttu, kokoomuslaiset rauhoittuivat selvästi”, Jungner sanoo.

Lähes viisi kuukautta myöhemmin on silti epäselvää, mitä Liike Nyt lopulta on. Siis muuta kuin ”politiikan startup”, joka ”korjaa prosessia” lähettämällä sähköpostilla linkkejä verkkokyselykaavakkeisiin. Vuonna 1999 toimittaja Aimo Kairamo ihmetteli Demokraatti-lehdessä, mitä ajatella Eija-Riitta Korholan kaltaisesta poliitikosta, joka on lähellä yhtä puoluetta, toisen sitoutumaton ehdokas, kolmannen kanssa vaaliliitossa ja menossa samaan europarlamenttiryhmään neljännen kanssa.

Korhola kirjoitti Vihreään lankaan kolumneja, oli sitoutumattomana eurovaaliehdokkaana kristillisdemokraateissa, jotka taas olivat vaaliliitossa keskustan kanssa. Mentyään läpi Korhola päätyi parlamentin EPP-ryhmään, jossa Suomesta on KD:n lisäksi kokoomus.

19 vuotta myöhemmin voi ihmetellä Amerikka-mielistä Yleisradion ex-toimitusjohtajaa ja yhden puolueen entistä puoluesihteeriä, joka perustaa toisen puolueen julkkiskansanedustajan ja Venäjä-yhteyksistään tunnetun liikemiehen kanssa puolueen, joka ei ole puolue, vaan sähköpostilista, blogi ja nettikyselyitä. Hän ei ole myöskään ajatellut edes lähteä vaaleihin ehdolle, vaan toimii kuin politiikan luova johtaja. Hän sanoo myös, että tälle ei-puolueelle menestys on jo sitä, että varsinaiset puolueet ottavat lusikan kauniiseen käteensä ja muuttavat systeemiä.

”Se mun himoni kokeilla. Se, että mennään eteenpäin. Tässä on hirveä lista tällaisia juttuja, jotka voi onnistua tai mennä pieleen.”

Liikkeen ketterän kokeilukulttuurin puitteissa on ihan hyväksyttävää, että puuhamiehet eivät itsekään tunnu vielä tietävän, mikä heidän toimintasuunnitelmansa on. Nettikyselykaavakkeiden ajatus on määrittää Liikkeen linja. Jungnerin mukaan riippumattomia asiantuntijoita päästetään määrittämään agendaa. Kesän kuluessa kyselyitä on tehty kaksi: ilmastonmuutoksesta ja Harkimon sote-kannasta. Ensimmäiseen osallistui vajaa, jälkimmäiseen hieman yli 4 000 ihmistä.

Lisäksi Liikkeen verkkosivuilta löytyy blogi, jonka kommenttiosiossa voi keskustella. Sähköpostilistalta tulee meili silloin, toinen tällöin.

8. elokuuta: Hjallis Harkimo haluaa tavata sinut

10. elokuuta: Hjallis Harkimo odottaa tapaamistasi

3. syyskuuta: Hjallis Harkimo tapaa sinut Helsingissä 18.9.

Mutta sellaista politiikan disruptio on. Loppukesästä demaritkin julkaisivat mobiilisovelluksen.

”Tässä on käynyt sellainen vallankumous, että vaikka minä ja Liike ja kaikki tuupertuisi, niin tulee seuraava ja seuraava ja seuraava. Tätä vallankumousta ei voi estää.”

Liike Nytin ajama suora demokratia ei ole ollut erityisessä huudossa viime aikoina. Päinvastoin, siitä on tullut Euroopassa oikeistopopulistien työkalu ja perusajatus. Laura Huhtasaaren, ruotsidemokraattien ja Alternativ für Deutschlandin kaltaisten tahojen vaatimus on sama: lisää demokratiaa.

Italian vaalit voittanut Viiden tähden liike antaa määrittää linjansa internet-äänestyksissä. Hjallis Harkimo on jo käynyt tapaamassa puolueen johtohahmoja.

”Nyt on tämmöinen joukkoistamisen ja digitaalisuuden aika. Maailman monimutkaisuus voitaisiin ratkaista niin, että kaikki halukkaat olisi mukana päättämässä asioista. Miten se tehdään?” Jungner sanoo.

Digiskeptikko Evgeni Morozov on kuitenkin ollut huolissaan siitä, että liian digitaalinen demokratia hävittää vallan kolmijako-opista kitkan: lainsäädäntövallan, toimeenpanovallan ja tuomiovallan pitääkin hiertää toisiaan vasten. Ilmiö on nimeltään checks and balances, ja se pitää huolen siitä, että demokratia toimii, koska se toimii epätäydellisesti.

Checks and balances on helvetin hyvä termi. Tämä on se, mitä me käytännössä harjoitellaan. Se, että sä pistät nettiäänestyksen, jota ihmiset peukuttaa, ei oo hyvä tapa. Lopputuloksen pitää olla suuntaa antava, sulla pitää olla se keskustelu siinä alla ja siitä keskustelusta syntyy oivalluksia. Halutessaan kansanedustaja voi toimia sitä työkalua vastoin, jos se perustelee miksi”, Jungner sanoo.

”Mutta Yhdysvalloissa tämä checks and balances on luotu suojelemaan yksilöä valtiolta. Koko sen idea on suojella yksilöä pahalta valtiolta. Suomessa se suojelee eduskuntaa kansalaisten vaikutukselta, mikä on ymmärrettävää, koska taustalla on verinen sisällissota.”

Mutta myös kansalaisten vaikutuksessa on ongelmansa. Tänä keväänä hittikirjan People vs. Democracy julkaissut Harvardin yliopiston tutkija Yascha Mounk muistuttaa, että epädemokraattisesti valitut instituutiot ovat keskeisiä vähemmistöjen aseman turvaamisessa enemmistön diktatuurilta. Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen poliittisten voittojen mahdollistajia olivat lopulta presidentin nimittämät korkeimman oikeuden tuomarit, jotka tulkitsivat lakia kansan enemmistön toiveita vastaan.

Viimevuotisessa kirjassaan After Europe bulgarialainen Eurooppa-tutkija Ivan Krastev kirjoittaa, että jos Euroopan unioni johonkin hajoaa, niin kansanäänestykseen tai kansanäänestyksiin. Niissä kun harvemmin äänestetään pelkästään aiheesta. Brexit-äänestys oli yleinen epäluottamuslause valtaapitäviä vastaan.

Rajumpiakin esimerkkejä on. Keväällä 2016 Hollannissa järjestettiin kansanäänestys eräästä EU:n Ukraina-yhteistyötä koskeneesta sopimuksesta. Äänestyksen mahdollisti uusi laki. Sen mukaan parlamentin molempien kamareiden hyväksymät lait voidaan viedä kansalaisaloitteella suuntaa antavaan lisä-äänestykseen.

Aloitteen taustavoimana toimi maan populistien yhteenliittymä, johon kuuluivat myös puolueet Vapauspuolue ja Demokratian foorumi. Sopimus oli yli 2 000-sivuinen, mutta se oli toissijaista. Samoin kuin se, että äänestysaktiivisuus jäi kauas lainvoimaisuuden rajasta, sillä yhtä kaikki EU:n kanta hävisi. Populistit saivat todisteen: hyväksyessään sopimuksen unioni toimi Hollannin kansan tahtoa vastaan.

”Tämän päivän lahja sinulta minulle on, että nämä oikeistopopulistiset jengit, ehkä myös vasemmistopopulistiset jengit hakee demokratian kautta enemmistödiktatuuria”, Jungner sanoo.

”Enemmistödiktatuuri on isompi uhka kuin vähemmistödiktatuuri. Enemmistö voi tuhota ihmisen. Mutta jostain syystä valistunut ja humaani eliitti on niin hirttäytynyt edustukselliseen demokratiaan, että ne ovat valmiita antamaan suoran demokratian populistien käsiin. Miten se on mahdollista?”

Jytkyn jälkeisessä Suomessa politiikasta tuli politiikkaa sellaisena kuin se Euroopassa nykyään mielletään: epäsopuisia hallituskoalitioita ja vastakkainasettelua ja polarisaatiota konsensuksen sijaan. Sen seurauksena kokoomuksen silloinen puoluesihteeri Taru Tujunen sanoi jo vuonna 2013 politiikan olevan rikki. Sittemmin Jungner on toistanut samaa. Vaurion korjaamiseksi eduskunnassa toimii sinisten Tiina Elovaaran johtama Eduskunta 2030 -työryhmä, joka pyrkii parantamaan dialogia ja puhkomaan aatesiilot rei’ille. Keväällä entiset ministerit Jouni Backman (sdp.) ja Liisa Hyssälä (kesk.) julkaisivat Sitran nimissä selvityksen ”kansanvallan peruskorjauksesta”.

”Saattaa olla, että Sitra rupeaa puuhaamaan puolueille noin laajemmin työkaluja tämän tyyppiseen tekemiseen. Musta olisi hienoa, jos Sitra voisi tarjota vaikka mobiiliapplikaation”, Jungner sanoo.

Henkinen tuki onkin tarpeen. Liikkeellä on vajaan viiden kuukauden jälkeen kasassa alku ja epävarmuutta.

Ensi kevään eduskuntavaaleihin Liikkeen tavoite on saada 200 ehdokasta ympäri Suomea, Jungner sanoo. Ehdokkaat sitten keräävät kukin sadan kannattajan valitsijayhdistykset ja muodostavat vaaliliitot jokaisessa piirissä.

Puoluekirjaa liittyjillä ei saa olla. Jungner myöntää, että tunnetut, arvostetut ja politiikan ulkopuolelta tulevat ihmiset kiinnostavat. Heitä myös tarvitaan. Viime vaaleissa Hjallis Harkimo olisi päässyt Uudeltamaalta läpi melkein yksinkin.

(Muutama viikko haastattelun jälkeen Jungner sanoo Porin Suomi-Areenassa, että satakin ehdokasta olisi riittävästi. Elokuussa ilmestyneen blogitekstin mukaan Liike päättää syyskuussa, lähteekö se vaaleihin. Tämän lehden lähtiessä painoon tuota tietoa ei vielä ollut.)

”Jos Liikkeen tapa toimia leviäisi, siitä tulisi Suomessa päävirta. Suomesta tulisi ateenalais-spartalainen poskettoman vahva kansakunta, joka tuntisi omistajuutta omaan maahansa, joka tuntisi vastuuta toisistaan, tuntisi solidaarisuutta. Me oltaisiin tosi lähellä maanpäällistä paratiisia!” Jungner sanoo, katsoo silmiin ja hymyilee.

Mutta ateenalainen demokratiahan oli rajattu miehille ja Ateenan kansalaisille?

”Onneks nyt ei oo niitä orjia, siksi se täällä toimisi. Spartalaisuus olisi taas sitä, että sä haluat puolustaa sitä maatasi. Tätä kautta on mahdollista synnyttää yhteiskunta, joka on salliva, ketterä, sisäisesti vahva, vastuullinen ja yhtenäinen”, Jungner sanoo ja kiihdyttää entisestään.

”Mä kerron aina siitä, miten innostun siitä kun nään kun joku ihminen löytää potentiaalinsa. Niin se vasta olisikin mahtavaa, että näkisi elinaikanaan, kun joku kansakunta löytää potentiaalinsa. Itse asiassa menee vähän kylmiä väreitä selkäpiissä, kun miettii sitä, mitä se voisi olla. Se olisi huikeeta!”

Mikael Jungnerin mielestä maailma on nyt paljon ”Jungner-yhteensopivampi” kuin 1980-luvulla hänen nuoruudessaan. Syy tai seuraus, Jungnerista sen maailman parhaita paikkoja ovat Piilaakso ja Yhdysvaltain länsirannikko San Franciscosta pohjoiseen.

Siellä, erityisesti Piilaaksossa puhuvat idea ja sisältö, ei se, millainen outolintu niitä esittää.

Mikael Jungner on ideoiden mies.

Suurissa yrityksissä se on ollut toimiva rooli, kun on keskijohto, jolle heittää pallo, ja keskittyä itse ajatus- ja näkemysjohtamiseen. Kaikki suomalaiset voivat kiittää Jungneria vaikkapa Yle Areenan edistyksellisyydestä.

Jutta Urpilaisen puoluesihteerinä, demareiden noin kymmenhenkisessä puoluetoimistossa sen sijaan syntyi ongelmia, kun visioinnin seassa olisi pitänyt lähettää kirjeitä tai perehtyä puolueiden monisyiseen piirihierarkiaan. Jungner paljon mieluummin ”soitti tamburiinia tekemisistään” ja antoi muiden miettiä, miten hänen käsienheilutteluitaan voisi toteuttaa.

Jos ne eivät toimineet, vika oli aina jähmeydessä, ei koskaan hänessä. Yksi demari sanoo, että vaikka Mikael Jungner poimisi ämpärillisen mustikoita, hän tekisi siitä numeron, onhan se juuri Mikael Jungnerin poimima ämpärillinen mustikoita, ei siis mikään tavallinen ämpäri mustikoita.

Piilaakson ideologia on ratkaisukeskeisyys, solutionismi. Kaikki popmusiikista ilmastonmuutokseen ovat ”ongelmia”, jotka saa ”taklattua” klikkaamalla tai tekemällä sopivan keinoälysovelluksen tai mobiiliaplikaation tai ihan vain ajattelemalla ”boksin ulkopuolelta”. Sen jälkeen voi siirtyä seuraavaan ongelmaan.

Suomessa näin ei ole. Suomessa perustuslaki suojelee valtiota kansalaisilta, Yhdysvalloissa on päinvastoin, Jungner selittää. Suomalaiset ovat sääntöuskovaisia kyttääjiä. Systeemi tasapäistää, Jungnerin kielellä ”litsaa” ihmiset.

”Suomessa sillä on hirveästi merkitystä, miltä sä näytät, miten sä käyttäydyt, poikkeaksä porukasta. Jos sä poikkeat, niin heti joku on, että mikä sä luulet olevas. Ooksä joku narsisti vai?”

Tosin Mikael Jungneria tämä ei huoleta, enää. Hän on päässyt sen yläpuolelle.

Kun Jungner oli Ylellä töissä, hän sairastui ja rakastui. Mutta lisäksi hänen elämänsä mullistui peruuttamattomasti. Ylestä tehtiin Jungnerin johdolla ihan oikeaa yhtiömäistä yhtiötä. Piti pärjätä Great Place to Work -kilpailuissa. Työntekijöille kokattiin keittiössä sushia ja tarjottiin aamupuuroa. New Yorkista saapui organisaatiopsykologi. Hänen nimensä oli Mette Norgaard ja hän testasi johtoryhmän jäsenet.

”Kun oli feedback one on one, sen ensimmäinen kysymys oli, että how the hell did you get this job? Kun sä oot tollainen disruptoiva anarkisti, miten sä voit olla tällaisen pomo?” Jungner kertoo.

”Tämä Mette sanoi mulle, että kuinka pitkään sä aiot elää elämääsi käsijarru päällä. Sieltä se lähti. Nyt loppuu tämä käsijarru. Se oli sellainen sekoaminen.”

”Kolkyt lööppiä ja kaksi avioeroa myöhemmin olisi pitänyt soittaa sille, että se käsijarru lähti vähän lapasesta.”

Mikael Jungnerille hänen cv:nsä on ”elämää”, ei sen kummempaa. Jungnerin elämään mahtuu toki ”tosi paljon kummallisiakin asioita”.

Suuria onnistumisia ovat silti ne, kun hän kokee auttaneensa jotakuta löytämään intohimonsa.

”Mun silmiin iso osa ihmisistä elää käsijarru päällä sitä elämää. Ne on lukkiutuneet siihen, mitä ne ajattelee, mitä niistä on sanottu, niillä on huonoa itsetuntoa ja merkityksettömyyden tunteita”, Jungner sanoo.

”Jos on joku läheinen, jonka saa innostumaan, löytämään sen intohimon. Sen silmät alkaa loistaa. Se on semmoinen, semisti uskonnollinen… pyhä hetki.”

Näkymätöntä kättä varten oikein rakennetulla pelikentällä kenelläkään ei ole käsijarruja. Vallitsee luova kaaos, jossa ideoiden konfetti lentää ja maailma ratkaistaan yhdessä!

Jungner on usein puhunut saamastaan ultravapaasta Summerhill-kasvatuksesta, joka oli 1960-luvulla ”kommuunihippijengin” suosiossa. (Toinen saman kasvatuksen saanut on toimittaja Saska Saarikoski, Jungner huomauttaa.)

Sen vuoksi hän uskoo olevansa vastustuskykyinen yhteiskunnan ”litsautuksille”. Ihmisiä läimii työelämä, parisuhteet, hierarkiat tai systeemi ylipäänsä. Jungner sanoo löytäneensä raot, joihin väistää.

”Mä olen tehnyt tosi tyhmiä asioita. Silti täällä mä oon. Antamassa haastattelua Imagelle. Menossa mun skootterilla kansanedustajien kanssa Storyvilleen juomaan olutta. Mä oon tehnyt tosi tyhmiä asioita, mutta mä en oo hävinnyt mihinkään. Mä en oo yhtään vähemmän”, Jungner sanoo.

Hänen ”suuri filosofinen taistelunsa” on olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat.

”On niin paljon kaikkea muuta kivaa, Netflix-elokuvia, tietokonepelejä, moottoripyöriä, sukeltamista, ystäviä, Teatterin vippi. Jos alkaisi miettiä, miltä asiat näyttää, menisi hirveän paljon elämästä johonkin jonninjoutavaan.”

Siksi Jungner uskoo Liikkeeseenkin, vaikka monille se on pohjaton vitsinaihe: naiiviuksiin ja suuruuksiin uskova nettikyselykollektiivi ja Jari Sarasvuota vaille täydellinen kokoelma suomalaisen julkisen elämän omaa ääneenajatteluaan rakastavia miehiä. (Koettakaapa keksiä tunnettu nainen, joka sopisi Liikkeen rosteriin.)

”Silloin kun mä tämän aloitin, yleinen mielipide oli, että ei voi onnistua. Te ootte liian vanhoja, te ootte liian miehiä. Hirveästi tämmöistä, te ootte liian. Kaikki jotka sanoo, että te ootte liian, ajattelee samalla tavalla ja eivät ole siksi tehneet mitään”, Jungner sanoo.

”Mun ajatus on, että sä näät ongelman ja yrität ratkaista sen.”

Ja se vaatii avarakatseisuutta: ”rohkeita avauksia” ja puolikonkreettista yläpilveä, joiden voi sanoa olevan vain ”tällaisia heittoja”, jos joku huomauttaa, että ei tuo homma välttämättä noin mene.

Kun Jungner ehdotti Facebookissa, että suomen kielestä voisi poistaa sijamuodot konelukemisen helpottamiseksi, hänelle naurettiin. (Jungneria huvittaa, että naurajien joukossa ollut kokoomuksen kansanedustaja Timo Heinonen oli vastikään twiittaillut politiikkaa itsekin juuri perusmuotoja käyttäen.)

Oman järjen käyttö on sääntöjen vastakohta, johtajia opetetaan jo Toimistokuukkeli-kirjassakin. Siksi Jungner puolusti Twitterissä keskustan varakansanedustaja Mikko Kärnää, kun tämä poltti nuotiota metsäpalovaroituksen ollessa voimassa. Lopulta Jungner poisti twiittinsä.

”Meni vähän metsään tämä. Siinä oli kyse siitä, että rajavartiojoukoissa toiminut ja koko ikänsä metsästänyt Kärnä on niin kokenut eränkävijä, että hänellä on harkintaa ja asiantuntemusta”, Jungner sanoo.

”Tämmöinen keskustelu, jossa tietää olevansa altavastaaja, on arvokas käydä.”

Siksi tätä demokratiaakin voi koettaa ratkaista.

”Mä oon käyttänyt elämässäni ihan hirveästi aikaa asioiden lukemiseen. Koko nuoruus meni filosofisia kirjoja lukiessa ja keskustellessa. Mä oon käyttänyt ihan sikana aikaa ymmärtääkseni ja pohtiakseni”, Jungner sanoo.

”Tämä kuulostaa taas vähän polleelta, mutta mieti, että sä oot ollut Lipposen, joka on yksi itsenäisyyden ajan menestyneimpiä pääministereitä, niin sen oikeana kätenä kolme vuotta. Jutellut sen kanssa kaikkea kaikki päivät. Sitten Microsoftilla pyörinyt ja käynyt Bill Gatesin kotona. Tai Ylen digitalisaatiomurroksessa. Tai politiikassa ja kansanedustajana ja nyt viestintäalalla. Kyllä tällaisesta maailmasta syntyy huikea määrä pohjatietoa ja kokemuksia ja uusia ideoita. Nyt tuntuisi typerimmältä ikinä ruveta sensuroimaan itseään, olisi mennyt ihan hukkaan nelkyt vuotta. Silloin mun kannattaisi keskittyä urheiluun tai shakkiin tai rahantekemiseen.”

Muita toki voi sensuroida. Jungner oli pitkään pahamaineisen tunnettu erimielisten blokkaamisesta Twitterissä. Häntä ei omien sanojensa mukaan kiinnostanut jänkkääminen. Sosiaalisen median piti olla oppimispaikka, josta saa ajatuksia ja jonka avulla kehittyy. Nyt hän on kuitenkin poistanut blokit ja huomannut kehittyvänsä toisella tavalla.

”Juuri mikään ei muuttunut, hassua kyllä. Muutama aika aggressiivinen tulokulma on ollut, mutta kun mietit, että noinkin voi ajatella, etkä jää kiinni siihen, se ei ole ongelma. Sen sijaan mä voin harjoittaa mielenhallintaani. Samoin jos mä olen mieltä a, joku tulee ja sanoo, että eiku b, mulle tulee vahva tarve korjata tätä toista henkilöä. Nyt kun mä tiedostan sen, mä pystyn olemaan korjaamatta”, hän sanoo.

”Ihminen on laumaeläin. Empatia, häpeän tunne ja tarve olla oikeassa saattavat olla evoluution mekanismeja. Ne synnyttävät dialogin yhteisössä.”

Dialogi taas on politiikan uudistajien trendisana – Jungnerin mukaan siitä lähtien, kun digitalisaatio poisti ihmisten väliseltä viestinnältä ”transaktiokustannukset” ja hierarkiat. Jos politiikka on rikki, dialogi on laastari, uudistajien uskomus kuuluu.

Jungner alkaa puhua israelilaisprofessori Yuval Noah Hararista, joka on kirjoittanut bestsellerit Sapiens – Ihmisen lyhyt historia ja Homo deus – Tulevaisuuden lyhyt historia.

”Harari esittää, että humanismista seuraava askel olisi vuorovaikutus. Puolueilla olisi merkitystä samalla tavalla kuin uskonnoilla on, mutta eteenpäin työntävä voima tulisi muualta. Liike pyrkii luomaan alustan tälle voimalle. Teoriassa.”

Se on suuruudenhullua puhetta, mutta piilaaksomaisilla ajatusten markkinoilla yksikään idea ei ole liian suuri. Sitä suomalaiset eivät vain tunnu tajuavan.

Mutta entä jos onkin niin, että Jungner on vain itse sokea ajatus-Vespansa keulimiselle?

”Jaa joo, kyllä mä huomaan, että jos rupeaa naurattamaan liikaa ja tulee samanlainen tunne kuin nousuhumalassa. Silloin pitää vähän jarruttaa, ettei tule liian levottomia juttuja. Eihän ihmiset voi kokea toisen tunnetiloja. Ne vain katsoo, että mitä tämä sekoilee, horisee, ettei pitäisi käyttää sijamuotoja, vaikka se oli pitkällinen pohdiskelu, mitä pitäisi tehdä, jotta kielestä tulisi kansallisen kilpailukyvyn elementti.”

Jungner ottaa toiseen käteen lattelasin ja toiseen lusikan.

Hän pitää lusikkaa rintakehänsä edessä: ”Et kun tavallaan Suomi on täällä…”

Lasia hän työntää itsestään pois päin: ”…ja on omien ajatusten kanssa täällä…”

Lusikka lähestyy hitaasti lasia: ”…ja yrittää vetää Suomea mukaan…”

”…niin jos sä alat leijailemaan ufona, on tärkeää, että yrität käyttäytyä ja puhua tavalla, että muut ajattelee, että toi on hiffannut, eikä niin, että toi on seonnut.”

Eikä Mikael Jungneria naurata.

Edit: Korjattu kansanedustaja Timo Heinosen puolue kokoomukseksi.

Julkaistu: 20.10.2018