Joskus parikymppisinä teimme kaveriporukassa päätöksen: vaikka elämä heittelisi meitä eri suuntiin, hakeutuisimme ikäihmisinä samaan vanhainkotiin. Siellä me sitten ajaisimme kilpaa rollaattoreilla tekohampaat väpättäen ja muistelisimme hymysuin villiä nuoruuttamme.

Viime vuosina tämän hellyttävän suunnitelman päälle on laskeutunut tumma varjo. Vanhustenhoidosta on maalattu ruma kuva, jossa sänkyihinsä sidotut ikäihmiset kääritään vaippoihin ja pumpataan täyteen lääkkeitä. Pahimmillaan tämä on täyttä totta.

Malla Murtomäen reportaasi persoonalähtöisestä hoidosta näyttää, että asiat voivat olla myös toisin – eikä se edes vaadi ihmeitä. Kyse on pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisista asioista, kuuntelemisesta ja läsnäolosta. Kun ihminen saa säilyttää omat tapansa ja hallita ajankäyttöään, laitos ei enää tunnu laitokselta, vaan kodilta. Ja aika moni on kotona onnellinen.

Onnellisuudella on myös tapana tarttua. Asukkaiden hyvinvointi välittyy hoitajiin, ja tyytyväistä mummoa tai vaaria on myös omaisten ilo tulla tapaamaan.

Jutussa esitelty persoonalähtöinen hoitomenetelmä on käytössä vasta parissa vanhustenhoitopaikassa, mutta hyvää hoitoa saa varmasti muuallakin. Miksi ei sitten kaikkialla? Mikä siinä loppujen lopuksi on niin vaikeaa?

Kyse ei taida aina olla rahasta vaan asenteista. Totuttuja kaavoja voi olla vaikea muuttaa, mutta kannattaa muistaa, että asia koskettaa lopulta meistä jokaista.