Image

Knausgårdin opetuslapset lukevat Syksyn toisin kuin muut, kirjoittaa Juha Itkonen.



Knausgårdin opetuslapset lukevat Syksyn toisin kuin muut, kirjoittaa Juha Itkonen.

Napeista ja termospulloista | Knausgårdin opetuslapset lukevat Syksyn toisin, kirjoittaa Juha Itkonen.
Teksti Juha Itkonen

Taisteluni-sarjan kuudennen osan viimeisessä virkkeessä eletään syyskuuta 2011. Karl Ove Knausgård kertoo lastaavansa perheensä autoon, kuljettavansa sen uuteen kotiin ja nauttivansa koko matkan ajan siitä ajatuksesta, ettei enää ole kirjailija.

Loppu on kaunis, dramaattinen ja epäuskottava. Mies, joka on parissa vuodessa kirjoittanut 3 500-sivuisen jättiläisromaanin, ei voi lakata kirjoittamasta ja pysyä järjissään. Kun kesäkuussa 2012, vajaa vuosi myöhemmin, haastattelin entistä kirjailijaa hänen Skånen-talonsa puutarhassa, Knausgård myönsi itsekin hautovansa jo mielessään unelmia uusista teoksista.

Voi vain kuvitella kirjoittamisen aloittamisen mahdottomuutta Taisteluni-sarjan jälkeen. Mistä kirjoittaa, kun on kirjoittanut kaikesta? Sinä aurinkoisena kesäpäivänä saatoin nähdä Knausgårdin työhuoneessaan maalaistalonsa pihamökissä jonain synkempänä vuodenaikana, tuijottamassa epäuskon vallassa kirjatuloillaan hankkimaansa idyllistä pihapiiriä. Mitä seuraavaksi? Ja minkä ihmeen takia?

Syksy on vastaus ainakin ensimmäiseen kysymykseen. Vuosi sitten norjaksi ilmestynyt kirja on ensimmäinen osa neliosaisesta kirjasarjasta, joka laajuudeltaan on selvästi Taisteluni-sarjaa suppeampi mutta pyrkimyksiltään yhtä julkean mahtipontinen. Karl Ove lähtee selittämään maailmaa syntymättömälle tyttärelleen. Muutaman sivun mittaiset proosatekstit käsittelevät sekä konkreettisia (omenat, muovipussit, purukumi) että abstrakteja (yksinäisyys, anteeksianto) asioita.

Jos hanke kuulostaa erikoiselta, sitä on paikoitellen myös teksti. Neljän jalkansa ja tasaisen, pehmeän päällyspuolensa ansiosta sänky täyttää mukavasti yhden tärkeimmistä perustarpeistamme: sänkyyn on hyvä käydä pitkälleen, ja siinä on hyvä nukkua yön yli.

Napit, nuo pienet laatat, joilla kiinnitämme kankaanpaloja yhteen vartalomme suojaksi, edustavat niin vanhaa tekniikkaa, että sitä tulee harvoin ajatelleeksi tekniikkana.

Tuntuu kuin epätodelliseen pyöritykseen joutunut kirjailija pyrkisi juurruttamaan itseään kiinni konkreettiseen ja varmasti olemassa olevaan, maailmaan mikrotasolla.

Toki aivan näin funktionaalisiksi selityksiksi tekstit eivät jää. Arkisista lähtökohdista syntyy tuttuun tapaan yllättäviä, usein korkealentoisia ajatuksia, jotka Knausgård punoo mestarilliseen proosaansa. Silti tekstien muoto herättää hienoisen vastarinnan. Ne tuovat mieleeni kirjoittajakurssin harjoitustyöt, ja Karl Ove on kurssin priimus, joka kirjoittaa suvereenisti silloinkin, kun mitään erityistä sanottavaa ei ole.

Toisaalta juuri sitähän minä Knausgårdissa eniten rakastan. Hänen taitoaan ja haluaan kirjoittaa aivan mistä tahansa. Maailma pysyy merkityksellisenä, kun siinä jaksaa nähdä merkityksiä, ja jos Knausgård lauseillaan haluaa antaa merkityksen napeille tai termospullolle, olen hänelle siitä kiitollinen. En ollut aiemmin tullutkaan ajatelleeksi, että termos on perheen toteemipaalu, kodin jatke ulkomaailmassa, mutta niinhän asia itse asiassa on.

Tunnustan: olen uskossa. Yksi ehkä miljoonista opetuslapsista, ehkä Tuomaan lailla ajoittain epäilevä mutten ikinä Juudas. En pääse ikinä yli Knausgårdin suurtyöstä. En käsitä, miten hän on pystynyt sen kirjoittamaan. Tuntuu oikeastaan turhalta yrittää itse kirjoittaa minkäänlaisia kirjoja, kun sellainen kirjasarja on jo olemassa.

Vien vertauksen arveluttavan pitkälle, niinhän mestarikin tekisi. Jeesus kärsi. Knausgård kärsi. On päivänselvää, että Taisteluni-sarjan kirjoittaminen oli faustilainen kauppa. Kirjailija sai mutta myös antoi kauhistuttavan paljon. Hän ei ole enää vain kirjailija, hän on koko maailman tuntema romaanihenkilö, melkein fiktiota, ja silti myös Ruotsiin asettunut norjalainen perheenisä, joka jatkaa perheenisän elämää siihen kuuluvine riemuineen ja murheineen.

Jos Syksyä lähestyy Knausgårdia tuntematta, näkee kenties vain pienen ja melko merkillisen kirjan. Me apostolit näemme Raamatun jatkeen tai sen julkaisematta jääneen osan. Psalmit, ehkä – lyhyitä, lohdullisia tekstejä, joita lehteillä joskus oman elämänsä keskellä, arjen raamien ahdistaessa ja ajan valuessa käsistä niin kuin ajalla on tapana. ■

Julkaistu: 3.10.2016