Apu

Klaus Härön mestariteos osoittaa: jos ohjaaja hallitsee elokuvakerronnan, niin kauheasti muuta ei tarvita

1


Klaus Härön mestariteos osoittaa: jos ohjaaja hallitsee elokuvakerronnan, niin kauheasti muuta ei tarvita

Arvostelu: Klaus Härön Tuntematon mestari on radikaali elokuva siksi, että se on niin klassinen. Elokuvan ensi-ilta on perjantaina 4. tammikuuta.
Teksti Valtteri Mörttinen

Klaus Härön Tuntemattomassa mestarissa ei sisällön puolesta ole mitään mullistavaa. Elokuvassa on vanha miespäähenkilö, joka on etääntynyt rakkaistaan, koska suhtautuu työhönsä tinkimättömällä intohimolla. Siinä on katkera tytär ja tyttären nuori oikutteleva poika, joka löytää isoisästään lopulta yllättävän hengenheimolaisen, kun tämän elämän täyttävä työ osoittautuu heidät yhdistäväksi voimaksi. Elokuvassa on myös antagonisti, jonka rooli on näennäisesti pieni mutta joka onnistuu shakespearelaisesti kuitenkin olemaan aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan, jos päähenkilö tarvitsee kapuloita rattaisiinsa.

Minkälaisen elokuvan näillä aineksilla sitten saa aikaan? Niillä saa aikaan täysin puutteettoman ja puhtaan mestariteoksen. Härö osoittaa Tuntemattomalla mestarilla sen, miksi elokuva todellakin on ohjaajan medium. Väärissä käsissä Anna Heinämaan käsikirjoitus olisi nimittäin pystytty tuhoamaan täysin, ja oikein yrittämällä ja suomalaisella sisulla tosissaan panostamalla sen olisi varmasti saanut ohjattua ala-arvoiseksi epäelokuvaksi.

Otto (Amos Brotherus) ja Olavi (Heikki Nousiainen) metsästävät kirjastossa mystisen teoksen alkuperää. Kuva: Cata Portin.

Härö ja Heinämaa tuovat kumpikin omilla työnsuoritteillaan raikasta tuulta tunkkaiselle elokuvakentälle. 2010-luku tulee jäämään elokuvahistoriaan suoratoistopalveluiden vuosikymmenenä, jossa lopullista romahdusta pelkäävä elokuvateollisuus panosti ainoastaan aiheisiin, jotka on myyty yleisölle jo vuosikymmeniä aiemmin. Elokuvakankaat ovat täynnä jatko-osia ja uudelleenfilmatisointeja. Jos otsikko onkin tuore, niin kyseessä on silti usein elämäkertateos, jossa annetaan taustalla olevien tositapahtumien hoitaa markkinointi ja itse elokuva on tehty ilman turhaa panostamista automaattiohjaus päälle kytkettynä. Käsikirjoitukset on tehty alleviivaamalla parhaat – ja välillä ne turhatkin – palat historiikeista ja Wikipedia-artikkeleista ilman pientäkään murhetta draamankaaresta. Joissakin tapauksissa teosten kohdehenkilöt päästetään itse vielä jeesustelemaan kirjoituspöydän ääreen niin, että lopputuloksessa glam rock -tähdet muuttuvat Äiti Teresoiksi ja alastomia naisvartaloita esittelemällä yritetään teeskennellä, että elokuva olisi muka jotenkin villi ja radikaali. Jotta elokuviin saataisiin jotakin maustetta, yleensä ohjaajat alkavat kikkailla ironisella itsetietoisuudella ja korostetun omaleimaisella kuvakerronnalla, jossa omaleimaisuudesta tulee keinon sijaan tarkoitus.

Muutamien harvojen elokuvantekijöiden rohkeus poiketa tästä massasta on suorastaan ihailtavaa. Tuntemattoman mestarin käsikirjoitus ei kosiskele katsojaa lööpeistä tutulla sensaatiojuonella, eikä sen ohjaus perustu käsistä karkaavaan modernistiseen kerrontaan. Ironista tässä kaikessa on se, että vielä parikymmentä vuotta sitten elokuva olisi herättänyt kysymyksen, että mihin tällaista teosta oikein tarvitaan. Juuri nyt, kun sen kaltaisia teoksia vältetään tekemästä kaikin mahdollisin keinoin, se iskee kuin kyseenalaisen lääketehtaan kolmioleimainen kofeiinitabletti harmaassa arjessa.

Tärkein syy onnistumiseen on se, että Härö hallitsee elokuvakerronnan salat niin hyvin kuin ne on madollista hallita. Juonta viedään eteenpäin sulavasti niin, että yksittäisten kohtausten sarjan sijaan valokankaalle on saatu rakennettua aitoa elämää muistuttava soljuva virtaus. Katsojan huomio kiinnitetään pieniin yksityiskohtiin ja hänet viedään lähelle sen sijaan, että hänen pitäisi teeskennellä kiinnostuvansa kuolleista yleiskuvista ja kankeasta suoraan paperista luetusta vuoropuhelusta. Kun näitä asioita kirjoittaa auki, herää närkästynyt ajatus, että niiden pitäisi olla itsestäänselvyyksiä elokuvataiteessa – ja sitä ne jossain vaiheessa olivatkin. Enää kuitenkaan eivät ole. Netflix-paniikissa ne ovat unohtuneet, ja elokuvat näyttävät siltä kuin niiden tekemisestä vastaisivat botit ja 3D-tulostimet. Siinä missä yleisömenestykset kuten Olavi Virta ja Bohemian Rhapsody herättivät tunteita juuri ja juuri yhtä paljon kuin suolakurkkupurkin etiketti, Tuntematon mestari räväyttää ja pistää etsimään tuulitakin taskusta nenäliinoja.

Olavilla ja hänen tyttärellään Lealla (Pirjo Lonka) on selvittämättömiä asioita. Kuva: Cata Portin.

Koska elokuvakerronta ei ole pelkkää kuvien hallintaa, vaan sen keskiössä on oltava ihminen – tai edes jonkinlainen ihmisyyttä etäisesti symboloiva entiteetti – kuvien kohteilla on myös merkitystä onnistumisen kannalta. Heikki Nousiainen tekee taidekauppias Olavista puhuvan lavasteen sijaan ihan oikean elävän ihmisen. Samalla tavalla hänen perheenjäseninään nähtävät Pirjo Lonka ja Amos Brotherus pitävät huolta, että lopputulos on uskottava.

Näyttelijän on mahdotonta saavuttaa inhimillisyyttä ja uskottavuutta, jos käsikirjoittajan luomat hahmot ovat lihan ja veren sijaan pahvia. Mutta käsikirjoittaja Heinämaa tuntee hahmonsa ja tietää, miten heistä saa kasvamaan aitoja ihmisiä. Tuntematon mestari ei turhaan armahda päähenkilöitään, vaan elokuvassa luodaan taidekaupan ja uhkapelaamisen välille yhteys, joka oikeuttaa perheenjäsenten kaikki negatiiviset tunteet Olavia kohtaan. Olavin persoonan synkimmät puolet – keinojen kaihtamattomuus ja työn laittaminen perheen edelle – eivät myöskään siirappisena katarsiksena katoa kuin tuhka tuuleen, vaan elokuvan esittämä kysymys kuuluukin, miten ihmiseen tulee suhtautua hänen vioistaan huolimatta ja pyhittääkö tarkoitus aina hänen keinonsa.

Klassisuus ei tietenkään ole mikään elokuvakerronnan edellytys, mutta valitettavasti sadan piritaidetta tekevän radioamatöörin joukossa on yleensä vain yksi Michael Haneke, joka tosissaan ymmärtää, miten taide-elokuvaa tehdään ilman, että siitä tulee ”taide-elokuvaa”. Kun vastaan tulee liian lyhyellä aikavälillä liian monta omaan kokeiluunsa kaatuvaa elokuvaa, on ilo nähdä Härön hillityllä tavalla kaunista montaasia, koska se on klassista elokuvakerrontaa. Ja se on anarkistista juuri siksi, että se on niin klassista. Ohjaaja tietää tarkalleen, mitä on tekemässä, eikä elokuvassa esiinny perustelemattomia tyylirikkoja, haparoivaa rytmitöntä leikkausta tai väkinäisiä kankeita ottoja, joissa näyttelijät menettävät otteensa hahmoihin. Tuntematon mestari on puhdasta elokuvaa.

★★★★★

Julkaistu: 3.1.2019