Apu

Kjell Westö on mestari Helsingin kuvaamisessa



Kjell Westö on mestari Helsingin kuvaamisessa

Kjell Westö heittäytyi romaanin kirjoittamiseen kuin kamikaze-pilotti. Hän näkee tuoreessa kirjassaan käännekohtaa, jäähyväisiä ja uuden alkua.
Teksti Apu-toimitus

Nämä ovat Helsingin salaisuuksia: kantakaupungin vanhojen kortteleiden ihanat pihat. Niiden porttikongit ovat hevosrattaiden kapeita, usein niissä on mutka, eikä perille näe. Paksujen seinämuurien sisällä odottaa vehreä aukio, istuskeluryhmä, vanhoja puita, perinteisiä kukkaistutuksia, möhkäletalojen hassuja varjoja. Hiljaisuus. Kjell Westö asettui tänne piharakennuksen ylimpään kerrokseen puolitoista vuotta sitten. Koti on valoisa ja harmoninen, pohjaratkaisu perin yksilöllinen, hyvin vähän tavaroita, siistiä. Ensimmäistä kertaa kirjailija ryhtyi työskentelemään kotona, ei erillisellä työhuoneella. 14. kirja, seitsemäs romaani Rikinkeltainen taivas sai lopullisen muotonsa täällä. Koti on Katajanokalla. Kun Westö ja hänen naisystävänsä kävelevät Westön kotikatua pitkin, ystävä katselee pulleita kansallisromanttisia taloja ja saattaa sanoa, että tämä näyttää paikalta, jossa asuu rikkaita hobitteja.

Hobitti on puolituinen, ja sellainen on Westökin: välissä, siellä sun täällä, kotonaan missä vain ja ei missään, aina sitä toista, sekä että. Hän on sulautuma kielellisesti, sosiaalisesti ja maantieteellisesti. Westö on ulkopuolinen ja tarkkailija, mikä on mahtiasema kirjailijalle, mutta kivun paikka lapsena ja nuorena. Monet hänen kirjansa ovat kertoneet ulkopuolisuudesta. Niiden keskiössä on usein ihminen, joka ei asetu joukkoon, vaan näkee pidemmälle, humaanimmin, suree ja miettii – jonkinlainen kirjailijan lempeä alter ego. Westö on mestari Helsingin kuvaamisessa. Rikinkeltaisessa taivaassakin tarvotaan stadin katuja, mutta vähintään yhtä keskeisessä roolissa on rannikon komea Ramsvikin kartano, eräs mökki ja saari. Kertoja, jolla ei ole etu- eikä sukunimeä, on kirjailija, joka pitelee lankoja käsissään, vaikuttaa tapahtumiin mutta on silti sivuroolissa. Pääroolissa ovat kertojan luokkatoveri ja tämän sisko, rikkaat ja korskeat Alex ja Stella, pari muuta kaveriporukan jäsentä, edellinen sukupolvi ja loppupuolella myös seuraava. Aikajana kulkee 1960-luvulta näihin päiviin.  Saman pätkän on kulkenut juuri 56 vuotta täyttänyt Westö itse.

– Vielä tässäkin iässä inhoan syvästi väkivaltaa, enkä näe siinä mitään kevytversiota. Rauhanihmisetkin saattavat elämäkerroissaan muistella, että ”meillä oli vähän näitä poikien välisiä” ja se on  mukamas hauskaa.

Kirjaan rakastuu ja samalla siitä hätääntyy, ahdistuu ja tulee surulliseksi. Siinä näkyy taipuisa mieli, loistava kieli, hyvät hoksottimet, pesusieni ympäristöä imemässä ja paljon tunnetta. Kirjassa on lavea muoto, soljuva teksti ja suggestiivinen ote.  Taikurimaisen siitä tekee terästynyt rohkeus, ajan ymmärrys ja yhteiskunnan taju. Toisaalta myös rakkaus ja sen haavoittuvaisuus ja antautuminen, ystävyys ja sen epätasa-arvoisuus ja julmuuskin sekä salaisuudet, valheet, pyrkyryys, pelkuruus, väkivalta ja elämän armottomuus –  mutta ei arvottomuus.  Monet teemat ovat Westön kirjoista tuttuja, niin kuin ovat elämästäkin. Nyt ne vain erottuvat kirkkaampina ja kypsempinä. Teoksessa huumorikin väreilee. Ikään kuin summa summarum.

Kjell Westö näyttää onnelliselta kertoillessaan kirjastaan. Silmät ja posket palavat intoa. – Luulen, että Rikinkeltainen taivas on jäähyväiseni laajalle, vuosikymmeniä syleilevälle ja useita sukupolvia kuvaavalle epiikalle. Näinhän luovien ammattien ihmiset usein lausuvat uupumuksen hetkinä, kun kirja, elokuva tai esitys on valmistunut. Itsekin olen usein sanonut, että ei enää näin suurta satsausta, nyt en enää kirjoita Helsingistä, ja sen sellaista. Nyt luulen, että on toisin. – En ole uupunut, vaan erittäin hyvissä luomisvoimissa ja muutenkin valoisalla mielellä. Seuraava romaani on jo pitkälle kirjoitettuna. Se on niukempi,  ja voinen jo sanoa, että se kertoo nuupahtaneesta suomalaisesta kapellimestarista.  Westö jatkaa, ettei hän yleensä erehdy, vaan vaistoaa etukäteen, millainen romaani on tulossa. Vain yksi ikään kuin riistäytyi käsistä, Älä käy yöhön yksin. Novellikokoelmaakin hän työstää mielessään. – Kun tähän yhdistää hitaan työtahtini, tajuaa, että näihin projekteihin menee hyvinkin kymmenen vuotta.  Jo siihen tarvitsen sen etuoikeuden ja siunauksen, että pysyn fyysisesti ja henkisesti sataprosenttisessa kunnossa vielä vuosikymmenen verran.

Westö pohtii eteenpäin analyyttisen tyynesti. – Rikinkeltaisen kirjoittaminen vavahdutti minua enemmän kuin minkään aiemman teoksen kirjoittaminen. On täysin loogista ajatella, että en ehkä enää kirjoita uutta Leijat Helsingin yllä -romaania, Missä kuljimme kerran -kirjan tai Rikinkeltaisen taivaan tyyppistä, monen sukupolven elämänpainista kertovaa tarinaa. Tämän oivaltaminen vaikutti uuteen kirjaan. Kunnianhimo kasvoi entisestään, ja Westö halusi siihen voimakkaasti tulevaisuuteen osoittavan ulottuvuuden, parikymppisten uuden sukupolven maailman. – Tulevaisuus on pelottava ja epävarma, mutta siinä on myös toivoa. Toivosta ei saa luopua, silloin menetämme kaiken, sanoo 29- ja 25 -vuotiaiden poikien isä. Jonkinlainen pakettiin pistämisen tuntemus teki sen, että Westö ujutti uusimpaansa kiteytykseksi kaikuja aiemmista kirjoistaan: tekoja, autoja, musiikkia, ihmisten mieltymyksiä.  – Asiat jäävät auki. Tulevaisuuteen sisältyy pelkoa tai toivoa tai molempia. Siksi kirjan kertojahahmo sanoo lopussa, että joku toinen tulee kertomaan ne tarinat. Eli kyllä minä olen ajatellut, että tietyllä tavalla tämä oli tässä.

Muisti. Miten se toimii, mitä se tallentaa, mitä deletoi ja editoi, tekeekö ihminen sen tahallaan? Ja miten on mahdollista, että eri ihmisten muistot samasta hetkestä ovat lähes vastakkaisia? Näitä Rikinkeltainen taivas ajaa miettimään. – Väittäisin, että se ettei muista tai muistaa väärin, on useimmilla meistä tahatonta, osa eloonjäämismekanismia ja itsesuojeluvaistoa, varsinkin hyvin traumaattisissa kokemuksissa. Jos kaiken muistaisi, ei voisi elää itsensä kanssa. Westö sanoo, että muistin kyseenalaistaminen taisi alkaa siitä, kun hän sattumoisin kelaili menneitä kaverinsa kanssa. He ovat olleet kuin veljekset 8-vuotiaasta pitkälle aikuisikään, kunnes elämä vei eri teille. – Meillä ei ole ollut tapana muistella mitenkään miesnostalgisesti – miehillä on joskus sellaistakin – mutta silloin harvoin, kun palasimme vaikkapa 28-vuotiaina johonkin tapahtumaan, joka sattui 12-vuotiaina, saattoi käydä niin, että olin todistetusti väärässä.  Minä, jota on aina pidetty myös perheen piirissä hirveän hyvämuistisena! Olen sillä elänytkin, että osaan paljon asioita ulkoa. Sitten tämä kaveri, jonka muistia pidin raihnaisempana, olikin oikeassa. Olin ilmeisen tarkoitushakuisesti muistanut väärin. Siitä se alkoi, muistin epäily. Sisarusten on tapana kinata siitä, mitä yhteisessä mennessä tapahtuikaan. Kjellillä ja pikkuveli Mårtenilla on ikäeroa kuusi vuotta. Kummatkin ovat kirjailijoita, joten mielikuvituksen ravissa tai värittämisen tarpeessa ei ole eroa. – Välillä on naurettu, että hitsi, miten eri tavalla muistamme jonkin jutun. Ikäeron takia meillä oli erilainen lapsuus. Olemme samanhenkisiä, ei meillä ole kränää, ja hyväksyn sen, että broidi voi muistaa asioita paremmin.

Muisteleminen tiivistyy ja voi käydä ikäväksi siinä vaiheessa, kun vanhemmat kuolevat ja aletaan perata ja purkaa menneitä. – Äiti kuoli äkkiä kaksi vuotta sitten heinäkuussa. Se on ollut niin tuore ja vaikea asia, ettei sitä vielä ole käyty muistojen tasolla läpi. Todettiin, että ollaan niin puhki, että selvitetään nyt tämä käytännön asia mahdollisimman kunnioittavasti, muistellaan myöhemmin. Rikinkeltainen taivas -kirjan viimeisellä sivulla on Kjell Westön kiitokset. Kiitoksista viimeinen kuuluu näin: ”Ja edesmenneelle äidilleni Christina Hedbergille, jolta opin että syvä suru ja lannistumaton rohkeus eivät sulje toisiaan pois.” Kjellin isä, John-Eric Westö, liberaali mies, on hyvissä voimissa. Poika puhuu vuosina 1938 ja 1937 syntyneistä vanhemmistaan syvällä lämmöllä.  Molemmat ovat sotaorpoja. Heidän isänsä kuolivat talvi- ja jatkosodissa, ja sotaleskeksi jääneet pohjalaiset äidit olivat kumpikin hartaita kristittyjä. Silti Kjellin eronneet vanhemmat hyväksyivät kumpikin tykönään elämänarvoiltaan toisenlaisen, boheemin poikansa, sivarin. – Tiedostin jo nuorena, että jos aion kirjoittaa, minun on irrottauduttava ja kestettävä se, että moraalini ja arvoni ovat erilaisia kuin suurella osalla suvusta. Se on vain selvitettävä itselleen. Muuten ei pysty kirjoittamaan.  Westö arvelee, että tämä maksaa usein naiskirjailijalle enemmän kuin miehille.  – Eräs kollega sanoi jonkin kirjailijamatinean lavalla tosi hienosti. Kirjoittavan ihmisen on uskallettava mennä häpeän ja kivun alueille, sinne missä psykologisia totuuksia piilotellaan. Rikinkeltaisen taivaan kertoja on ystäviensä vauraan teollisuussuvun talossa ja Suomenlahden rannan kartanossa kuin vakoilija valheiden, kovuuden, pelien, salaisuuksien, perinteiden taakan, kulissien ylläpitämisen ja ylimielisyyden keskellä. Ei hän rakkauden talossa vakoile, siellä hän viihtyy. Oppii, pärjää ja kärsii herkkyydellään. Rakastumisen, rakastamisen suojattomuuden, varustuksien pudottamisen, lähelle päästämisen, oman heikkouden myöntämisen, uskalluksen, yhteenkuuluvuuden tunteelle antautumisen, ne Westö kuvaa hienosti – tämän maailman rohkeimman ja pelottomimman teon. Sitä ei ilman tunneälyä kuvailla.

Hänen kirjansa naisissa on voimaa, älyä, rohkeutta, vaaraa, vinoutta ja vaivoin peiteltyä hullutta. He ovat täysiä ihmisiä, kykeneviä reivaamaan elämäänsä eivätkä alistu välineiksi edes vääriä valintoja tehtyään. He näkevät itsensä myös ulkopuolelta – toisin kuin miehistä useimmat. Westö seuloo sanansa varoen. Sen verran tarkkaan hän on seurannut feminististä keskustelua, varsinkin Ruotsissa, jossa hän asui osa-aikaisesti joitakin vuosia sitten.  Hän miettii, että pitkä taistelu tasa-arvon puolesta on tehnyt naisten ratkaisuista usein luovempia, ehkä viekkaampiakin, ja ainakin tietoisempia kuin miesten. Monet Westön sukupolven ruotsalaiset naiskirjailijat sanoivat aikoinaan suoraan, että he eivät hanki lapsia, he aikovat kirjoittaa. – En koskaan joutunut tekemään tuollaista päätöstä. Minulle siunaantui kaksi poikaa, joista olen onnellinen. Elin pitkään avioliitossa, ja meillä työnjako toimi kohtuullisen tasapuolisesti ja hyvin. En minä mitään tietoisia ratkaisuja tehnyt, en punninnut kirjoittamisen ja lasten välillä. Syöksyin elämään ja otaksuin, että kaikkea voi tehdä samaan aikaan.

– Ihmiset usein mainitsevat suru­mieliset hahmot ja melankolian. Välillä tekee mieli sanoa, ettekö näe, on siellä pientä sarkasmiakin, ironiaa ja huumoria.

Kun Westötä kehuu osuvasta naiskuvauksesta, hän ilahtuu. Ja samalla häntä harmittaa, ettei hän rohjennut sille tielle alusta asti. Nuorena ei ollut rahkeita ja kanttia, vaan tuli ohutta naiskuvaa.  Kymmenisen vuotta sitten, Missä kuljimme kerran -romaanin kirjoittamisen aikaan, hän päätti uskaltaa enemmän ja naisten rooli hänen kirjoissaan kasvoi. – Kirjassa kertoja sanoo, että se, joka kohtaa teini-iässä sukulaissielun ja rakastuu, on onnekas. Minun ensimmäinen suhteeni oli juuri sellainen, vaikka se päättyikin, kuten teinirakkaudet yleensä. Hän oli vahva, älykäs ja omapäinen tyttö.  – Kumppaneissani on ollut tällaisia naisia: ristiriitaisia, rosoisia, älykkäitä, lahjakkaita ja vahvoja – ja onhan siinä myrskynnyt. Olen itse ristiriitainen ja eräällä tavalla hermoheikko enkä osaa olla kovis. Samalla tiedän olevani vahva, sillä ei heikko ihminen olisi jaksanut kirjoittaa näitä romaaneja. Hiljaisemmalla äänellä Westö jatkaa, että on rakkaus myös tehnyt kipeää: karrelle on palettu ja vääriä valintoja tehty. Mutta kaikesta oppii.  Senkin hän sanoo, ettei varasta tarinaa muilta, ei edes itseltään. Hän ei tee muistiinpanoja ihmisten puheista, vaan luottaa muistiinsa. Se saattaa heittää käyttöön jonkin impulssin, vaikkapa intiimin repliikin 17 vuoden takaa, vaikkei hän tiennyt sellaista edes muistavansa.  Jokaiseen keskeiseen hahmoon menee kirjailijaa itseään, hänen ristiriitojaan ja kamppailujaan. Muuten ne eivät tule eläväksi. – Tämän kirjan kertoja on kirjailija. Se en ole minä, siis elämäkerrallisella tasolla, mutta tunnetasolla kyllä.  Menin lähemmäksi itseäni kuin koskaan ennen kaikkia hahmoja kuvaillessani, Kjell Westö miettii. Ihmiselämien ohjailijan, luojan asema, on rankka, ja siinä saattaa pudota syvälle. Westö sanoo, että se on henkisesti vaativaa ja vaarallista, rajankäyntiä ja nuorallatanssia kaikkivoivan hybriksen ja äärimmäisen nöyryyden välillä. Sieltä on tarpeen tullen myös osattava lähteä pois, sillä toisinaan psyyke on vaarassa.

Kjell Westö on miellyttävän näköinen, ulkonäkötietoinen – mitä ei voi suomalaisesta mieskirjailijasta kaiketi keskimäärin sanoa. Hänen vaatteidensa materiaalit ja värit ovat rauhoittavia, tyyli ajatonta, iätöntä, mannermaista. Vielä viehättävämpää on hänen pohdiskelevuutensa ja sivistyksensä: tiedot historiasta, kirjallisuudesta, elokuvista, musiikista ja maailmantapahtumista.  Oman lähitarinan kirjoittamiseen riittäisi lahjakkuus ja sanomisen tarve, kokonaisten maailmojen luomiseen tarvitaan tuo kaikki muu, ynnä keskittymiskykyä ja itsekuria. Vuosista, ikääntymisen tuomista kummallisuuksistakin puhutaan. – Tämä liittynee sekä kirjojen tekemiseen että yksityisempään elämään: luulen löytäneeni erään paradoksin. Tajusin Rikinkeltaista tehdessäni, että tulen tällä hetkellä vahvemmaksi ja heikommaksi samaan aikaan. Tunnen sisälläni kaksi vastakkaista liikesuuntaa. Asiat sattuvat enemmän eikä vähemmän, enkä tiedä, miksi niin on. Westö ei ole ennen kokenut tietävänsä näin selkeästi, mitä tekee ja haluaa vielä tehdä, mihin pystyy ja mihin ei.  – Ajatukseni kulkevat tarkemmin ja samalla syvyyssuuntaan toisin kuin ennen. Ja yhtä aikaa tunnen, että fyysisesti jo kadotan voimia ja olen menettämässä tietyn olemassaolon itsestäänselvyyden. Vaikkapa sen, että voisin painaa täysillä 16-tuntisia työpäiviä, syömättä kunnolla, nukkumatta tarpeeksi ja heittäytyä kirjoittamiseen kamikaze-pilotin lailla ilman, että se maksaa. Se maksaa jo paljon. – Milloinkaan en ole tuntenut haurastumisen ja voimistumisen paradoksia niin voimakkaana kuin silloin, kun kirjoittaessani sukelsin latenssi-iän, teini-iän ja varhaisten aikuisvuosien tunnelmiin. Siihen seksuaalisuuden heräämisen aikaan, jolloin seksuaalisuus on jonkinlaista pan-seksuaalisuutta ja lähes kaikki erotisoituu, Westö kertoo.  Hän pohti ensirakastumisen, pettämisen ja petetyksi tulemisen kokemuksia silloin, kun vielä on viaton ja elämä vain vie.  – Se ei vie kaikkia, sillä jotkut osaavat säilyttää kontrollin. Eläydyin näihin tuntoihin 53–54-vuotiaan ruumiissa, ja se oli yllättävän satuttavaa. – Sama toistui, kun halusin mennä avoimin silmin tummanpuhuvaan nykyaikaan ja kokea sen kirjan nuorien hahmojen kautta. Tämä aika ja sen ehdot ovat kovia, ja sen tajuaminen näiden romaanihenkilöiden kautta syvemmin kuin ennen oli opettavaista. Westö ei tiedä, osaako ilmaista, mitä ajaa takaa. – Rikinkeltaisille viime vuosille on ollut leimaavaa tunne siitä, että hauraus lisääntyy samalla kuin voima, tietämys ja lempeys kasvavat. 

Kjell Westö

  • 56-vuotias kirjailija. 
  • Eronnut, kaksi aikuista poikaa.
  • Kirjoittanut 14 kirjaa, viisi Finlandia-palkintoehdokkuutta, Fin­landia-palkinto 2006 Missä kuljimme kerran -teoksesta, Pro Finlandia 2008, Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinto 2014, kirjoja käännetty yli 20 kielelle.
  • Kangastus 38 -teoksesta tehty näytelmä Kansallisteatterissa 8. syyskuuta.
  • Rikinkeltainen taivas (Otava) ilmestynyt 10. elokuuta suomeksi ja ruotsiksi. 

Teksti Raila Kinnunen, kuvat Raisa-Kyllikki Ranta

Julkaistu: 23.8.2017