Apu

Kjell & Mårten Westö: ”Äiti masentui, mutta taisteli – Masennus ei ole häpeä siinä kuin muukaan tauti” – Sota Ukrainassa nosti perheen trauman esiin tunnemuistista

Kjell & Mårten Westö: ”Äiti masentui, mutta taisteli – Masennus ei ole häpeä siinä kuin muukaan tauti” – Sota Ukrainassa nosti perheen trauman esiin tunnemuistista
Kjell ja Mårten Westön yhteisessä kirjassa veljekset kertovat lapsuudestaan, nuoruudestaan, ihon ikävästä, surusta, itseinhosta ja rakkaudesta. Mukana ovat myös äidin vaikeat masennusjaksot, jotka varjostivat perheen elämää.
Julkaistu: 11.8.2022

Ikkuna on auki sisäpihalle, taivaalla muutama pilvenhaituva ja pääskysten siiveniskut. Kesä on kaunis, ja siitä nauttivat Kjell ja Mårten Westö, joilta ilmestyy 11. elokuuta yhteinen kirja Vuodet (Otava). He sanovat miettineensä pitkään yhteisen kirjan kirjoittamista, mutta nyt se on valmis. Se ei ole veljesten välinen kirjeenvaihtokirja, vaan esseekokoelma, jossa tekstit keskustelevat keskenään ja lukijan kanssa. Teksteissä on esseemuodon vapaus, luvut ovat välähdyksiä ja kertomuksia lapsuudesta, nuoruudesta, elämästä. Silloin ja nyt.

Westöt kirjoittavat ajan hengestä ja hyvin henkilökohtaisista muistoistaan, jotka limittyvät lähihistoriaan ja heidän sukupolvensa kokemuksiin.

Kirjassaan he puhuvat myös kirjoittamisesta, toimittajan ja kirjailijan työstä, musiikista, levyistä sekä yhteisestä bändiharrastuksesta. Rakastumisen hetkistä, poikiensa syntymästä.

Heidän ääni- ja kokemusmaailmassaan on paljon yhteistä.

– Alkusysäys kirjaan tuli Mårtenilta, mutta minä aloitin kirjan kirjoittamisen, kun edellinen romaanini Tritonus oli valmis. Piilouduin mökille, kuten aina teen romaanin ilmestyessä ja löin alkusoinnut. Luulen, että Mårten hämmästyi ensimmäisistä luvuista ja avoimuudestani, siitä, mitä kerroin kokemuksistani, Kjell sanoo.

Yhteistä teksteille on herkkyys, eletyt kokemukset, ohi vilahtavat maisemat, matkat, valo eri vuorokauden- ja vuodenaikoina, ihon ikävä. Ja perheen sisäiset kipeätkin muistot.

– Äidille trauma oli syvä, mutta nyt juuri 85 vuotta täyttänyt isämme John Erik on koko elämänsä katsonut eteenpäin. Isä oli sotalapsena Ruotsissa, Kjell Westö kertoo

Isoisät olivat mustavalkoisten kuvien vakavia miehiä

Veljesten vuonna 2015 kuollut Christina-äiti oli luova ihminen. Hän sairastui Kjellin synnyttyä masennukseen.

Suvussa, varsinkin naisissa ilmennyt raskasmielisyys johti hoitojaksoihin muun muassa Veikkolassa, josta Kjell kirjan ensimmäisessä luvussa kirjoittaa. Hän oli silloin kuusi, Mårten vielä vauva.

Luvussa ollaan matkalla Veikkolaan, myöhemmissä luvuissa Mårten kertoo teini-ikäisen kokemuksia äidin masennuksesta. Vanhemmat olivat jo eronneet, ja hän asui kahdestaan äidin kanssa.

– Emme olisi kirjoittaneet äidin masennuksesta kuten nyt kirjoitamme, ellei hän jo 90-luvulla olisi löytänyt psykoterapiayhteisöä, jossa hän pystyi avautumaan ja kertomaan kokemuksistaan. Hän kävi myös kirjoittajakursseilla, Mårten kertoo.

Kjellin mukaan äidille oli vapauttavaa, kun Neil Hardwick ja Tellervo Koivisto kertoivat masennuksestaan. Äiti antoi aiheesta haastattelunkin televisioon.

– Masennus ei ole häpeä siinä kuin mikään muukaan tauti.

Äidin elämän iso trauma oli isän kaatuminen jatkosodassa, kun äiti oli vain kolmevuotias. Myös Kjellin ja Mårtenin isänisä kaatui, kun isä oli kaksivuotias.

– Ei sitä lapsena miettinyt, miten pieniä äiti ja isä olivat isänsä menettäessään. Eikä sitä, että isoäitimme olivat leskiä loppuelämänsä. Meille isoisät olivat vain mustavalkoisten valokuvien vakavailmeisiä miehiä, Mårten sanoo.

– Äidille trauma oli syvä, mutta nyt juuri 85 vuotta täyttänyt isämme John Erik on koko elämänsä katsonut eteenpäin. Isä oli sotalapsena Ruotsissa, ja hän on kertonut siitä ajasta meille paljon. Hän sopeutui ruotsalaiseen perheeseensä niin hyvin, että perheestä tuli hänen toinen perheensä, Kjell jatkaa.

"Ehkä nyt ymmärrämme jotain, mitä nuorempana emme ehtineet edes ajatella. Siltojen alla 1960- ja 70-luvuilla vanhenneet miehet olivat sodan henkisesti vaurioittamia."
Mårten Westö

Isän ottoäiti Märta eli lähes satavuotiaaksi, ja isän oma äiti, poikien fammu kävi myös tapaamassa häntä ja ottoisä Hassea.

– Olin heillä Smoolannissa maataloustöissä kesällä 1975 ja onnistuin peruuttamaan traktorin ojaan, Kjell kertoo.

Vuoden 1918 sisällissodasta, talvi- ja jatkosodasta, lotista, sotalapsista – ei näistä mistään alettu puhua avoimesti ennen kuin 1980-luvun loppupuolella.

Mårten toteaa, että vasta Balkanin sota, Ruandan kansanmurha ja viimeistään nyt Ukrainan sota ovat saaneet näkemään taaksepäin menneeseen. Suvun kokemukset nousevat jostakin tunnemuistista esille.

Sota on koettu ennenkin.

– Ehkä nyt ymmärrämme jotain, mitä nuorempana emme ehtineet edes ajatella. Sen, miten lähellä meitä kaikki on tapahtunut. Ne siltojen alla 1960- ja 70-luvuilla vanhenneet miehet olivat sodan henkisesti vaurioittamia, Mårten sanoo.

– Kun synnyin, ei toisen maailmansodan loppumisesta ollut kuin kuusitoista vuotta. Silti se tuntui olevan kaukana takanapäin. Nyt ymmärtää, miten lähellä se sukupolveamme oli, Kjell sanoo.

Veljekset Tampereen Lielahden talon pihalla – juuri ennen kuin talo myytiin ja purettiin vuonna 1969 tai 1970.
Kesällä 1975 smoolantilaisen maalaistalon edessä, jossa veljesten isä oli sotalapsena vuosina 1943–46. Kuva: Westön kotialbumi

Hiljaisuus oli surua

Vaikeneminen menneistä kokemuksista ei Westön perheessä ollut poliittista.

– Hiljaisuus oli enemmänkin surua. Se liittyi tunteisiin. Me olimme Mårtenin kanssa enemmän toimeliaita ja ulospäinsuuntautuneita tyyppejä. Koti oli kuitenkin hiljainen, ja hämmästyin ensimmäisen tyttöystäväni kodissa sitä, miten paljon siellä puhuttiin, Kjell sanoo.

Veljekset ovat miettineet myös sitä, mitä heidän Pohjanmaalta alkujaan oleviin vanhempiin vaikutti muutto Helsinkiin. Varmasti aluksi ainakin kodittomuuden ja juurettomuuden tunteita.

– Muutos on ollut suuri, mutta äiti oli masennusjaksoistaan huolimatta taistelija. Ja hänen tukenaan oli aina hänen äitinsä, meidän Brita-mummumme, joka riensi apuun Tampereelta, Kjell sanoo.

Menestyksestään huolimatta – tai ehkä senkin takia – Kjell kertoo yhdessä kirjan luvussa itseinhostaan ja omanarvontunnon puutteesta. Väijyvästä yksinäisyydestä, jota kirjailija tuntee.

– Tunsin yksinäisyyttä ja kollegoiden vaikenemisen varsinkin silloin, kun Missä kuljimme kerran -romaanini voitti Finlandia-palkinnon. Nähtävästi se on jäänyt mieleen, koska kirjoitan siitä nyt.

Kjell sanoo, että kirjailijan on nähtävä elämä myös lähellään. Elämä ei ole vain abstraktioita.

– Eikä pidä esitellä vain älykkyyttään, vaan inhimillisyyttään.

Mårten sanoo, että mitä vanhemmaksi tulee, asemoituminen kulttuurikenttään on vähemmän tärkeää. Se on vapauttava tunne. Luovan työn ääni ja vimma on vaativa tie. Tiellä on yksinäisyyttä, arvostelun kohteena olemista, oman osaamisen epäilyä, ja jos harhautuu kuvittelemaan olevansa valmis ja kaikkeen kykenevä, sortuu kaikkivoipaisuuden harhaan.

– Meillä oli keskinäinen sovinto, ettemme sotkeudu toistemme tekemisiin, mutta aina olemme toisiamme tsempanneet. Miksemme olisi nyt kirjoittaneet tätä kirjaa? Mårten Westö sanoo

Perinteistä kirjeenvaihtoa isoveli Kjell ja häntä kuusi vuotta nuorempi Mårten ovat harjoittaneet 1980-luvun loppupuolelta saakka. Nyttemmin dokumentaarisesti arvokkaat kirjeet ovat vaihtuneet sähköposteihin ja tekstiviesteihin.

Kaikki on nyt sähköisessä muodossa ja katoaa jonnekin pilveen, kuten valokuvatkin nykyään.

– Kjellin kirjeet ja viestit ovat aina olleet pituudeltaan välillä kuin ”killereitä”, Mårten naurahtaa, johon Kjell vastaa, että hän on välillä ylikommunikoiva, vilkaskin, mutta ei varsinainen ”minglaaja”, joka viihtyisi ja keskustelisi isoissa porukoissa.

Mårtenille suunvuoro.

– Olimme molemmat nuoria, kun päädyimme alalle. Ensin toimittajina, sitten kirjailijoina. Meillä oli keskinäinen sovinto, ettemme sotkeudu toistemme tekemisiin, mutta aina olemme toisiamme tsempanneet. Miksemme olisi nyt kirjoittaneet tätä kirjaa?

– Kantava teema on henkilökohtainen historia, sitten ovat ne historian saranakohdat, jotka olemme eläneet. Romaaneissakin, vaikka fiktiota ovatkin, henkilökohtainen muisto on usein kaiken ytimessä kuin helmenä, Kjell sanoo.

Muistetaan, ettei hän ole historioitsija, kuten ei Mårtenkaan. Kirjailijan on osattava valehdella vastuullisesti.

– Minut mielletään Helsingin kuvaajana, mutta tässä kirjassa kauneimmat Helsinki-kuvaukset ovat Mårtenin.

Yksi niistä on novellimainen kertomus aamuyöstä, jolloin hän tapaa tulevan vaimonsa, poikiensa äidin.

Veljekset ovat kirjoittaneet toisilleen kirjeitä 1980-luvulta asti. Yhteinen kirja syntyi vaivatta, yhteisymmärryksessä. – Emme olisi kertoneet äidin masennuksesta näin avoimesti, ellei hän itse olisi puhunut siitä. Hän sai paljon vertaistukea muun muassa Tellervo Koiviston elämäkerrasta, Mårten (oik.) ja Kjell Westö kertovat.

Aika kuluu yhä nopeammin

Teini-iässä veljesten kuuden vuoden ikäero tuntui suurelta, nyt sillä ei ole merkitystä.

– Temperamentiltamme olemme erilaisia ja silti jossain määrin samankaltaisia. Kun olin teini, panostin jalkapallon pelaamiseen, samaan aikaan Kjell istui Hufvustadsbladetin nuorena toimittajana pressiklubilla, Mårten sanoo.

Kjellin lyödessä itsensä läpi kirjailijana 1990-luvulla, Mårten oli nuori isä, eikä kirjoittamiseen ollut juuri niinä vuosina liiemmin aikaa. Pikkuvelisyndroomaa hän ei myönnä tunteneensa.

Hänen ja näyttelijä Henrika Anderssonin esikoinen Johannes oli syntynyt, ja Mårten tunsi isän vastuunsa niin suurena, että alkoi pelätä lentämistä. Ettei vain lapsi jäisi isättömäksi. Ei jäänyt. Johannes vihittiin alkukesästä papiksi.

– Estonian uppoamisen jälkeen minulle tuli kammo matkustaa yölaivoilla. Nyttemmin molemmat pelot ovat hälvenneet.

– Sanoinkin sinulle silloin, ettet kohta pääse Suomesta Länsi-Eurooppaan kuin Tornion kautta, Kjell toteaa.

Aika kuluu yhä nopeammin, sen oivaltaa vasta vanhempana. Hetket tihentyvät, ja kuten Kjell sanoo, ajan lineaarisuus hälvenee. Kirja loppuu hänen runoonsa, ensimmäiseen, jonka hän kolmeenkymmeneen vuoteen on kirjoittanut.

Runossa mustarastas laulaa joka kevät, niin kuin se on aina laulanut: ”Laula. Ole! Älä koskaan vaikene. Ole kiltti.

Kjell Westö

  • Syntynyt: 6.8.1961 Helsingissä.

  • Ammatti: kirjailija, jonka laajaan tuotantoon mahtuu romaaneja, novelleja, runoja

  • Perhe: kaksi aikuista poikaa avioliitosta Jenny Westergårdin kanssa, nykyinen aviopuoliso Lena Frölander-Ulf.

Mårten Westö

  • Syntynyt: 15.5.1967 Helsingissä.

  • Ammatti: kirjailija, kääntäjä.

  • Perhe: puoliso Henrika Andersson, kaksi aikuista poikaa.

Kommentoi »