Image

”Jari tässä terve. Olit someen kirjoittanut…” – Image selvitti, miten kirkon ylin johto paimentaa työntekijöitään sosiaalisessa mediassa

”Jari tässä terve. Olit someen kirjoittanut…” – Image selvitti, miten kirkon ylin johto paimentaa työntekijöitään sosiaalisessa mediassa
Kirkon johto toivoo työntekijöiltään aktiivisuutta sosiaalisessa mediassa. Aktiivisuuden vain on oltava oikeanlaista.
Julkaistu: 4.1.2022

Tuntemattomasta numerosta tuleva soitto katkaisee kirkon työntekijän perjantai-illan.

Jari tässä terve. Olit someen kirjoittanut…”

Useat kirkon työntekijät ovat kuvailleet Imagelle samalla tavalla alkavaa puhelua. Tyypillisimmin kyse on ollut kirkon avioliittokannan kyseenalaistamisesta tai muusta kirkon työntekijälle ja ennen muuta papille sopimattomasta käytöksestä. Erityisesti piispojen kritisointi herättää kirkon ylimmät paimenet henkilö­kohtaiseen yhteydenottoon.

Mitä kirkon työntekijä uskaltaa somessa kirkosta tai uskostaan sanoa?

”On varmaan pelisäännöt, mutta kukaan ei tiedä, mitkä, ja ainakaan ne eivät ole kaikille samat.”
Sometyötä tehnyt nuorisotyöntekijä

Koronakaranteenista vapautunut Suomen evankelis-luterilainen kirkko panostaa sosiaaliseen mediaan, koska millään muulla se ei seurakuntalaisten suurta joukkoa enää tavoita. Kirkossa puhutaan koronan aikana otetusta digiloikasta, ja kirkon Ovet auki -strategia korostaa sosiaalisen median merkitystä. Jokaista työntekijää kannustetaan someen, jotta evankeliumi näkyisi.

Kirkolla on lähes kaksikymmentätuhatta työntekijää ja yli kolmenkymmenen miljoonan euron viestintäbudjetti. Pelkästään pappeja on seurakunnissa yli kaksituhatta. Kirkon työn­tekijöiden läsnäolon voisi kuvitella näkyvän sosiaalisessa medias­sa muutenkin kuin vain yksittäisinä ääninä.

”Isoin rajoite on mukavuus. On helpompaa olla hiljaa”, kertoo nimettömänä esiintyvä kirkon työntekijä.

Imagen haastattelemat kirkon työntekijät kertovat jatkuvasta epävarmuudesta. Kirkossa kukaan ei tunnu tietävän, mitä somessa saa sanoa. Kiellettyinä keskusteluaiheina mainitaan sateenkaariväen asema kirkossa, kirkon johto, kirkkopolitiikka, yhteiskunnalliset kysymykset ja arki seurakuntatyössä. Moni on aidosti ymmällään, kun samanaikaisesti kannustetaan läsnäoloon mutta puheita valvotaan ja kontrolloidaan.

Moni haastateltu syyttää kirkkoa myös avoimuuden puutteesta.

”On varmaan pelisäännöt, mutta kukaan ei tiedä, mitkä, ja ainakaan ne eivät ole kaikille samat”, sanoo vuosia sometyötä tehnyt nuorisotyöntekijä.

Toiset kokevat vapauden suuremmaksi mutta myöntävät hekin, että kirkossa on kiellettyjä puheenaiheita.

”Aika paljonhan kirkossa saa työnantajan puolesta sanoa, jopa kyseenalaistaa, jos on valmis puolustamaan kantaansa eikä astu kenenkään varpaille. Kunhan ei puutu kasteeseen, ehtoolliseen eikä vanhoillisten asemaan”, arvelee Kirkkohallituksen asiantuntija.

Syyskuun alussa piispat julkaisivat yhdessä laatimansa sosiaalisen median ohjeistuksen kirkon työntekijöille.

Kirkon tehtävä on kertoa ilosanomaa ja elää todeksi lähimmäisenrakkautta. Sosiaalinen media ja muu verkossa tapahtuva vuorovaikutus on nähtävä suurena lahjana kirkon työssä, kannustetaan ohjeessa.

Ohje on kaksi sivua pitkä ja korostaa niin sananvapautta kuin moniäänisyyttäkin. Piispat innostavat kirkon työn­tekijöitä sosiaaliseen mediaan kertomaan ja keskustelemaan kristillisestä uskosta ja korjaamaan yksipuolisia käsityksiä tai virheellisiin ennakkoluuloihin perustuvia mielikuvia.

Kirkon työntekijän tehtävä on levittää hyvää sanomaa Kristuksesta ja hyvää kuvaa kirkosta. Samalla muistutetaan vastuullisuudesta ja sananvapauden rajoituksista.

Sananvapautta tulee käyttää oikein ja vastuullisesti aina ja kaikkialla, myös sosiaalisessa mediassa.

Sananvapauden ”oikeaa käyttöä” ohjaa piispojen mukaan kristinuskon oma etiikka ja rajoittaa esimerkiksi rikoslaki, työnantajan työnjohto-oikeus, vaitiolovelvollisuus, lojaliteettivelvollisuus sekä pappisvirkaan vihityillä pappislupaus.

Ohje kieltää muun muassa pahansuopuuden ja ilkeyden, huhupuheiden levittämisen sekä kiihottamisen kansanryhmää vastaan.

Piispojen viesti on sisäisesti ristiriitainen. Ohjeet rohkaisevat työskentelemään sosiaalisen median kanavissa mutta samalla korostavat, että kirkon työntekijöiden tulisi jatkuvasti miettiä, mitä ja miten esittää mielipiteitään kristillisestä uskosta, kirkosta ja työnantajastaan.

Työntekijän tulee pyrkiä toimimaan työnantajan edun mukaisesti, sanotaan ohjeessa.

Useimpien kirkon työntekijöiden työnantaja on paikallisseurakunta, jota johtaa kirkkoherra. Samanaikaisesti kaikkien pappien, niin kirkon työntekijöiden kuin muidenkin, ylin ”kaitsija” on hiippakunnan piispa. Työnantajan edusta puhuttaessa monille kirkon työntekijöille on epäselvää, milloin tarkoitetaan seurakunnan, milloin hiippakunnan ja milloin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon etua.

”Piispalliset ojentamiset ovat tietenkin luottamuksellisia, jolloin papit eivät voi niistä kertoa mitään julkisuuteen. Jos oma piispa sattuu olemaan asian vastainen, joudut kuitenkin aina näissä asioissa kantaa ottaessasi laittamaan oman urasi kehityksen vaakalaudalle.”

Nimettömänä haastateltu kirkon työntekijä

Keskeisintä someohjeistuksessa on monen haastatellun mielestä kuitenkin halu pestä kirkollinen pyykki sakastin puolella. Työntekijän kokemat epäkohdat tulisi käsitellä seurakuntalaisten, luottamushenkilöiden ja kollegoidenkin katseilta piilossa.

Yhteistä luottamusta rakennetaan parhaiten, kun työyhteisön epäkohdista ilmoitetaan aina ensin työnantajalle, ja niiden korjaamiseen käytetään työyhteisön sisäisiä viestintäkanavia, ohjeissa sanotaan.

Someohjeen mukaan sosiaalisen median julkaisut ovat lähtökohtaisesti aina julkisia riippumatta tilien tai ryhmien asetuksista. Pahansuovaksi luonnehdittua kritiikkiä ei siis sallita edes työntekijöiden kesken.

”Tuntuu siltä, että koko someohjeistuksen taustalla on se, että piispoista ei puhuttaisi mitään kriittistä edes suljetuissa someryhmissä saati julkisesti”, kertoo eräs haastatelluista.

Monilla sateenkaariparien vihkimistä julkisesti kannattaneilla kirkon työntekijöillä on kokemusta piispallisista nuhteista.

”Piispalliset ojentamiset ovat tietenkin luottamuksellisia, jolloin papit eivät voi niistä kertoa mitään julkisuuteen. Jos oma piispa sattuu olemaan asian vastainen, joudut kuitenkin aina näissä asioissa kantaa ottaessasi laittamaan oman urasi kehityksen vaakalaudalle”, harmittelee nimettömänä haastateltu kirkon työntekijä.

Avoimuuden puute on vaivannut myös some­ohjeistuksen valmistelua. Kenellekään ei näytä olevan selvää, kuka ohjeen on kirjoittanut ja milloin sitä on valmisteltu. Piispainkokouksen pääsihteeri Kari Kopperi arvioi someohjeen valmistelun olleen ”monipolvinen prosessi”.

”Tekstiä on tuotettu ja muokattu useaan otteeseen niin, että on hankala nimetä selkeää valmistelijaa. Piispat ovat tosiasiallisesti olleet tekstin tuottajina, tosin luulen, että alkuvaiheessa on konsultoitu myös joitain juristeja.”

Kopperi ei tiedä, keitä juristeja asiassa olisi kuultu. Kirkon omia someasiantuntijoita ei ohjetta valmisteltaessa konsultoitu lainkaan. Esimerkiksi Kirkon viestinnän verkkoviestintäpäällikkö Lari Lohikoski kuuli ohjeesta vasta sen julkaisun jälkeen.

Kirkon viestintäjohtaja Eeva-Kaisa Heikura puolestaan on kertonut piispojen kertoneen tulevasta ohjeesta hänelle sen julkaisemista edeltäneellä viikolla. Syytä siihen, että tulevasta someohjeesta ei etukäteen kerrottu edes Kirkkohallituksen asiantuntijoille laajemmin, ei kukaan ole osannut sanoa.

Kopperin arvion mukaan ohjeen taustalla ovat esimerkiksi ”erinäiset somekeskustelujen ylilyönnit”, joissa ”papin henkilökohtainen näkemys ja viran edellyttämä rooli” ovat menneet ”pahasti sekaisin”.

Joissakin pappien somepäivityksissä on Kopperin mukaan ollut jopa vihapuheen piirteitä.

Kirkon akateemisia työntekijöitä, pappeja, teologeja sekä kanttoreita edustavan AKI-liitot ry:n toiminnanjohtaja, pastori Jussi Junni sanoo, että kirkossa pyritään toisinaan rajoittamaan työntekijöiden sananvapautta enemmän kuin laki mahdollistaa.

”Sananvapaus on perustuslaissa määritelty perusoikeus. Sitä voidaan rajoittaa lailla ja vain, kun se on välttämätöntä. Laissa kirkon työntekijän sananvapautta rajoittavat ensisijaisesti lojaliteettivelvoite työnantajaa kohtaan ja rippisalaisuus.”

Kirkon työntekijän työnantajalojaliteetti tulee kirkkolaista ja työsopimuslaista. Kirkkolain mukaan viranhaltijoiden on ”toimittava tehtävässään tasapuolisesti ja käyttäydyttävä asemansa ja tehtävänsä edellyttämällä tavalla.”

Työsuhteista työntekijää puolestaan sitoo työsopimuslaki, jonka mukaan työntekijän on ”toiminnassaan vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työn­tekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa”.

Virkaan vihittäessä papit antavat myös pappislupauksen, jossa sanotaan, että ”en julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi [kirkon tunnustusta] vastaan sotivia oppeja”.

”Tämän voi tulkita sananvapauden rajoitukseksi, jota kirkko voi perustellusti edellyttää papeiltaan. Lupausteksti ei nähdäkseni perusta juridista velvoitetta, koska se ei ole eduskunnan hyväksymässä laissa”, sanoo Junni.

Junnin mukaan pappien ja muiden kirkon työntekijöiden on saatava esittää asiallista kritiikkiä esimerkiksi teologisia ja hallinnollisia uudistuksia kohtaan. Kirkon työntekijällä on myös oikeus kritisoida kirkon johtoa ja luottamushenkilöitä.

”Tällaisessa näkökohtien esittämisessä ei ole kyse lojaliteettivelvoitteen rikkomisesta, kunhan kirjoittaja ei paljasta salassapidettäviä asioita.”

Junni näkee nykytilanteen ongelmallisena.

”Moni kirkon työntekijä ei uskalla sanoa mielipiteitään, koska pelkää vaientamista, kiusaamista ja työpaikalta ulos savustamista”, sanoo Junni.

Hänen mukaansa kirkko ei yhteisönä juuri suvaitse toisinajattelua. Junni pitää ongelmana myös kirkollista johtamiskulttuuria. Hän kaipaisi avoimuutta erityisesti piispojen toimintaan.

”Muutamat piispat seuraavat etenkin pappien some-kirjoittelua mutta eivät itse osallistu siihen julkisesti vaan lähettävät papeilleen ’ohjaavia’ teksti- ja messenger-viestejä. Tällaista ei voida pitää hyväksyttävänä silloin, kun on kyse asiallisesta teologisesta ja kirkkopoliittisesta keskustelusta.”

”Kirkon päättävissä elimissä ja äänestäjissä konservatiivit ovat yliedustettuina. Siihen suuntaan saa pokkuroida tai vähintään vaieta, jos haluaa jonnekin päästä.”
Nimettömänä haastateltu kirkon työntekijä

Imagen haastattelemista kirkon työntekijöistä moni suhtautui piispojen someohjeeseen varauksella, osa huvittuneestikin.

”Vähän erikoista saada somekannustusta niiltä, jotka ovat minulle kaikkein suurin este olla sosiaalisessa medias­­sa avoin ja rehellinen”, kertoo haastateltu kirkkoherra.

Haastattelujen mukaan sananvapautta rajoittavat piispojen lisäksi myös muut esihenkilöt ja kollegat sekä kirkon luottamushenkilöt ja tavallisetkin seurakuntalaiset.

”Piispojen vaikutus on toki yksi tekijä, mutta myös yleisemmin. Kirkon päättävissä elimissä ja äänestäjissä konservatiivit ovat yliedustettuina. Siihen suuntaan saa pokkuroida tai vähintään vaieta, jos haluaa jonnekin päästä.”

”Kirkolliskokouksessa saa maaseudulta oleva konservatiivimies julkisesti sanoa, että kenttäpiispan virkaan ei pidä koskea koska Mannerheim, mutta auta armias, jos kaupunkilainen liberaali menee sanomaan jotakin lihansyönnin vähentämisestä.”

Haastatellut puhuivat pelon ilmapiiristä, piispojen ahdistavista kaitsentapuheluista ja vaikeuksista työyhteisössä. Harva halusi kommentoida kysymystä omalla nimellään. Mutta millainen somepäivitys voi kirkossa johtaa ongelmiin?

Kukaan ei tiedä. Politiikan, kirkkokritiikin ja sateekaari­aiheen ohella rajoituksia ja paimentamista on kohdistettu myös konservatiivisempiin kannanottoihin.

”Seurakunnissa kontrolloidaan päivityksiä aika paljon. Siksi toteutus on lähinnä tiedottamista”, kuvailee yksi haastatelluista.

”Pahinta yksittäisiin somepäivityksiin puuttumisessa on, ettei sitä voi mitenkään ennustaa”, kertoo nimettömänä esiintyvä pastori.

Paimentaminen on usein epävirallista, ylhäältä annetuiksi neuvoksi puettua johtamista.

Useampi kirkon ylemmän tason henkilö on ’neuvonut’ olemaan somessa maltillisempi, jotta en saattaisi tärkeitä hankkeitamme vaaraan”, kertoo Hengen uudistus kirkossamme -järjestön toiminnanjohtaja Timo Pöyhönen. Hengen uudistus edustaa kirkon karismaattista liikettä. Se pyrkii kasvattamaan seurakuntien sisälle uusia, Pyhän Hengen ja armolahjojen, kuten kielilläpuhumisen, merkitystä korostavia yhteisöjä.

Pöyhönen ei itse koe sananvapauttaan varsinaisesti rajoitetun. Hänestä kirkossa on kuitenkin oltava ”aika vahva”, jotta uskaltaa sanoa, niin kuin asioista todellisuudessa ajattelee.

”Moni maltillisempi ja fiksumpi kommentoi sordiino päällä, tai vielä useampi on hiljaa”, Pöyhönen sanoo.

”Minua on kerran esimiesasemasta käsin kehotettu hillitsemään kommentointiani parisuhdeasiassa. Vastasin, että en voi ottaa hänen ohjeistustaan vastaan.”

Pöyhönen ei kannata samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä.

Pöyhösen aseman tekee monia muita pappeja helpommaksi se, että hän ei työskentele seurakunnassa vaan kirkollisessa järjestössä. Kaikkein varovaisimpia sosiaalisessa mediassa joutuvat olemaan seurakuntapastorit, joista moni on määräaikaisessa työsuhteessa ja pelkää uramahdollisuuksiensa puolesta.

Moni Imagen haastattelema kirkon työntekijä viittasi pelkoon työuramahdollisuuksien murenemisesta.

”Ajattelisin, että käytännössä sananvapautta ei varmaan kauheasti rajoiteta. Kyse on enemmän siitä, että työntekijä vaikenee, koska ei halua itselleen hankaluuksia viranhauissa”, sanoo haastateltu pastori.

”Mitä sananvapauteen tulee, niin olen oppinut Kokkolan tapauksesta sen verran, että mitään ei kannata sanoa mistään, ennen kuin on vakivirassa, ja senkin jälkeen menee ikäväksi, jos aikoo ikinä vaihtaa työpaikkaa”, kuvailee toinen pappi.

Kokkolan tapauksella hän viittaa Kokkolan suomalaisen seurakunnan kappalaisen viran täyttöön. Se on kestänyt yli kaksi vuotta, kun seurakuntaneuvosto on kerta toisensa jälkeen ohittanut niin kirkkoherran kuin tuomiokapitulin ja lopulta hallinto-oikeudenkin pätevimpänä pitäneen mutta julkisesti Pride-tapahtumaan osallistuneen naispuolisen hakijan.

”Varovaisuutta tuottavat määräaikaisuudet ja kenties halu edetä kirkollisella uralla. Kirkkokupla on aika pieni”, muistuttaa kirkkoherran virasta kiinnostunut pappi.

”Jos joutuu pelkäämään oman esihenkilön tai piispan reaktiota, niin kyllä se varmasti sulkee monen suun.”

Nimettömänä haastateltu seurakuntapastori

Erot eri puolilla Suomea ovat suuria. Kirkkojärjestyksen mukaan seurakuntien ja pappien ”ylin kaitsija” on piispa, ”kukin hiippakunnassaan”. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että pelisäännöt Espoossa ja Turussa saattavat olla hyvinkin erilaiset kuin pohjoisempana.

”Eräs toisen hiippakunnan piispa tuli veljellisesti varoittelemaan ’aggressiivisesta somekäyttäytymisestä’”, sanoo haasteltu pappi.

Hän kertoo olleensa kuin ”puulla päähän lyöty”, sillä ei ollut kokenut omaa käytöstään somessa mitenkään aggressiiviseksi, vaikka olikin kyseisen piispan kanssa eri mieltä samaa sukupuolta olevien vihkimisestä.

Haastatellun mukaan ”joku huonommalla itsetunnolla varustettu olisi saattanut hätkähtää”. Kerrottuaan tapahtuneesta omalle piispalleen hän koki kuitenkin saaneensa synninpäästön ja tukea työhön sosiaalisessa mediassa jatkossakin.

Säkylä-Köyliön vs. kirkkoherra Anna-Kaisa Hautala viittaa kirkon valtarakenteisiin.

”Monissa kohdin sananvapauden rajoittaminen kietoutuu valtaan ja sen omimiseen itselle.”

”Kun johdetaan pelolla, työyhteisö vaikenee ja osa häipyy, kuten minä. Myös sivuuttaminen ja kuoliaaksi vaikeneminen ovat kirkossa tapoja vaientaa. Piispojen someohjeistus heijastelee tätä vallankulttuuria. Kaikissa hiippakunnissa ohjeita ei kuitenkaan ole sellaisenaan jaettu.”

Useiden kommentoijien mukaan on paljolti seurakuntien johtajista kiinni, miten turvalliseksi kirkon työntekijät olonsa sosiaalisessa mediassa saavat kokea.

”Seurakunnassa on oltava hyvä ilmapiiri, jotta uskaltaa kertoa oman mielipiteensä. Jos joutuu pelkäämään oman esihenkilön tai piispan reaktiota, niin kyllä se varmasti sulkee monen suun”, kuvasi kokenut seurakuntapastori.

Pohjoissatakuntalaisessa Kankaanpään seurakunnassa kappalainen Johan Lampinen menetti oikeutensa seurakunnan sometileille jaettuaan päivityksen sateenkaarinuorten turvallisuudesta. Lampisen päivitys itsessään ei ollut kantaaottava eikä kritisoinut kirkon linjaa. Avioliitosta tai muista kirkon kiistakysymyksistä päivityksessä ei ollut sanaakaan. Lampinen oli jakanut kirkon Kotimaa-lehden jutun kansainvälisestä homo-, bi- ja transfobian vastaisesta päivästä.

Jopa kirkon oman lehden uutisen jakaminen oli liikaa.

Kirkon johdosta sosiaalisen median keskustelijana on viime vuosina erottunut piispainkokouksen edellinen pääsihteeri Jyri Komulainen. Komulainen on ottanut sosiaalisessa mediassa kirkon päivystävän dosentin tehtävän. Hän osallistuu keskusteluihin myös kirkkoa läheltä liippaavissa yhteiskunnallisissa asioissa.

Komulaisen omaksuma rooli ei miellytä kaikkia piispakunnassa. Hänen suutaan on pyritty tukkimaan useammin kuin kerran. Myös tämä on tapahtunut julkisuudelta salassa, suljettujen ovien takana piispojen neuvotteluissa.

Keväällä 2020 Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi syytti Suomen Lähetysseuraa politikoinnista, koska lähetysjärjestö oli mukana useiden kansalaisjärjestöjen yhteisessä verovälttelyä vastustavassa ”430 miljoonaa mahdollisuutta” -kampanjassa.

Lähetysseuran puheenjohtaja, Helsingin piispa Teemu Laaja­salo reagoi nopeasti ja ilmoitti Twitterissä Lähetysseuran hallituksen käsittelevän saatua kritiikkiä.

”SLS tarkoitus ei ole osallistua politiikkaan”, lupasi Laajasalo Keskuskauppakamarille.

Hallituksen puheenjohtajan viesti sulki lähetysseuralaisten suut, ja seuranneessa Twitter-keskustelussa kampanjan puolustaminen jäi paljolti dosentti Komulaiselle. Hänen mukaansa Romakkaniemen laitavasemmistolaiseksi parjaama luterilainenkin kirkko voisi paavi Franciscusta lainaten hyvin todeta kommunistien olevan ”kaappikristittyjä”.

Näin ei olisi saanut sanoa. Komulaisen twiitin tyrmäsi tuoreeltaan Kuopion piispa Jari Jolkkonen, ja koska asia oli vakava, Laajasalo yritti tuoda pääsihteerin twiittailun piispojen yhteiseenkin käsittelyyn.

Laajasalo esitteli Komulaisen twiittejä piispojen neuvotteluissa. Imagen lähteiden mukaan arkkipiispa Tapio Luoma ei lopulta pitänyt tarpeellisena käsitellä yksittäisen twiittaajan ulostuloja koko piispakollegion voimin eikä piispojen enemmistö muutenkaan innostunut Komulaisesta keskustelemaan. Episodi teki kuitenkin selväksi, miten nihkeästi osa kirkon johdosta suhtautuu yhteiskunnalliseen keskusteluun sosiaalisessa mediassa.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Komulaisen somepersoonaan yritettiin puuttua. Vuotta aiemmin piispa Laajasalo oli esitellyt piispoille twiittiä, jossa Komulainen oli kritisoinut myöhemmin kansanedustajaksi nousseen, maahanmuuttovastaisuudella profiloituneen kokoomuspoliitikon Atte Kalevan käsityksiä monikulttuurisuudesta populistisiksi.

Vaikka kirkko onkin profiloitunut turvapaikanhakijoiden ja monikulttuurisuuden puolustamisessa, piispainkokouksen pääsihteerillä ei Laajasalon mielestä silti pitänyt olla mitään asiaa kommentoida Kalevan puheita julkisesti, ”hänhän on sentään Kokoomuksen varakansanedustaja”.

Piispainkokouksen pääsihteerin paikalta Kirkon tutkimuskeskukseen tutkijaksi siirtynyt Komulainen ei itse katsonut tarpeelliseksi kommentoida Imagelle piispojen neuvottelun tapahtumia. Komulainen kuitenkin korostaa, että dosenttina hänen velvollisuutensa on oman asiantuntijuutensa pohjalta tuoda esiin myös kriittisiä näkökulmia. Hänen mukaansa tämä ei ole ristiriidassa kirkon virassa toimimisen kanssa.

”Sekä kirkossa että akatemiassa on kyse totuudesta.”

Image pyysi haastattelua Helsingin piispalta Teemu Laajasalolta. Haastatteluun ei ollut mahdollisuutta, mutta piispan avustaja pyysi lehteä lähettämään kysymykset sähköpostilla hänelle, ”niin yritetään vastata tässä välissä lyhyesti”.

Haastattelemamme kirkon työntekijät ovat kertoneet piispojen puuttuneen kirkon työntekijöiden somepäivityksiin. Miksi ja miten yksittäisten kirkon työntekijöiden asiallistakin osallistumista (esim. Komulainen) yhteiskunnalliseen keskusteluun on käsitelty piispainkokouksessa tai piispojen neuvotteluissa?

Laajasalo kiistää, että näin olisi tapahtunut:

”Olen joskus ajatellut, että joku kirkon työntekijä olisi voinut jättää päivityksensä tekemättä. Erityisesti pidän hankalana voimakkaita puoluepoliittisia kannanottoja, joissa hyökätään jonkun toisen puolueen edustajaa tai kannattajaa vastaan. En silti muista, että olisin koskaan kenellekään työntekijälle siitä sanonut. En myöskään muista, että piispainkokouksessa olisi koskaan keskusteltu kenestäkään yksittäisestä työn­tekijästä”, Laajasalo sanoo avustajansa lähettämässä sähköposti­vastauksessa.

Piispan oman arvion mukaan keskustelu missään isossa organisaatiossa ei ole yhtä vapaata kuin kirkossa.

Laajasalo kertoo, että someohjeesta ja sen tarpeesta on piispojen kesken puhuttu jo vuosia. Omasta hiippakunnastaan Helsingistä hän nostaa kaksi esimerkkiä.

”Yksi tapaus oli maahanmuuttajista hyvin karkeita rasistisia ja osin uhkaavia tekstejä kirjoitellut työntekijä. Toinen tapaus oli lasten kasvatusalan työntekijä, joka oman seksipositiivisuutensa perusteella piti oikeutenaan laittaa työnsä kannalta selkeästi sopimattomia kuvia ja tekstejä nettiin.”

Laajasalon käsityksen mukaan ohjeesta ”nimenomaisesti kysyttiin myös Kirkon viestinnän johtajan kommentteja”.

"Uskonnollisiin yhteisöihin voi usein liittyä toiveita siitä, että vaikeat asiat hoidettaisiin sisäisesti."
Mari Leppänen, Turun arkkihiippakunnan piispa

Aina kyse ei ole väärin valituista sanoista. Myös sometykkäys voi olla väärin valittu.

Yksi haastatelluista kertoi kirkkoherran pitäneen hänelle puhuttelun huomattuaan sosiaalisessa mediassa muuten siivosti käyttäytyneen pastorin tykänneet kohtuuttoman usein Vasemmistoliiton kansanedustajan Veronika Honkasalon somepäivityksistä.

Kirkkoherra muistutti, ettei papin pitäisi sitoutua puoluepoliittisesti. Seurakuntalaiset saattaisivat saada vasemmalle kallellaan olevista tykkäyksistä väärän viestin.

Kaikki eivät selviä puhuttelulla, vaan peukku voi viedä varomattoman tykkääjän myös kirkon oman oikeusistuimen eteen. Turun tuomiokapituli on lokakuussa saanut käsiteltäväkseen hallintokantelun, jossa kyseenalaistetaan Kokemäen kirkkoherran viransijaisen Timo Wariksen kyky toimia tehtävässään kirkkoneuvoston puheenjohtajana. Kantelun jätti maallikkopäättäjä, seurakunnan kirkkoneuvoston varapuheenjohtaja.

Julkisesta kanteluasiakirjasta käy ilmi, että Waris oli jakanut omalla henkilökohtaisella fb-sivullaan paikallislehden uutisen, jossa kerrottiin erimielisyyksistä kirkkoherran ja osan seurakunnan luottamushenkilöistä välillä. Uutista oli käynyt kommentoimassa seurakuntalainen, jonka mukaan kirkkoneuvoston varapuheenjohtaja on ”vallan kähmijä ja törkeä”.

Koska vs. kirkkoherra Waris rohkeni peukuttaa kommenttia sen sijaan, että olisi sensuroinut sen, asia käsitellään Turun tuomiokapitulissa.

Avoimuuden puutteesta ja epäjohdonmukaisuudesta kertoo myös Kuopion tuomiokapitulin reaktio Kuhmon kirkkoherran homopuheisiin.

Elokuuun 23. päivänä vuonna 2021 yhdisti koronatilanteesta huolestunut Kuhmon kirkkoherra Timo Suutari Facebook-päivityksessään koronakuolleisuuden ja homoseksuaalisuuden. Suutari muistutti Puolan ja Unkarin suhtautuvan kielteisesti samaa sukupuolta olevien avioliittoihin ja jatkoi tästä suoraan epidemiologian pariin.

”Katsokaapa, paljonko koronatapauksia Puolassa Unkarissa ja miettikäätte johtopäätöksiä… lähes nollalinja koronassa”, kehotti kirkkoherra.

Kainuun Sanomien kysyttyä kirkkoherran koronaopetuksesta Kuopion tuomikapitulilta, kirkkoherra ja piispa kävivät päivityksestä keskustelun. Keskustelua vakavampia seurauksia kirkkoherralle ei olisi tullut, ellei hän olisi seuraavassa haastattelussa paljastanut Kainuun Sanomille, ettei piispa ollut nähnyt somepäivityksessä mitään moitittavaa.

Kritiikin jälkeen piispa viestitti kirkon Kotimaa-lehdelle päätyneensä nyt antamaan Suutarille huomautuksen sunnuntaina 29. elokuuta. Kotimaan jutusta ei käy ilmi, onko huomautus kirjallinen vai suullinen. Ei myöskään, onko huomautusta todellisuudessa kirjattu annetuksi.

Tietoa huomautuksesta yritettiin saada Kuopion tuomiokapitulista tietopyynnöllä. Kapituli ei kahteen kuukauteen vastannut tietopyyntöön ja lopulta ilmoitti, ettei aio siihen vastata tulevaisuudessakaan.

”Piispa Jari Jolkkonen on kertonut kirkkoherra Suutarille annetusta huomautuksesta Kotimaa-lehden verkkoversiossa olevassa haastattelussa. Hänellä ei ole asiaan muuta lisättävää”, kuului tuomiokapitulin vastaus.

Piispa Jolkkonen ei vastannut haastattelupyyntöön.

Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen vihittiin virkaan helmikuussa 2021, eikä hän siksi ehtinyt osallistua yhteisen someohjeen laatimiseen.

”Tulin mukaan vasta loppuvaiheessa, kun ohje oli jo pitkälti kirjoitettu.”

Leppänen ei osaa sanoa, miksi ohjetta ei valmisteltu julkisemmin tai yhdessä kirkon viestintäasiantuntijoiden kanssa.

”En tunne kaikkea keskustelua, ja siksi on parempi kysyä niiltä, joiden tarpeesta ohje syntyi ja jotka sitä ovat valmistelleet.”

Toisin kuin useimmissa muissa hiippakunnissa, arkkipiispa Tapio Luoman ja piispa Mari Leppäsen arkkihiippakunnassa piispojen laatimaa ohjetta ei ole julkaistu tai lähetetty kirkon työntekijöille. Sosiaalisen median käytöstä kirkon työssä on syksyllä piispan johdolla keskusteltu kirkkoherrojen kokouksessa.

”Meillä on hiippakunnassa kulttuuri, jossa viestinnän kysymyksiä on käsitelty yhdessä. Johtaminen on viestintää, ja viestintää tukee se, että tällaisista asioista keskustellaan yhdessä kirkkoherrojen ja viestijöiden kanssa.”

Leppänen muistuttaa, että kirkon työntekijä edustaa seurakuntaa myös vapaa-ajallaan.

”Se, että kirkon työntekijät näkyvät somessa, on hirvittävän arvokasta. Erityisesti se, että arkinen hengellisyys näkyy, ja se, että uskallettaisiin olla läsnä. Yritämme kannustaa tähän, olemaan näkyvä ja olemaan aito. Pitää myös muistaa, että elämä erilaisissa somekanavissa on erilaista, kuten nyt pääministerin Instagramin ympärillä käyty keskustelukin osoittaa.”

Leppänen toivoo, että sosiaalisessa mediassa tärkeinä nähtäisiin samat tekijät kuin sen ulkopuolella.

”Onhan se kurjaa, jos joutuu pelkäämään kyttäämistä. Toivon, että arkkihiippakunnassa ainakin puututtaisiin sen kaltaiseen johtamiseen. Samat hyvän käyttäytymisen periaatteet ja sama hyvä työkulttuuriin kuin mistä on muutenkin sovittu.”

Jos työntekijä kokee kirkon sortavan vähemmistöjä, hänellä on Leppäsen mukaan oikeus se sanoa.

”Saa käydä kriittistä keskustelua ja saa olla eri mieltä. Käydäänhän me muutenkin kaikenlaisia keskusteluja.”

”Tämä aika ja erityisesti some ruokkivat turhaa vastakkainasettelua. Kipeistäkin asioista voi puhua, mutta rakentavasti. Uskonnollisiin yhteisöihin voi usein liittyä toiveita siitä, että vaikeat asiat hoidettaisiin sisäisesti. Tekee myös uskonnollisille yhteisöille hyvää, että asiosta keskustellaan laajemmin ja näkyvämmin.”

Miten pitäisi edetä tilanteessa, jossa kirkon työntekijät kokevat pelisääntöjen olevan erilaisia eri puolilla Suomea?

”Yllättävää, jos näin on. Ei sosiaalinen media tunnista hiippakuntarajoja. Verkko ylittää rajat, eikä me voida valita sitä.”

Piispallinen kaitsenta kuitenkin tunnistaa hiippakuntarajat.

”Se on totta, että jokainen piispa kaitsee omassa hiippakunnassaan. Ei minulla ole syytä puuttua siihen, miten joku kollega omalla alueellaan tekee.”

Artikkelia varten on haastateltu yli kahtakymmentä kirkon ja kirkollisten järjestöjen työntekijää.

Juttuun nimettömänä haastateltujen kirkon työntekijöiden henkilöllisyys on Imagen toimituksen tiedossa.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »