Image

Kirjeitä Nick Cavelle

Kirjeitä Nick Cavelle

“Näin sinut äsken kymmenien metrien päässä lavalla, toista kertaa eläissäni. Nyt ymmärrän aivan kaiken. Olen toki jo vuosia ihaillut sitä, kuinka olet kehittynyt ultimaattisen coolista berliiniläisdekadentistä itseironiseksi keski-ikäiseksi, jota tyylikkäämmin ei voi vanhentua.
Mainos

Mutta tässä herätyksessäni on kyse jostain suuremmasta.”.

Imagen tekijät kirjoittivat Flow-esiintyjälle kirjeitä. Kirjeet julkaistiin kesäkuun lehdessä.

Arvoisa Nicholas,

En ole ikinä välittänyt kenestäkään, jonka ympärillä on ollut rocktähden aura. En ole ymmärtänyt sitä palvonnan ja pyhyyden konseptia, joka morrisoneihin ja hendrixeihin on liitetty.

Näin sinut äsken kymmenien metrien päässä lavalla, toista kertaa eläissäni. Nyt ymmärrän aivan kaiken. Olen toki jo vuosia ihaillut sitä, kuinka olet kehittynyt ultimaattisen coolista berliiniläisdekadentistä itseironiseksi keski-ikäiseksi, jota tyylikkäämmin ei voi vanhentua. Mutta tässä herätyksessäni on kyse jostain suuremmasta.

Samalla tavoin kuin huikeimmat urheilijat Roger Federeristä Usain Boltiin pystyvät tekoihin, joissa ei fysiikan ja biologian lakien mukaan ole mitään inhimillistä, sinun karismasi oli jotain, jollaista en uskonut olevan olemassa. Kenenkään ei pitäisi pystyä kietomaan tuollaista kymmenien tuhansien ihmisten massaa sormiensa ympärille noin helpon oloisesti. Mutta sinä, Nick, teit sen ja räväytit pari irstailevaa tanssiliikettä päälle.

Sen voiman edessä haukoin tunnin ajan henkeäni, tärisin ja itkin. Tai niin ainakin uskon, sillä minua voimallisimmin vavisuttaneen Stagger Lee -murhaballadisi sisällön ei pitäisi aiheuttaa vastaavaa reaktiota.

Elokuussa aion asettua Helsingissä eturiviin vain siksi, että koskisit käteeni, katsoisit minua silmiin ja huutaisit korvaani. Maailmassani ei ole koskaan ollut tai ole jatkossakaan muita rocktähtiä kuin sinä.

Syvästi kunnioittaen, 

Oskari Onninen

Hyvä Nick,

Tätä olen usein pohtinut: Kun heräät ihan tavallisena tiistaiaamuna Brightonin-kodissasi mallivaimosi vierestä, nouset ylös nivelet naksuen kuten kaikilla keski-ikäisillä miehillä, kömmit vessaan tyhjentämään virtsarakkoasi jo kolmatta kertaa saman yön aikana, tsekkaat peilistä, ovatko mustaksi värjätyt hiuksesi harventuneet yön aikana entisestään, löntystät keittiöön katsomaan, onko suodatinpusseja jäljellä ja ovatko kaksospoikasi juoneet kaiken appelsiinimehun…

Niin missä vaiheessa tarkalleen se oivallus iskee? Siis että helvetti, minähän olen Nick Cave! Edelleen vastaansanomattomasti viilein äijä koko rockmaailmassa! Mies, joka kirjoittaa asioita, joita muut eivät kehtaa edes ajatella – ja ajattelee asioita, joista joutuisi varmasti vankilaan, jos poliisit osaisivat lukea ajatuksia, siihen tapaan kuin Tom Cruisen Minority Report -elokuvassa.

Ja miten se oivallus vaikuttaa sinuun? Palatko halusta laukata työhuoneelle kirjoittamaan raamatullisia murhaballadeja, omakohtaisia oodeja paskoille jätkille ja petollisille naisille, goottisia kertomuksia suomurjuissa kasvaneista raajarikkovajakeista ja Saatanan kanssa liittoutuneista saarnamiehistä? Maltatko edes istahtaa alas ennen kuin hakkaat koneelle ensimmäisen häiriintynyttä testosteronia pursuavan säkeen, repliikin tai proosakatkelman? Oletko valmis taltuttamaan työhuoneellasi olevan pianon kuin vikuroivan tamman?

Vai tekeekö koskaan edes vähän mieli huoahtaa, palata sinne sänkyyn ja vetää peitto takaisin korville? Myönnätkö, että joskus edes vähän?

Uteliaana,

Samuli Knuuti

Hyvä Nicholas,

Suutahdin, kun näin Push The Sky Away -levyn kannen. Melkoista äijäilyä, ajattelin. Naku nainen hipsii varpaisillaan kohti ovea, jota pitelet auki. Vaikka se on kaunis kuva, siitä tuli ruma olo.  Kuva lähes peitti alleen sen tosiseikan, että levy on kerrassaan upea. Yhdistin kaikkien levyn surullisten naiskohtaloiden vartalot kuvan nöyryytetylle naiselle.

Miksikö kerron tästä? Koska olin väärässä. Kun totesit The Sun -lehdessä, että kuva on kotoasi ja että kuvan nainen on vaimosi Susie Bick, muutin mielipiteeni. Kuva muuttui välittömästi intiimiksi. Kerrot, että kuva on oikeastaan vahinko. Valokuvaaja Dominique Issermann oli kotonanne kuvaamassa Susieta ranskalaiseen aikakauslehteen. Vaatteiden vaihdon välissä astut huoneeseen, ja hän pyytää sinua avaamaan yhden ikkunan (se on ikkuna, ei ovi, hölmö minä!) Samalla Issermann laukaisee kameransa.

Siinä se: hetki teikäläisten kotona. Kuulen mielessäni äänesi: ”Kulta, onko näin hyvä? Kun pidätte tauon, keittiössä on teetä ja pullaa. Pusi pusi.”

Tosi kaunis koti teillä, muuten.

Terveisin,

Ilkka Pernu

Hyvä herra Cave,

Kuten tiedät, saksan sana der Führer sisältää kaksoismerkityksen: johtaja ja opas. Kaksikymmentäviisi vuotta laulujasi kuunneltuani olen ajoin joutunut taistelemaan ensimmäistä merkitystä vastaan, toisen puolesta.

 Joskus olen kuunnellut Sinua liikaa, ja Sinusta on tullut vapauttani sortava hahmo. Silloin mielikuvitukseni muuttuu huojuvakulissiseksi Caveland-teemapuistoksi, jossa murha käy mytologisen Cadillacin rattiin, sadekausi muuttaa kadut joiksi ja veri on mustempaa kuin kuolleen nunnan sydänkammioissa, ja minun on pidettävä tauko työsi seuraamisessa.

En ole kiinnostunut kysymyksestä, millainen ihminen olet. Kaikki Sinusta ajattelemani on projektiota. Mutta lauluistasi olen käsittänyt paljon. Surun esisijaisuuden. Pahan itsepintaisuuden. Intohimon kidutuskeinot ja seksuaalisten impulssien uuvuttavan eläimellisen tyhmyyden, joka on sanoilla jalostettava runouden taivaankappaleiksi rakastetun kasvojen ympärille.

Ja myös katkeranhumoristisen tiedon: lopulta aika lyyhistää jokaisesta oppaasta kaatuilevan vanhuksen, jolla on lauluttomassa suussa eilisen leivän maku. En halua maksaa sellaisen muutoksen seuraamisesta. Siksi en tule katsomaan esiintymistäsi. Pysyn täällä, äänesi ja sanojesi äärellä.

Kiitoksin,

Riku Korhonen

Hyvä Nick Cave,

Kuten useimmat espoolaiset teinitytöt vuonna 1995, järkytyin, kun näin sinut televisiossa. Eikö Kylie todellakaan löytänyt ketään toista musavideolleen? Kieltäytyikö Robbie Williams?

Se oli muutenkin omituinen vuosi. Julia Roberts nai Lyle Lovettin. Pamela Anderson vehtaili kulahtaneen tatuointimiehen kanssa. Oasiksen karvapulisongit olivat hot. Miehet kelpasivat millaisina hyvänsä, mutta naisten olisi pitänyt näyttää Kate Mossilta. Me pulskat ja finniset teinitytöt reagoimme halveksumalla hiljaa kaltaisiasi mörköjä.

Kolmekymppisenä löysin viimein musiikkisi, joka kertoi rakkaussuhteista jotka menevät hirvittävällä tavalla pieleen, jatkuvasta lopun tunnusta, ja siitä, kuinka oma rakastettu iljettää. Teemoja, joita synkät teinit ihailevat kaukaa ja synkät aikuiset läheltä. Olet tietysti hupaisan yksitotinen. Kroonisesti kyyninen. En silti ivaa: maailmassa ei ole monta lokeroa, joissa on oikeutettua olla aina pahantuulinen. Se olisi naismuusikolle vaikeaa. Se on vaikeaa miehillekin, etenkin jos se vaikuttaa kiukuttelulta. Katso nyt, miten Morrisseylle hihitellään. Sinä olet päässyt vähällä. Se liittyy kai möreään ääneesi, siihen, että kiskoit vuosikaudet heroiinia. Minä kiskon vain suklaajäätelöä. Se on surullista, mutta siitä ei kirjoiteta lauluja.

Me muut, Nick, me joudumme pinnistelemään joka ainoa päivä. Meidän on oltava pirteitä ja hymyiltävä töissä. Epäilen, ettet oikeasti edes tiedä, kuinka julmaa aidan tällä puolella on. Täällä ei mökötys auta. Yritetty on.

Terveisin,

Eeva Taimisto

Nick Cave  & The Bad Seeds esiintyi Flow-festivaalilla

Image 201 | heinä-elokuu 2013

Julkaistu: 12.8.2013