Image

Milleniaalit haihattelevat ja keski-ikäiset elävät tylsää perhearkeaan – Kirjallisuudesta puuttuu juopottelu ja kärkevyys, kirjoittaa Artemis Kelosaari esseessään

Milleniaalit haihattelevat ja keski-ikäiset elävät tylsää perhearkeaan – Kirjallisuudesta puuttuu juopottelu ja kärkevyys, kirjoittaa Artemis Kelosaari esseessään
Kirjailijoista on tullut hyveellisyyden ja moraalisuuden mallioppilaita. Kuinka kirjallisuuteen saisi taas särmän tuntua, kysyy Artemis Kelosaari esseessään.
Julkaistu: 4.11.2022

Kuinka tylsää. Kuinka aneemista.

Kuten ties kuinka monena kautena ennenkin, syksyn kirjatarjonta herättää minussa lähinnä turhautuneen huokaisun. Onhan seassa tietysti aina jotain kiinnostavaakin: jylhiä historiallisia romaaneja, katu-uskottavaa rock- ja rikosrunoutta, goottilaista kauhua Suomen maaseuduilta. Kokonaiskuvassa ei vain ole ollut hurraamista ainakaan kymmeneen vuoteen.

Postpostmodernin millenniaalin autofiktiivistä tahdotonta haahuilua siellä, keskiluokkaista perhearkea täällä. Loputonta, lamaannuttavaa itsensä reflektointia patriarkaalisten ja eurosentristen rakenteiden varalta tai heittäytymistä niiden passiiviseksi uhriksi. Ilmastoahdistusta – jos tiedostava kulttuuri-ihminen ei satu olemaan valkoinen mies, aina voi pyydellä anteeksi olemassaoloaan pelkän ihmisyytensä takia. Ja tuolla taas harjoitetaan ”neromyytin purkamista” ja ”kirjailijan työn mystifioinnin lopettamista”. Ellei yksilökeskeisyyttä julisteta kaiken pahan aluksi, niin ainakin peräänkuulutetaan sellaisia hyveitä kuin empatia, armollisuus ja yhteisöllisyys. Eräässäkin kiitellyssä, söpön vaalean­punakantisessa scifi-utopiaromaanissa tungetaan lukijalle suorastaan kurkusta alas niiden autuutta ja niiden vastakohdan – kovapintaisuuden, kilpailunhalun, itseriittoisuuden – pahuutta.

Ai niin, onhan siellä vielä se älykköjen porukka, joka on päntännyt huolella postmodernismin teorioita ja tietää, että kaikki myyteistä rakkauteen on vain sosiaa­lista konstruktiota, jonka kriittinen ajattelija voi purkaa viileästi osiin. Siksi he suhtautuvat kaikkeen pidättyväisen ironisesti, niin että kirjakin voi päätyä itse reflektoimaan itseään tällaisen kaiken keinotekoisuutta korostavan ”leikittelyn” seurauksena. Postmoderni ironia, tuo tiedostamisen hedelmättömin muoto. Sokerina pohjalla joku historiallisen romaanin kirjoittaja kertoo haastattelussa ylpeänä, miten on kököttänyt arkistoissa useampia tunteja kuin on kirjoittanut itse kirjaa, jotta joka ikinen yksityiskohta ulkohuussin rappusten korkeudestakin menisi aivan esimerkillisen realistisesti.

Nykykirjailijat: tunnollisesti läksynsä tekeviä moraalisuuden perikuvia. Kauas ollaan tultu niistä ajoista, kun Eino Leinon juopottelu, kärkevät mielipiteet ja sekavat suhteet herättivät paheksuntaa, Tulenkantajat toivat villeillä juhlillaan Pohjolaan tuulahduksen paratiiseista ja Hannu Salaman romaanista tuli poliisiasia. Oman vähä­pätöisyyden ja maailman läpimädännäisyyden korostamisesta sekä syntisten ajatusten julkisesta tunnustamisesta tulee mieleen pikemminkin vanhan kansan luterilainen kristillisyys, ellei suorastaan korpiseutujen herätyslahkolaisuus.

Eiväthän kirjailijat enää edes ryyppää, saati vedä kovempia aineita. Olen monta kertaa joutunut kantamaan kirjailijayhdistyksen tapaamisesta punaviiniä muovipulloissa minun ja puolisoni kahden miehen jatkoille, kun kaikki muut ovat lähteneet kotiintuloaikaan eli viimeistään puoleen­yöhön mennessä kotiin perheidensä luo.

En ole yksin tämän huomion kanssa. Toimittaja Heli Mustonen irvaili taannoin (20.8.2022) Kulttuuritoimituksen kolumnissaan pääministerin bilekohulle ja taiteilijoiden väsähtäneisyydelle: ”Jatkossa näyttävät ja trendikkäät poliitikot hoitaisivat reippaan bilettämisen töiden jälkeen ja siitä saataisiin riittävästi makoisaa somelientä. Rokkarit ja muut taiteilijat saisivat rauhassa vaihtaa duunin jälkeen siistit urheilutamineet ylleen ja lähteä kotiin katsomaan A-studiota. – – Myös nykykirjailijamme hokevat hokemasta päästyään tekevänsä töitä kello 8–16 kuin toimistossa ikään.”

Kirjailijuudesta on tullut ammatti muiden joukossa, tavallisten keskiluokkaisten perheenäitien ja -isien vaihtoehtoinen urapolku. Hehku ja hohto, gloria ja glamour loistavat lähinnä poissaolollaan.

Osittain kyse on toki ajan hengestä, joka vierastaa ylipäätään kaikkea elämää suurempaa. Alan kuin alan idolit ovat some-aikana samalla tasolla faniensa kanssa, samalla alustalla kuin miljardi muuta, siinä missä ennen he olivat kaukaisia, melkein jumalallisia hahmoja, joiden edesottamuksista sai ehkä joskus lukea paperilehdestä. 2020-luku haluaa ”tykätä” ja ”samastua”, ei palvoa etäältä. Se haluaa ”kotoisuutta” eli pikkusievää arkea. Kiltteyttä ja puhtoisuutta, sopivasti kannan­ottoa valikoituihin yhteiskunnallisiin asioihin.

Sitä enemmän pysäyttää, kun huomaa merkkejä jostain – edes jostain – muusta. Kriitikko-kirjailija Jani Saxell kirjoitti viime vuonna Wareliaani-lehdessä Jarmo Teinilän romaanista Maailmankahva, ja tekstinsä loppusuoralla hän totesi näin: ”Kenties kirjallisuuteemme on syntymässä uusi ’make literature dangerous again’ -koulukunta. Sitä on totisesti odotettukin.”

Toistakymmentä vuotta sitten vaikutti hetken siltä, että mitään vaarallista ei ylipäätään enää olisi. Se oli jopa muotilatteus – että 2000-luvulla ”kaikki käy”. Provo­sointi kuului menneeseen maailmaan, ja sen yritykset kuitattiin postmodernin ironisella pilkkanaurulla kirjallisuudenopiskelijoiden pöydissä ja kulttuuritoimittajien kolumneissa. Kuitenkin mitä enemmän 2020-luvulla seuraa kulttuurikeskustelua (ja käytän sanaa ”kulttuuri” laajassa merkityksessä) Hesarista ja Yleltä Nuoreen Voimaan, sitä enemmän vaikuttaa siltä, että nykyään on itse asiassa aika helppoa olla vaarallinen. Pelkkä iloisen hedonistinen, kulutuskeskeinen elämäntyylihän on koko maapallon tuhoamista. Jos ei tyydy olemaan murehtimatta jokaisen ostoksensa hiilijalanjälkeä tai eettisyyttä, vaan jättää vieläpä erittelemättä tunteitaan terapiassa tai analysoimatta taide- tai seksimakuaan kriittisten teoriamikroskooppien läpi, niin johan menee villiksi. Suruttomaksi, niin kuin lahkolaiset ennen vanhaan sanoivat.

Oikeastaan ei ole lainkaan kaukaa haettu ajatus, että vanhan liiton taiteilijaelämä voisi kohta olla taas shokeeraavaa. Kuten Laura Friman asian muotoili Ylen kolumnissaan tammikuussa: ”Tehokkuuskeskeisessä ja wellness-marinoidussa maailmassa vapaaehtoinen hermomyrkyn imeminen tuntuu nykyään jopa raikkaan kapinalliselta kannanotolta.”

Alkoholi, kuten muutkin päihteet, rikkoo arjen. Se sulkee pois jatkuvan itsensä päivittämisen, jatkuvan reagointipakon, jatkuvan valveilla (woke) olemisen; puhumattakaan siitä, että se kuulemma tuottaa muille ”turvattoman olon”.

Mitä taas postmoderneihin ironikkoihin tulee, juuri heidän pilkkareaktionsa todistaa, että heilläkin on oma, vieras, moraaliton ”toinen”. Se on sellainen ihminen, joka kehtaa vielä 2000-luvullakin uskoa johonkin (vaikka sitten itseensä) ja tehdä jotain tosissaan.

Vaarallisuus: sitä, mitä ei saisi olla, tehdä tai ajatella.

Hannu Salaman Juhannustansseista seurannut oikeusjuttu 1960-luvulla perustui siihen, että eräs kirjan henkilö­hahmo piti humalapäissään rivon pilasaarnan. Tästä pahastuivat niin arkkipiispa kuin joukko oikeistokonservatiivisia kansanedustajia, ja lopulta oikeusministeri nosti syytteen Salamaa ja tämän kustantajaa vastaan. Jumalanpilkka lakiteknisenä terminä oli lujasti kiinni esimodernissa maailmassa, jossa kirkko ja kristillinen usko olivat yhteiskunnan tukipilari.

Viimeksi kun suomalainen kaunokirjailija joutui työnsä takia vastaamaan rikossyytteisiin, kyse oli kunnianloukkauksesta, kun muutama turkulaisen lähiön asukas vain katsoi tunnistavansa itsensä Noora Vallinkosken romaanista Perno Mega City – ja paradoksaalisesti julisti, että heitä oli kuvattu valheellisesti ja halventavasti. Lopulta juttu sovittiin ennen oikeudenkäyntiä ja syytteet yksityiselämää koskevan tiedon levittämisestä ja kunnianloukkauksesta peruttiin. Kirjailija maksoi neljälle henkilölle korvauksia.

Suomenlahden eteläpuolella osataan kirjailijoiden oikeussalidraama paremmin. Jokunen vuosi sitten Virossa kirjailija Kaur Kenderiä syytettiin lapsipornon tehtailusta, koska hänen nettinovellinsa Untitled 12 kertoi lastenraiskaajasta. Lopulta Kender todettiin syyttömäksi oikeuden julistettua teoksen taiteeksi eikä pornografiaksi. Sitä paitsi, kuten useampi tuolloin muistutti, ”uhreja ei ole”. Teos oli fiktiivinen.

Kender saattaa silti hyvinkin olla Viron vaarallisin kirjailija. Hänen julkisuus­kuvansa lisäksi myös hänen päähenkilönsä ovat kovapintaisia ja häikäilemättömiä tavalla, joka sopii paremmin alamaailmaan kuin järjestäytyneeseen yhteiskuntaan. Suomessa tällaista hahmoa ei vain oikein ole ainakaan kirjallisuuden puolella. True crime -kirjallisuutta julkaistaan pilvin pimein, mutta harva menee vastaaviin aggressiivisen nihilismin sfääreihin.

Ei oikeussaliin asti, mutta vaikeuksiin Kelan kanssa – kansan syvien rivien moraalinvartijajoukoista puhumattakaan – joutui sentään Ossi Nyman kirjoitettuaan Röyhkeys-romaaninsa. Aihe on todellakin mitä röyhkein: Nyman kyseenalaistaa työn itseisarvoisuuden, tuon jumalantotuuden, jonka me suomalaiset olemme imeskelleet aivokoppamme perukoille jo äidinmaidon mukana. Uskonto on koko ajan enemmän menettänyt otettaan suomalaisten elämästä, mutta 2000-luvulla vapahduksen tuokin työ. Jos moraalinvartijoita uskoo, koko sivilisaatiomme romahtaa heti, jos kaikki eivät jatkuvasti ole menossa kaksin kerroin selälleen ”työelämän vaatimusten” ääressä. Nymanin työn- ja taloudenpilkka paljasti, että tabuja todellakin on edelleen.

Mutta silti. Arjen ylä- tai alapuolelle Nymankaan ei pääse. Kirjan sanoma on, että ilman töitäkin voi elää näin tavallista elämää.

Jarmo Teinilä, joka Saxellin mukaan tekee kirjallisuudesta jälleen vaarallista, ei ole joutunut kirjoineen oikeuden eteen tai herättänyt suurempia kohuja. Maailmankahva-romaani kuvaa Turun telakan karskia työ­väkeä rujon runollisesti. Suunnilleen samalla linjalla Teinilä jatkaa uutuusromaanissaan Isän ääni.

Ainakaan tylsyydestä tai pikkusievyydestä ei voi näiden kirjojen kohdalla puhua. Niissä toteutuvat myönteisen groteskiuden säännöt: kauhun ja naurun liitto, loppuun asti viety eli itse itsensä kumoava nihilismi. Hahmot ovat pahoja suustaan, juopottelevat eivätkä ole liialla itsereflektiolla pilattuja, mutta useimmat heistä kuitenkin ovat pohjimmiltaan sympaattisia.

Make literature dangerous again on fraasi, jota Saxell on viljellyt myös Parnasso-­lehden kirjallisuuskritiikeissään. Tähän hypoteettiseen koulukuntaan hän on niputtanut niin Hanna-Riikka Kuisman houreiset lähiökuvaukset kuin Ville Hytösen aikuisten­romaanien ”ikuisen osattomuuden ja hiipivän maailmanlopun kuvaston”. Kaikkia näitä kirjoja voi luonnehtia lähinnä maagiseksi inhorealismiksi tai surrealistiseksi naturalismiksi. Juuri ”lasisen lapsuuden, lähiöarjen ja pätkätöiden” kuvauksia Saxell kaipaa enemmän suomalaiseen kirjallisuuteen.

”Arkitaso ja rupinen realismi on tällä vuosituhannella työnnetty marginaaliin media- ja vientikelpoisen, poliittisesti korrektin europroosan tieltä”, hän suree esseessään.

Lähiöarki voi olla häiritsevää ja vierasta keskiluokkakuplan näkökulmasta. Ymmärrän täysin, ja jaankin, kaipuun vimmaiseen ja huuruiseen rosoisuuteen – todellisuuteen lasiseinäisten kauppakeskusten, design-­sisustettujen sijoitusasuntojen, tunnetaitoisen keskustelun ja asiallisen käytöksen tuolla puolen.

Mutta kuinka vaarallista on realismin oppien mukaisesti vain toistaa sitä, mitä ympärillään näkee? Ja eikö realismi ole ainakin Suomessa ylistettyä valtavirtaa, joka on alkanut murtua vasta 2000-luvulla? Eikö palvotuimpia kirjailijoitamme, kuten Aleksis Kiveä ja Väinö Linnaa, Hannu Salamasta puhumattakaan, nykyään ylistetä – toki myös tuoreeltaan haukuttiin – juuri rupisen realisminsa takia? Eikö vakavasti otettavan kirjailijan velvollisuus Suomessa nimenomaan ole pitää tiukasti ”jalat maassa” ja hyveellisesti sanoutua irti kaikenlaisista huikenteluista ja haihatteluista?

Lähiöarjen kuvauksen vaatiminen kalskahtaa jopa tämän moralisoinnin jatkeelta.

Oma, keskustelun arvoinen asiansa on se, miksi vaarallisuutta ylipäätään pitäisi tavoitella. Sanahan on itsessään tyhjä sisällöstä. Sata vuotta sitten homoseksuaalisuus oli rikos ja uhka yhteiskunnalle, nyt rikoksesta syytetään niitä, jotka näin väittävät.

Vaarallisuus, akateemisin termein trans­gressio, on aina pelkkä reaktio johonkin, olemassa vain suhteessa johonkin – hyvin samalla lailla kuin ironia. Ne eivät itsessään luo tai rakenna mitään. Siksi ne itsetarkoitukseksi nostettuina jättävät jälkeensä pelkän tyhjyyden ja kaaoksen. Pahimmillaan ne ovat silkkaa uhmaikäisen kiukuttelua tai lukionihilistin kuvitelmaa, että olisi jotenkin älykkäämpää hokea ”ei” kuin hokea ”kyllä”.

Provokaatio ja transgressio muuttuvat tyhjänpäiväiseksi trollaukseksi sillä sekunnilla, kun niillä ei ole enää sen ulkoisia päämääriä. Tai kun laitapuolen kulkija puukottaa ryyppykaverinsa, ulostaa keskelle katua eikä muista kummastakaan jälkeenpäin mitään vaan reagoi oikeudessa haistattelemalla, hän harjoittaa mitä suurimmassa määrin transgressiota. Mitään kovin ylevää siinä on silti vaikea nähdä.

Sama pätee tietysti äärioikeistolaisiin aatteisiin, niin herttaisen ahkerasti kuin näiden aatteiden kannattajat ovatkin jo toistakymmentä yrittäneet brändätä itseään jännittävän vaarallisina toisinajattelijoina. Todellisuudessa siihen ei kummoistakaan rohkeutta tarvita, että julistaa asenteita, joilla on satojen vuosien valtavirtaisuuden historia ja jotka ovat vasta eilen menneet muodista – ja nykyäänkin mitä ilmeisimmin elävät yhä monen mielessä, päätellen oikeistopopulistien suosiosta ympäri läntistä maailmaa. Vähemmistöjen pilkkaamisen ”rohkeus” on verrattavissa pienempäänsä potkivan koulukiusaajan ”kovuuteen”. Puhumattakaan siitä, miten sananvapautta kaikkein koviten toitottavien henkilöiden ”sananvapaus” tuppaa käytännössä tarkoittamaan vain vapautta olla samaa mieltä kuin he. Orwellilaista uuskieltä pahimmillaan.

Tämän näkee siitä, että woke-porukan ohessa netin pahin lynkkaajasakki ovat ties mistä taas kilahtaneet anonyymit alt right -aktiivit. Vanhan liiton kristilliskonservatiivit taas käyttävät koko modernia länsimaista yhteiskuntaa vastaan lähes identtisiä fraaseja kuin toistasataa vuotta sitten heidän aatetoverinsa dekadentteja taiteilijoita vastaan.

Vain yksi valmiiden ajatusten muotti muiden joukossa.

Jani Saxellilla on oma käsityksensä siitä, miksi kirjallisuuden pitäisi olla taas vaarallista.

”Koska 80–90 prosentilla ihmiskunnasta elämä on vaarallisempaa kuin suomalaisella, downshiftaavalla, työsuhde-Teslalla ajelevalla ja omakotitaloaan kunnostavalla äänikirjan lukijalla”, hän vastaa sähköpostitse.

”Kirjallisuudella on mahtava poten­tiaali kurkistaa hyvän ja pahan tuolle puolen, moraalisesti täysin mahdottomiin ja kestämättömiin tilanteisiin.”

Hän pitää kiinni vanhan liiton, itse asiassa juuri 1800-luvun lopun dekadentti­taiteilijoiden arvoista kirjallisuuden suhteen: taiteella ei ole moraalisen sitoutumisen velvoitetta, vaan sillä on omat päämääränsä. Realismikaan ei ole ainoa oikea tapa käsitellä asioita: Saxellin omat romaanit edustavat spekulatiivista fiktiota, ja hän kertoo oppineensa scifin ja fantasian klassikoilta enemmän kuin suomalaisen realismin kaapinpäällyskirjailijoilta. Olennaista ”vaaralliselle kirjallisuudelle” on, että se on rehellistä, silottelematonta ja tavalla tai toisella haastavaa.

”Nyrkkisääntönä voi pitää myös porvarin hermostuttamista, mutta niin, että pikkupioneereiltakin menee luu kurkkuun.”

Kenderiä Saxell ei tosin arvosta kovin korkealle, vaan pitää hänen kovanaama­show’taan turhan itsetarkoituksellisena shokeerauksena. Saxell kuitenkin vierastaa ”puhtoisia sankaritarinoita” ja ”selkeää oikean ja väärän värierottelua”, joita suomalainen lukija hänen mukaansa odottaa. Siksi esimerkiksi Hassan Blasimin ja Pajtim Statovcin hahmot ovat hänen mukaansa vaarallisia ambivalenttiudessaan. Saxellilta saa ylistystä myös Juha Seppälän vuosituhannen vaihteen tuotanto ja sen ”röhönauru tai eeppinen maailmankatsomuksellinen pessimismi” sekä Christer Kihlmanin ja Henrik Tikkasen tyylinen ”oman raadollisuutensa ja epäonnistumisensa myöntävä – – totuudellisuuspaatos”, jota hän ei nykyisessä autofiktiobuumissa juuri näe.

En ole aivan viimeisen päälle vakuuttunut. Eihän juuri mikään muu ole kirjailijalle nykyään korkeampi hyve kuin kaikenlaisten sankarimyyttien purkaminen halveksivan röhönaurun kera. Vähintäänkin sankarin pitää nykyään olla ”inhimillinen”, siis haavoittuva. Siis jotain muuta kuin vaarallinen. Totta kuitenkin on, että varsinainen groteskius on pitkälti siivottu pois valtavirrasta. Sehän on määritelmällisesti rajojen rikkomista, kauhun ja naurun salarakkaussuhde.

Mutta löytyykö vaarallisuutta siis pelkästään alamaailman ja betonilähiöiden arjesta? Onko se synonyymi nihilismille, toisin sanoen sille, että sanoo vain ei?

Oikeastaan kauneus on sama asia kuin pyhyys, ja samalla myös pahuus. Se on kaikkea, mikä on arjen ja sen välttämättömyyksien tuolla puolen. Se on erityisyyttä.

Itse asiassa sillä voi sekoittaa jopa lähiöarkea.

Se on kauneus.

Enkä tarkoita kauneudella pikkusievyyttä, en modernistisen minimalistista muotoilukieltä, en hillittyä sopusointuisuutta – en oikeastaan mitään, mitä suurin osa ihmisistä samastaa kauneuteen. Kauneus nimittäin on hallittuja äärimmäisyyksiä, ja groteskius on vain kauneuden varjo. Kauneus on kapea kohta, jossa yhdistyvät voima ja herkkyys. Nykykirjailijat, itse asiassa nykyihmiset ylipäätään, tapaavat pystyä ihailemaan vain toista, jos kumpaakaan.

Oikeastaan kauneus on sama asia kuin pyhyys, ja samalla myös pahuus. Se on kaikkea, mikä on arjen ja sen välttämättömyyksien tuolla puolen. Se on erityisyyttä. Glooriaa.

Jos dekadentti taiteilijaelämä on kohta taas vaarallista, niin on myös sen taustalla oleva maailmankuva. Ne alkuperäiset 1800-luvun lopun dekadentit näet vaihtoivat moraalin estetiikkaan. Onko myöskään ja varsinkaan nyky-Suomessa mitään provo­soivampaa – maassa, jossa kauneuden tavoittelu ja muu jalkojen maasta irrottaminen on vanhastaan kauhistuttava suruttomuuden muoto? Ja kun nykyään tuomiopäivän julistajat tekevät sitä mitä ovat aina tehneet, eli vakuuttaneet Jumalan (tai kuten häntä nykyään mieluummin kutsutaan, luonnon) kostavan ihmisen kevyt- ja ylimielisyyden pian vedenpaisumuksella?

Kauneus on noloa. Kauneus on mautonta. Kauneus on elitismiä. Äärimmäisyyksien maailmassa ei ole sijaa armollisuudelle eikä liioin leikittelylle.

Samaan aikaan kauneus on puhdasta lohtua, toisin kuin silmin havaittavien tosiasioiden toistamisessa pitäytyvä realismi (oli kuinka rupista hyvänsä) tai kaiken särkevä ja leikiksi lyövä postmodernismi. Se sanoo kyllä. Armottomuus yhdistää monia tässä tekstissä mainittuja teoksia, mutta useimmista puuttuu joko herkkyyttä tai intohimoa. On vain ikuinen ei. Myös Jani Saxell myöntää, että tehokkainta esteettistä jälkeä syntyy juuri silloin, kun yhteen törmäytetään ”kunnon punatiiltä tehtaan kyljestä ja sitten spefistisempiä, runollisempia ja mielikuvituksellisempia juttuja”. Toisin sanoen hallittujen äärimmäisyyksien kautta. Katuojastakin voi katsoa tähtiin.

”Jopa optimismi ja elämänilo voivat olla aika kapinallisia pyrkimyksiä tässä maailmassa.”

Vaarallisin taiteilija olisi siis nykyään – tai oikeastaan edelleen, näinä tiimipelaajuuden, tunnetaitojen ja turvallisten tilojen aikoina, jossa joko kukaan ei ole erityinen tai kaikki ovat – se itseriittoisen individualistinen taiteilijanero, joka kirjoittaa kaiken normaalin, kotoisan ja samastuttavan tuolla puolen ja elää sen mukaisesti. Sellainen, jolle tavallisuuden eli hyveellisyyden vartijat huutavat provosoituneina yhteen ääneen kautta aatteellis-taiteellisen kentän: mikä sinäkin luulet olevasi?

Sellaista hehkuvan surutonta hahmoa odotellessa.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
1 kommentti