Apu

Kirjallinen moniottelija Juha-Pekka Koskinen kirjoitti Avun kesädekkarin



Kirjallinen moniottelija Juha-Pekka Koskinen kirjoitti Avun kesädekkarin

Juha-Pekka Koskinen on kirjoittanut yli 30 teosta, muun muassa rikossarjan. Hän itse lukee yhä esimerkiksi Agatha Christietä – koska hyvä tarina on ja pysyy.
Teksti Susanna Luikku
Kuvat Timo Villanen

Juha-Pekka Koskinen on kirjoittanut Avun tämänvuotisen kesädekkarin. Muun muassa Murhan vuosi -dekkarisarjastaan tunnettu monialainen kirjailija myöntää, että lehden jatkokertomuksena etenevä tarina on yhä erityinen haaste. Kiinnostus on saatava säilymään numerosta toiseen.

– Tarkoitus on tietysti saada joka jaksoon sellainen ”cliffhanger”, että lukija jää odottamaan seuraavaa l osaa, Koskinen hymähtää.

Kirjallisuuden genrerajat ovat madaltuneet ja sekoittuneet, mutta yli 30 teosta – dekkarien lisäksi historiallisia romaaneja, lasten- ja nuortenkirjoja ja kaunokirjallisuutta – kirjoittaneen Koskisen on ollut aina hankala mahtua etenkin markkinointiosastojen lokeroihin.

Tuotteliaalle uralle ajoittuu myös dekkarien suosion ja määrän kasvu Suomenkin kirjallisuuskentällä.

Onko lajin arvostus noussut samassa suhteessa vai kärsiikö dekkari yhä kioskikirjallisuuden maineesta?

– Se on kaksipiippuinen juttu. Kuten mitä tahansa, dekkareita voi kirjoittaa hyvin tai huonosti. Määrällinen räjähdys on laventanut skaalaa molemmista päistä, mutta yleisellä tasolla voi sanoa, että arvostus on kasvanut, Koskinen kommentoi.

Mikään oikotie yleisömenestykseen saati kaupalliseen menestykseen rikoskirjallisuus ei vieläkään ole. Edesmennyt Matti Yrjänä Joensuu oli Harjunpää-sarjallaan Suomessa ennen 2000-luvun buumia niitä harvoja, jotka nauttivat sekä kriitikoiden että laajemman lukevan yleisön suosiota.

Vapaaksi kirjailijaksi ja Finlandia-ehdokkaaksi

Vapaaksi kirjailijaksi JP Koskinen jäi vuonna 2014, kun romaani Ystäväni Rasputin oli noussut edellisvuonna Finlandia-ehdokkaaksi ja Koskiselle oli myönnetty vuoden apuraha Suomen Kulttuurirahastolta.

Taustalla oli kuitenkin dramaattisempi käänne: Koskisen vaimo Henna joutui perinnöllisen silmärappeuman vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle keväällä 2013.

Etenevä sairaus tarkoitti myös sitä, että Hennan piti opetella elämään näkövammaisena ja JP:n olla eri tavoin hänen tukenaan.

– Kaikkeen sopeutuu. Isoin muutos oli se, että kaksi työssäkäyvää aikuista jäi yhtä aikaa kotiin alle 50-vuotiaina... siinä oli totuttelemista.

– Henna ei voi enää ajaa autoa, joten kulkemisia on pitänyt suunnitella enemmän. Onneksi Hämeenlinnasta on Helsinkiin ja HUSin silmäpolille melko lyhyt matka, Koskinen sanoo.

Kun perheen lapset olivat pieniä ja JP päivätöissä, ainoa aika kirjoittaa rauhassa oli öisin. Vuosien mittaan lyhyet unet ja jatkuva ”kaksivuorotyö” alkoivat käydä fyysisesti raskaaksi, vaikka kirjoittaminen mieluisaa ja välttämätöntä puuhaa olikin.

Nyt aikaa on aivan eri tavalla, mutta Koskinen tekee töitä vakiorytmillä.

– Herään, kirjoitan, käyn välillä syömässä ja lenkillä, kirjoitan taas. Saatan aloittaa aamulla yhdeksältä ja lopettaa illalla yhdeltätoista, hän naurahtaa.

Kirjallisuuspiirien suhde kritiikkiin on kestoasia

Koskinen on opiskellut yliopistossa matematiikkaa ja hankkinut kaksi maisterintutkintoa, mutta matemaatikon töitä hän ei ole koskaan tehnyt. Hän löytää joskus esimerkiksi koulutuskeskustelussa vastakkain asetetuista matematiikasta ja kirjallisuudesta paljon yhteisiä piirteitä.

– Molemmissa on tiettyä rytmitystä ja harmoniaa. Voi kuulostaa idioottimaiselta, mutta mielestäni hyvä romaani soi samoin kuin onnistunut musiikki: on koko teoksen läpi kulkeva teema ja erilaisia osia, jotka täydentävät toisiaan ja soivat yhteen. En tosin tiedä, kuinka hyvin olen kriitikoiden mielestä itse aina onnistunut tässä rakentamisessa.

Suhde kritiikkiin on kestoasia taidepiireissä. Kirjallisuusarvioiden ja -haastattelujen tila painetussa sanassa on muutamia poikkeustapauksia ja niin sanottujen isojen nimien uutuuksia lukuun ottamatta jatkuvasti kutistunut.

Sen sijaan kirjallisuusblogeja löytyy verkosta niin, että arviot uhkaavat hukkua niiden erittelemättömään massaan.

– Osa blogeista on hyvinkin korkeatasoisia, osa tasolla tykkään–en tykkää–ihan paska. Kaikelle on paikkansa, mutta vastaanoton voi mitoittaa sen mukaan, mikä on paneutumisen taso. Eikä kaikkea ehdi tai jaksa seurata, Koskinen muotoilee.

Kirjallisuuden piiriin löytää aina uuden sukupolven yleisö – jossain vaiheessa

Kirjallisuuden asema, tulevaisuus ja etenkin nuorten poikien lukemattomuus on toinen kestoaihe, josta on puhuttu 1980-luvulta lähtien.

Koskinen myöntää, että syytä tiettyyn huoleen ja vaivannäköön asian eteen on, mutta jatkuva synkistely on turhaa.

– Varmaan Sokrateen ajoista asti on paasattu, että nuoret eivät lue, mutta harrasteet tuppaavat muuttumaan elämänvaiheiden ja -tilanteiden mukana.

– Kyllä niin kirjojen, teatterin kuin muun taiteen piiriin löytää aina uuden sukupolven yleisö – jossain vaiheessa.

Koskisen omat pitkän ajan kirjalliset rakkaudet ovat tuttuja: Mika Waltari, John Steinbeck ja rikospuolelta Agatha Christie.

– Christielle voi naureskella, mutta hänen kirjansa ovat klassisen hienoja dekkareita. Ja kyllähän se jostain kertoo, että niitä aina vain luetaan, filmataan ja dramatisoidaan näyttämölle.

Jos ei se oo rikki, älä korjaakaan?

– Jotain sellaista. Hyvä tarina on hyvä tarina, eikä sen teho riipu ajasta tai muista ulkoisista puitteista.

Se on ainakin jokaisen kirjallisuuden ystävän helppo allekirjoittaa.

Julkaistu: 25.8.2018