Apu

Kirjailija Tuula-Liina Varis on huolestunut koventuneista arvoista ja vihan lietsonnasta

Kirjailija Tuula-Liina Varis on huolestunut koventuneista arvoista ja vihan lietsonnasta

"Olen niin proosallinen ihminen, että en kauheasti unelmoi. Toki toivon, että elämäni jatkuisi tasaisena ja terveenä niin kauan kuin se pystyy jatkumaan. Synnyin sota-aikana ja kuvittelin, että aikuisena saan elää rauhan ajan elämän."
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Anssi Kienanen
Mainos

Me varsinaissuomalaiset olemme vähän tylyjä suoraan puhujia. Tunnen suurta sisaruutta rouva Tellervo Koiviston kanssa. Meillä on sama murre ja suorat, napakat ja lyhyet lauseet. Kun Koivistolta kysyttiin, mikä häntä pelottaa maailmanmenossa, hän vastasi yksisanaisesti: Trump.

Olen siirtynyt rajalta rajalle eli Loimaalta Pohjois-Karjalaan. Muutto sinne tarkoitti kulttuurisokkia. Itäsuomalainen puheenparsi sai minut puolustamaan omaa identiteettiäni ja kieltäni.

Uusi ympäristö toimi virikkeenä niin, että uskalsin ruveta kirjoittamaan kirjoja. Uutistoimittajana olin tottunut hektiseen rytmiin ja kuvittelin, että en pystyisi pitämään isoja kokonaisuuksia hyppysissäni.

Minussa ei ole boheemin vikaa. Mielestäni inspiraatioon ei kannata luottaa. En edes uskaltaisi jättää tekstejäni roikkumaan ja ajatella, että teen sitten kun huvittaa. Seuraava romaanini on alkutekijöissään.

Tapaan monissa yhteyksissä valtavasti ihmisiä. Vastapainoksi tarvitsen tilaa olla hiljaa. Mökillä viihdyn erakkona ja saunassa käyn mielelläni yksin.

Alan haaveilla pääsystä kesäpaikkaamme aina vuoden vaihtuessa. Mökillä en tee muuta kuin kirjoitan ja käyn sienimetsässä. Vanhan länsisuomalaisen ennakkoluuloni takia en syö kaikkia sieniä, mutta kantarelleja ja tatteja himoitsen.

Olen joogannut yli kaksikymmentä vuotta. Jooga auttaa tyhjentämään pään, ja se on parantanut keskittymiskykyäni.

Rakastin 1960- ja 70-lukujen Helsinkiä, mutta en haluaisi muuttaa sinne takaisin. Mielestäni Helsingin optimistista virettä ei enää ole. Minulle tulee siellä ahdas olo. En pidä metelistä ja kaipaan avaraa tilaa.

Ensimmäisen lapsenlapseni syntymä oli melkein vastaava kokemus kuin omien tyttärieni syntymät. Välini lapsiini ja lastenlapsiini ovat läheiset. Toinen tyttäristäni on psykologi ja toinen puutarhuri, eli he huomaavat, viiraako minulla päässä tai puutarhassa.

Kun edesmennyt aviopuolisoni Pentti Saarikoski löysi uuden naisen, suhtauduin naiseen melkein kuin toivottuun miniään. Minulla on ollut aina hyvät välit kaikkien Pentin vaimojen ja lasten kanssa. Meidän on helppo ymmärtää toisiamme, koska olemme kokeneet samaa.

En ole milloinkaan ajatellut minun ja Pentin liittoa katkerana. Me olimme hyvin läheisiä loppuun saakka. Omasta voimattomuudestani tunsin aikanaan syyllisyyttä. Oli raskasta nähdä, kuinka rakas ja lahjakas ihminen ajautui tuhoon.

Olen niin proosallinen ihminen, että en kauheasti unelmoi. Toki toivon, että elämäni jatkuisi tasaisena ja terveenä niin kauan kuin se pystyy jatkumaan. Synnyin sota-aikana ja kuvittelin, että aikuisena saan elää rauhan ajan elämän. Enää en ole varma. Olen huolestunut koventuneista arvoista ja vihan lietsonnasta.

Kärsivällisyys on tärkeintä, mitä elämässä voi oppia. Ihmisen on annettava itselleen tilaa ajatella ja miettiä ratkaisujaan.

Teksti Leila Itkonen, kuva Anssi Kienanen

Julkaistu: 10.3.2017