Eeva

Kirjailija Taija Tuominen: ”Sain kotoa väkivaltaisen mallin sukupolvien ketjusta"

Kirjailija Taija Tuominen: ”Sain kotoa väkivaltaisen mallin sukupolvien ketjusta"
Kirjailija, kirjoittamisen opettaja Taija Tuominen, 57, eli lapsuutensa alkoholistiäidin piinaamana. Taija tietää, että vaikeidenkin kokemusten jälkeen voi löytää onnen. Yksi ainoa kohtaaminen muutti hänen elämänsä suunnan.
Julkaistu: 22.4.2020

Äiti lyö. Äiti rojahtaa kännissä tyttären päälle. Äiti räyhää, riitelee ja irrottaa suutuspäissään tyttären pihamökistä ulko-oven.

Lapsuudessa on myös hyviä päiviä. Silloin äiti ei naulaa anopin ovea kiinni, ei varasta naapurin pellolta kaaleja eikä aloita vallankumousta täräyttämällä kuokalla auton ikkunoita säpäleiksi.

Perheen ainoa lapsi kasvaa alkoholinhuuruisessa kodissa Hauhon syrjäseudulla. Hänen ensimmäinen sanansa on kirosana. Myöhemmin tytär sidotaan henkseleistä aidanseipääseen päiväksi, kun vanhemmat ovat peltotöissä. Illalla kuusivuotias kaatuilee töllin pihamaalla hörpittyään sahtia.

Lukuisia kertoja äiti muistaa kertoa tyttärelleen, että tämä on vääränlainen ja että tämä olisi pitänyt jättää vauvana laitokselle. Kun tytär romahtaa kuumeessa ruokapöydän päälle, äiti huutaa, että kuolisi toikin jo sotkemasta.

Lähes kaksikymmentä vuotta sitten Taija Tuominen kohahdutti suorasukaisella ja tosipohjaisella esikoisromaanillaan Tiikerihai, jossa hän kertoi alkoholisoituneen äidin piinaamasta lapsuudestaan.

Liekit veivät kodin

Lokakuussa 2019 Taijalta ilmestyi uusi romaani Kuningaskobra. Kirjan alussa tulipalo on tuhonnut lapsuudenkodin, ja kertoja toivoo, että äiti olisi palanut liekkien mukana.

Niin ikään tosipohjaisessa romaanissaan Taija kysyy, mitä tapahtuu, kun päästää menneestä irti. Millä ehdoilla voi olla onnellinen?

Taija Tuominen on omistanut Kuningaskobran Hilja Mörsärille, elämänsä tärkeimmälle ihmiselle. Taija aloitti opinnot iltalukiossa 23-vuotiaana. Hän halusi löytää oman alansa ja suunnan elämälleen. Äidinkielenopettaja, kirjailija Hilja Mörsäri jäi tunnin jälkeen usein juttelemaan Taijan kanssa ja lainasi tälle kirjoja.

Tapaamisesta tuli Taijan elämän käännekohta. Hiljaan tutustuessaan Taija oli yksinäinen nuori, jonka elämä oli menossa tuuliajolle. Hiljan avulla Taija oppi kanavoimaan luovuuttaan ja ymmärsi, että hän voi rakentaa itselleen mieleisensä elämän.

”Hilja antoi minulle aikaansa ja hyväksyi minut. Sain kokea sellaista kannustamista ja lempeyttä, jota en ollut koskaan kokenut kotona. Hilja oli ensimmäinen ihminen, jolle pystyin puhumaan avoimesti menneisyydestäni.”

Hilja Mörsäri ohjasi lahjakkaana pitämänsä oppilaan Oriveden opistoon kirjoittajakurssille. Opettaja oli Taijalle suuri tuki vuonna 2000, kun esikoisromaani näki päivänvalon. Samaan aikaan Taijan ja äidin välit katkesivat lopullisesti.

Taija Tuominen ei haluaisi palata ajassa taaksepäin. “Kaksi- ja kolmekymppisenä olin paljon ehdottomampi ja onnettomampi. Nykyään elämä on ihanaa.”

Vapaus kirjoittamisen kautta

Kahdeksanvuotiaana, vanhempiensa rajun riidan jälkeen Taija kirjoitti voipaperille runon pirtin nurkassa. Se päättyi näihin sanoihin:

Kai luulivat elon olevan pumpulia, ei ei, se on murheiden maa.

Mitä vanhemmaksi Taija kasvoi, sitä tärkeämmäksi kirjoittaminen hänelle tuli. Taija on sitä mieltä, että Hiljan kohtaamisen lisäksi kirjoittaminen pelasti hänet. Nuorempana moni asia vaivasi Taijaa. Sitten hän kirjoitti esikoisromaaninsa.

”Pääsin eroon pahasta olosta ja ikuisesta pelosta ja häpeästä, kun kirjoitin niistä.”

Taija ei ole koskaan käsitellyt lapsuudenkokemuksiaan terapiassa. Hän ei ole masentunut eikä tarvinnut lääkkeitä. Hän on kirjoittanut itsensä vapaaksi.

”En voi ikinä muuttaa mennyttä, mutta voin aina päättää, mitä sillä teen.”

Välillä Taija kauhistelee itsekin, mitä on mennyt kirjoittamaan. Silti hän tietää, että rajuksi ja rujoksi teokseksi mainitun Tiikerihain kirjoittaminen oli tarpeellista. Yhtä tarpeellista oli odottaa lähes kaksikymmentä vuotta ennen seuraavan romaanin julkaisua.

”Minulla oli joitakin vuosia sitten melkein valmis käsikirjoitus, johon kustantaja sommitteli jo takakansitekstiä. Vedin käsikirjoituksen pois. Tuntui, ettei siinä ollut sydäntä. Vasta nyt olin valmis toiselle kirjalle.”

Ilo pienistä asioista

Nykyään Taija on onnellinen. Onni on tavallista arkea. Sitä, mitä lapsena joutui pelkäämään. Suurimpia onnenlähteitä on työ kirjoittamisen opettajana. Taija rakastaa kynien ja paperien rapinaa, oppilaiden uteliaita katseita ja luokkahuoneiden levollista tunnelmaa.

”Paras hetki on, kun joku löytää kirjoittamisen kautta oman itsensä ja vapautuu menneisyyden painolasteista.”

Lapsuuden ja nuoruuden vaikeiden kokemusten jälkeen Taija osaa iloita pienistä asioista: litrasta maitoa jääkaapissa, pimeästä elokuvateatterista, uimisesta, saunasta ja salmiakista.

Onnea on myös se, että ihminen voi muuttua ja kasvaa. Koulussa Taija oli niin ujo, ettei hän uskaltanut kysyä lupaa päästä vessaan, ja lämmin pissa valui sukille. Nykyään Taija luennoi suurille yleisöille.

”Olen voittanut ujouteni. Lapsuuteni ei enää määritä minua.”

Hämeenlinnan torin laidalla on Taijan turvapaikka, oma koti, jonne äidillä ei ole avainta. Torin toisella laidalla asuu Taijan miesystävä, Vili. Sopivan lähellä ja tarpeeksi etäällä. Aamuisin Vili kipaisee keittämään Taijalle puuroa ja tuo pesemänsä pyykit, jotka hän on viikannut siisteiksi pinoiksi.

”Vilillä on perheenäidin sielu. Roolimme menevät erinomaisesti yksiin.”

Taija ihastui kaksikymmentäviisi vuotta sitten kiharapäisen kitaristin persoonalliseen hiljaisuuteen hämeenlinnalaisessa ravintolassa. Ensimmäistä kertaa Taija tapasi miehen, jonka kanssa hän pystyi ajattelemaan tulevaisuutta. Taijan tavoin Vilikään ei haaveillut yhteen muuttamisesta, häistä tai lapsista.

”Sain kotoa niin riitaisan ja väkivaltaisen mallin sukupolvien ketjusta, että ajatus omien lasten saamisesta on tuntunut aina vieraalta. Lapsettomuus on ollut kohdallani luonnollinen valinta, ja olen päätöksestäni onnellinen. Minulla on kaksi ihanaa kummilasta. Olen heidän ja heidän perheidensä kanssa läheinen.”

Taija nauttii siitä, että hän saa olla vihdoin rauhassa. Toisin kuin äiti, Vili ei koskaan kerro Taijalle, miten tämän tulisi elää. Parisuhteessa kumpikaan ei yritä muuttaa toista.

Kun Taija ilmoittaa lähtevänsä itsekseen kolmeksi viikoksi kiertämään Etelä-Amerikkaa, Vili saattaa bussipysäkille, halaa ja toivottaa hyvää matkaa.

”Vili ymmärtää, että vain vapaana olen onnellinen.”

Taija Tuominen rakastaa työtään kirjailijana ja kirjoittamisen opettajana. “En koskaan ajattele, että sitten kun pääsen eläkkeelle tai kesälomalle. Toivon, että saisin pitkän elämän päätteeksi kuolla työni ääressä.”

Suuri suru

Muutama vuosi sitten Taija kohtasi suuren surun. Hilja Mörsäri joutui sairaalaan, ja hänen vointinsa huononi äkisti. Kun Taija kävi kesäkuisena päivänä sairaalassa hieromassa Hiljan turvonneita jalkoja bulgarialaisella ruusuvoiteella, jonka tuoksua Hilja rakasti, Taija vaistosi tapaamisen olevan viimeinen.

Seuraavana yönä 83-vuotias Hilja nukkui pois syövän uuvuttamana. Taijasta tuntui siltä, kuin äiti olisi kuollut. Hilja on Taijan mielessä edelleen päivittäin.

”Ikävä on jatkuvaa. Muistelen usein yli kolme vuosikymmentä kestänyttä ystävyyttämme: sitä, kun vietimme yhteiset 110-vuotisjuhlat, ja sitä, kun yhteisillä matkoilla Hilja luki minulle hotellihuoneen sängyssä ääneen.”

Taija haluaisi yhä kysyä Hiljalta neuvoa ja kertoa kuulumisistaan.

”Näen aina silloin tällöin Hiljasta unta. Unet ovat lohdullisia ja hyvin todentuntuisia. Aamulla herätessäni minulla on sellainen olo kuin olisin ollut Hiljan kanssa.”

Lohtua tuo myös ajatus siitä, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen.

”En ajattele kuolemaa kauhunsekaisin tuntein. Uskon jälleensyntymään ja siihen, että kaikella on tarkoitus. Ei meitä ole vain heitetty tänne elelemään, emmekä kohtaa toisiamme sattumalta.”

Taija uskoo kohtaloon muttei ajattele, ettei ihminen voisi vaikuttaa elämäänsä.

”Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Vastoinkäymisten ei saa antaa nujertaa.”

Ei katkeruutta

Taija ei ole katkera menneisyydestään. Aina näin ei ole ollut.

”Joskus nuorempana harmittelin lapsuuttani. Nykyään ajattelen, että minun piti jostain syystä kokea se kaikki, ehkä oppiakseni jotain. En ole kostonhaluinen. Lapsuuteni on minulle kuin kummallinen näytelmä, josta hyppäsin pois.”

Taijalla on ollut aina usko parempaan huomiseen. Lapsena paetessaan vanhempiensa tappelua Taija istui ulkohuussissa ja katseli Hauhon metsämaisemaa.

”Ajattelin, että jossain puiden takana kulkee pikitie, joka vie parempaan elämään.”

Kun Taijan koulukaverit haaveilivat häistä ja vauvoista, Taija unelmoi vieraista maista, hotellihuoneista ja asfaltin tuoksusta. Hän halusi olla vapaa.

Aikuisena Taija on toteuttanut unelmansa. Hän on ajanut jeeppiä Beninissä Länsi-Afrikassa, ollut vapaaehtoistöissä Lakota-intiaanien reservaatissa Etelä-Dakotassa, uinut kuumassa lähteessä Islannissa ja kadonnut New Yorkin katuvilinään.

Ulkomailla vierähtää etätöissä monta kuukautta vuodessa. Matkoillaan Taija on ystävystynyt ihmisten kanssa eri puolilta maailmaa. Jääkaapin oveen hän on kiinnittänyt postikortin, jossa lukee: Ystävät ovat perhe, jonka valitsemme itsellemme.

Jatkuva pelko

Lapsena Taija Tuominen pelkäsi alati. Jos äiti ei uhkaillut itsemurhan tekemisellä, hän pelotteli olevansa sairastumassa. Ilmassa leijui milloin syövän, milloin muun vakavan sairauden uhka.

”Suhteemme oli vaikean symbioottinen. Samaan aikaan, kun äiti kohteli minua kaltoin, janosin äidin hyväksyntää ja pelkäsin, että hänelle tapahtuu jotain pahaa.”

Suhde isään oli helpompi. Hän ei ollut väkivaltainen, mutta etäinen hän oli. Isä oli hiljainen maaseudun mies, josta ei Taijan mukaan ollut vastusta äidille. Myös suhteet sukulaisiin olivat etäiset.

Kotona Taija pelkäsi lyöntejä ja koulussa sitä, että mustelmat näkyisivät paidan hihojen alta. Taijaa ei kiusattu koulussa, sillä hän vaikeni visusti kotiasioistaan. Kukaan ei tiennyt, mitä perheessä oli meneillään.

Enää Taijaa ei pelota. Turvaa tuovat lähellä asuva miesystävä, perheen korvaava ystäväpiiri sekä työ, joka antaa taloudellisen riippumattomuuden.

Tärkeintä on saada vihdoin elää niin kuin haluaa.

”Elämä muuttuu päivä päivältä ihanammaksi. Pysähdyn usein miettimään sitä, kuinka onnellinen olen.”

Taija, 57, ei pelkää ikääntymistä. Ikäkriisiä hän ei ole potenut koskaan.

”Ajattelen, että ne ovat onnellisia, jotka saavat vanheta. Minulla on vielä paljon asioita, joita haluan tehdä.”

Vapaus on Taija Tuomiselle elämän tärkein arvo. “Vapaus tarkoittaa minulle sitä, että saan elämää omannäköistäni elämää, ja annan myös toisten tehdä niin.”

Ei anteeksiantoa

Äitiään Taija Tuominen ei ole nähnyt lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Tytär ei koe tarpeelliseksi antaa anteeksi äidilleen, eikä äiti ole sellaista pyytänytkään.

”En usko voivani koskaan ymmärtää äidin väkivaltaista käytöstä. Se on kuin sairaus, jota en voi muuttaa. On asioita, jotka pitää vain hyväksyä ja unohtaa.”

Taija ei kaipaa lapsuudenkotiaan. Taloa ei enää ole edes olemassa, sillä se paloi epä-selvissä olosuhteissa vuonna 2011.

Taija on perinyt äidiltään huumorintajunsa ja periksiantamattomuutensa – niistä hän on kiitollinen. Kotona hän oppi ennen kaikkea, miten ihmisiä ei tule kohdella.

”Näin lapsuudessani niin paljon henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja erilaisia kiusaamisen muotoja, että haluan elää eri tavalla. Yksi lempisanonnoistani on: kun annat toiselle ruusun, sen tuoksu tarttuu käsiisi. Haluan laittaa hyvän kiertämään.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 1/2020. Nettiversiota on muokattu.

3 kommenttia