Eeva

Kirjailija Sofi Oksanen: ”Velvollisuus pakottaa ottamaan kantaa”

Kirjailija Sofi Oksanen: ”Velvollisuus pakottaa ottamaan kantaa”
Kirjailija Sofi Oksanen ei ota mitään itsestäänselvyytenä, sillä hän tietää, että toisinkin voisi olla. Kahden kulttuurin kodissa kasvaneena hän on aina katsonut asioita monesta näkökulmasta. Sofi sanoo myös, ettei itse valinnut kirjailijan ammattia, vaan työ valitsi hänet.

Sofi Oksanen on onnistunut kirjailijana tarttumaan aiheisiin, joihin julkinen keskustelu on herännyt vasta myöhemmin. Sellaisia ovat olleet muun muassa rasismi ja ihmiskauppa.

”Olen puhunut rasismista julkisesti vuodesta 2003 ja kuullut hyvin monta kertaa, että Suomessa ei ole rasismia. Lamppu on syttynyt hitaasti.”

Nykyisin rasismi on päivittäinen puheenaihe toisin kuin vuosituhannen alussa. Sofi Oksasen mukaan kirjailijan kuuluukin olla askeleen edellä muita ja nähdä sellaista, mikä kuplii pinnan alla.

”Tosin luulen, että rasismin näkivät aiemmin kaikki muutkin, joilla on monikulttuurinen tausta”, Sofi Oksanen huomauttaa.

”Isä oli töissä eri puolilla Neuvostoliittoa neljänkymmenen vuoden ajan. Neuvostoliitto oli läsnä lapsuudessani voimakkaasti monellakin tavalla.”

Sofi syntyi virolaisen äidin ja suomalaisen isän ainokaiseksi vuonna 1977. Äiti oli diplomi-insinööri ja isä sähköasentaja. Perhe asui Jyväskylässä mutta matkusteli paljon Neuvostoliiton alueella.

”Isä oli töissä eri puolilla Neuvostoliittoa neljänkymmenen vuoden ajan. Neuvostoliitto oli läsnä lapsuudessani voimakkaasti monellakin tavalla.”

Äidin puoleista sukua asui Neuvosto-Virossa, ja tyttö vietti usein kesiään mummolassa Haapsalussa. Matkustamisjärjestelyt viisumeineen veivät paljon aikaa.

Sofi kävi ensimmäisen kerran klassisen musiikin konsertissa Virossa ja näki impressionistien maalauksia Moskovassa.

”Sekä isän työstä että Virossa asuvista sukulaisista johtuu, että olen tehnyt monia asioita ensimmäistä kertaa elämässäni jossainpäin Neuvostoliittoa.”

Helsingin Kalliossa asuva Sofi Oksanen kaipaa kirjoittaessaan hiljaisuutta. ”Viime vuodet eivät ole olleet ihanteellisia hiljaisuuden kannalta.”

Erilaista elämää

Jo nuorena Sofi Oksanen oivalsi, kuinka erilaista elämä oli Suomessa ja Neuvostoliitossa. Esimerkiksi tasa-arvoon liittyvät asiat eivät kuitenkaan ole yksioikoisia.

”Neuvostoliitossa tasa-arvo oli hyvin kyseenalaista, mutta siellä naisia työskenteli ammateissa, joissa heitä ei Suomessa siihen aikaan nähty. Kuinka paljon täällä oli naisinsinöörejä 1970- ja 1980-luvuilla?”

Heti perään kirjailija jatkaa, ettei hän tarkoita, että Neuvostoliitto olisi ollut tasa-arvoinen maa. Moni asia hankaloitti naisten elämää, esimerkiksi kunnollista ehkäisyä oli vaikea hankkia.

Kun elää kahdessa erilaisessa kulttuurissa pienestä saakka, se vaikuttaa ajatteluun.

”Näen asioita ulkoa ja sisältä yhtä aikaa. En pidä moniakaan asioita itsestäänselvinä, koska tiedän, että ne voisivat olla toisin.”

Suomessa on helppo luiskahtaa toistelemaan sitä, kuinka hyvin asiat meillä ovat. Se ei kuitenkaan tarkoita, että esimerkiksi sukupuolten välisen tasa-arvon eteen ei enää tarvitsisi tehdä mitään.

”Jos suomalainen tasa-arvo olisi niin täydellistä kuin annetaan ymmärtää, täällä ei pitäisi olla vihapuhetta eikä naistoimittajien pitäisi saada raiskausuhkauksia. Vihapuheen suoltajista 85 prosenttia on miehiä, ja puhe on sukupuolittunutta.”

Sofi Oksasen mukaan kirjan henkilöt alkavat usein elää omaa elämäänsä. ”Raamit pitää olla, mutta henkilöt luovat oman kielensä ja maailmansa.”

Rohkeutta puhua

Sofi Oksanen on aina uskaltanut puhua aiheista, jotka hän kokee tärkeiksi. Mistä rohkeus kumpuaa?

”En pidä sitä rohkeutena. Se on ammattivelvollisuus. Jos ei kykene ilmaisemaan asioita sanoilla, pitää vaihtaa ammattia.”

Puhumisen pelon pohtiminen on hänestä täysin turhanpäiväistä kirjailijalle.

”Vähän kuin olisi pappi, joka ei uskalla saarnata tai sairaanhoitaja, joka ei uskalla pistää piikkiä. Tai lentopelkoinen lentäjä. Se on mahdotonta. Silloin ammatti on väärä.”

Sofi Oksanen on lapsesta saakka tiennyt olevansa kirjailija. Hän sanoo, että ei itse valinnut ammattia, vaan työ valitsi hänet. Tosin hän ei aluksi ajatellut kirjoittavansa Viron lähihistoriasta.

”Suomalaiset naiskirjailijat ovat aina kirjoittaneet epätasa-arvosta. Se on ollut kirjallisuuden ydintä."

Esikoisromaani Stalinin lehmät ilmestyi vuonna 2003, kun Sofi oli 26-vuotias. Kirjan piti alun perin kertoa syömishäiriöstä, mutta pian Sofi huomasi kirjoittavansa mukaan Neuvosto-Viron historiaa.

”Kirjallisuuden tehtävä on avata ikkunoita maailmoihin, joista ei tiedetä. Ei ole ihmisen vika, jos hän ei tiedä, eikä hän ole vastuussa siitä, mitä ei tiedä.”

Sofi Oksasen myöhemmissäkin teoksissa yksilöiden henkilökohtaiset ongelmat ovat kietoutuneet ympäröivän maailman historiallisiin tapahtumiin. Useimmiten päähenkilöt ovat naisia.

Milloin yhteiskunnallinen herääminen tapahtui?

”Minä olen ollut tasa-arvotietoinen aina lapsesta asti.”

Kirjoituksia epätasa-arvosta

Sofi Oksanen opiskeli Helsingin yliopistossa kirjallisuutta ja Teatterikorkeakoulussa dramaturgiaa. Esikuvikseen hän mainitsee suomalaisia kirjailijoita, esimerkiksi Minna Canthin ja Fredrika Runebergin, mutta myös virolaisia ja ukrainalaisia runoilijoita.

”Suomalaiset naiskirjailijat ovat aina kirjoittaneet epätasa-arvosta. Se on ollut kirjallisuuden ydintä. Fredrika Runeberg kirjoitti Suomen ensimmäisen historiallisen romaanin, jossa hän käsitteli Venäjää. Suomessa kirjallisuus on vaikuttanut yhteiskunnan muodostumiseen.”

Sofi Oksanen ei pidä nais-etuliitettä huonona kirjailijan ammatin yhteydessä. Hän on kiertänyt maissa, joissa naiskirjailijat ovat selvä vähemmistö ja siksi heistä pitää puhua. On tärkeää, että tytöt ymmärtävät, että myös heistä voi tulla kirjailijoita.

”Ilman nais-etuliitettä on mahdoton puhua sukupuolittuneista rakenteista, jotka estävät vaikkapa sen, että naiskirjailijoiden teoksia julkaistaan. Ilman naiskirjailijoista puhumista olisi mahdotonta puhua siitä, että naisten kirjoittamien teosten arvioinnit saavat mediassa vähemmän palstatilaa kuin miesten tekemien kirjojen kritiikit.”

Epäkohdista kirjoittanut Sofi Oksanen näkee myös edistys-askeleita. ”Mitään ei ole vielä menetetty.”

Hiljaisuuden kaipuu

Sofi Oksanen asuu Helsingin Kalliossa ja kirjoittaa aina, kun se on mahdollista. Kirjoittamisesta hän ei kaipaa taukoa, mutta hiljaisuutta hän kaipaa. Kotikulmilla on ollut paljon remontteja, ja niiden aiheuttama melu tunkeutuu kirjailijan kotiin.

”Hiljaisuus olisi kivaa kirjoittaessa. Viime vuodet eivät ole olleet ihanteellisia hiljaisuuden kannalta.”

Kirjoittajan työhön kuuluu paljon muutakin kuin tekstin tekemistä. Syksyllä 2019 julkaistun Koirapuisto-romaanin myötä Sofi Oksanen on kiertänyt Suomea monta kuukautta. Keväällä on taas aikaa kirjoittaa, kunnes Koirapuiston ensimmäiset käännökset ilmestyvät ja kirjailijan on lähdettävä kiertämään ulkomaille.

Koirapuisto, Sofi Oksasen kuudes romaani, kertoo Ukrainan lähihistoriasta ja nykypäivästä, köyhyydestä, korruptiosta ja lapsibisneksestä. Monisäikeisessä tarinassa päädytään Helsinkiin.

Suomalaisille Ukraina on uutisotsikoista huolimatta jäänyt melko etäiseksi. Sieltä on käännetty vain vähän kirjallisuutta, ja muutenkin maan taide ja kulttuuri ovat meillä melko tuntemattomia. Edes ukrainalainen ruokakulttuuri ei ole tuttua suomalaisille.

”Kirjani julkaisujuhliin jouduttiin hankkimaan kaikki ukrainalaiset tarjottavat Virosta, koska Suomesta ei saa ukrainalaista alkoholia, suklaata tai kakkuja.”

”Kuka sanoikaan, että pahuus maailmassa on mahdollista vain siksi, että hyvät ihmiset eivät tee mitään?”

Euroopan nykytila

Työstäessään edellistä kirjaansa, Normaa, Sofi Oksanen oli kiinnittänyt huomiota Ukrainan poikkeukselliseen lapsettomuushoitoja koskevaan lainsäädäntöön.

Romaaniin ei kuitenkaan mahtunut asiaa munasolujen luovuttajista.

”Aihe jäi kummittelemaan mieleeni. Koin, että minun olisi ehkä pitänyt käsitellä sitä.”

Sitten Itävallan kansallisteatteri tilasi mininäytelmät viideltä eurooppalaiselta kirjailijalta, ja Sofi Oksanen oli yksi heistä. Tekstin piti olla tarkoitettu kahdelle naisnäyttelijälle ja käsitellä Euroopan nykytilaa.

Sofi kirjoitti munasoluja luovuttavasta ukrainalaisesta Darjasta ja lapsettomuudesta kärsivästä amerikkalaisesta Marysta, joka valitsee Darjan luovuttajaksi.

Viiden kirjailijan teksteistä koottu esitys Eurooppalainen ehtoollinen esitettiin Wienin Burg-teatterissa vuonna 2017. Muun muassa saksalainen Der Spiegel -lehti kehui Sofi Oksasen tekstiä illan vahvimmaksi.

”Kun olin kirjoittanut näytelmän, minulla oli jo uuden kirjani henkilö olemassa.”

Darja muuttui Dariaksi ja hahmo siirtyi Koirapuiston toiseksi päähenkilöksi. Hän toimii munasolun luovuttajana suomalaiselle pariskunnalle kaupallisen yrityksen kautta, jossa tarinan minä-kertoja työskentelee.

”Ukrainalaisen keskiansio on parisataa euroa kuukaudessa, mutta A-luokan munasolun luovuttajalle maksetaan viisituhatta euroa. Sijaissynnytyksestä saa jopa 15 000 euroa.”

Taustatyötä ja matkustelua

Sofi Oksanen teki kirjaa varten paljon taustatyötä ja matkusti monta kertaa Ukrainaan. Hän sai apua myös paikalliselta ystävältään, joka opettaa suomen kieltä Kiovassa.

”Ystäväni lupautui lukemaan käsikirjoituksen. En ehkä olisi tohtinut tarttua koko aiheeseen, jos minulla ei olisi ollut ukrainalaista esilukijaa. Vaikka tekisi kuinka tarkkaa taustatyötä, aina voi ymmärtää jotain väärin tai jokin asia voi olla täysin absurdi ukrainalaisen mielestä.”

Pientä viilausta Sofi joutuikin tekstiin tekemään. Hän poisti kirjastaan esimerkiksi kohdan, jossa kaksi ihmistä kättelee, koska ukrainalaiset eivät olisi sellaisessa tilanteessa kätelleet.

Ukrainassa lapsettomuushoitoihin liittyvä liiketoiminta on kasvanut viime vuosina. Maata on kutsuttu Euroopan vauvatehtaaksi. Lainsäädäntö on löyhää ja joskus munasolujen luovuttajia kohdellaan kaltoin.

Vaikka naisella olisi ammatti ja työpaikka, elämä voi Ukrainassa olla taloudellisesti tiukkaa. Ansiotuloilla ei välttämättä elä, erityisesti jos haluaa pitää huolta vanhemmistaan tai varmistaa lapsensa koulutuksen. Korruption vuoksi kaikesta pitää maksaa ylimääräistä, kuten kunnollisesta terveydenhoidosta.

”Ukrainalaisen keskiansio on parisataa euroa kuukaudessa, mutta A-luokan munasolun luovuttajalle maksetaan viisituhatta euroa. Sijaissynnytyksestä saa jopa 15 000 euroa. Suomalaisen näkökulmasta summat eivät ole suuria riskeihin nähden, mutta ukrainalaiselle ne ovat.”

Vaikka kirjan tarina on fiktiota, Sofi Oksanen tietää, että Suomessakin on pariskuntia, jotka ovat hankkineet munasoluja tai sijaissynnyttäjän Ukrainasta. Suomessa sijaissynnytykset kiellettiin vuonna 2007.

”Olen miettinyt paljon, mikä on oikein ja mikä väärin, ja aika usein minun pitää sanoa, että en tiedä.”

Moraalisia kysymyksiä

Lapsibisnes herättää monia moraalisia kysymyksiä.

”Olen miettinyt paljon, mikä on oikein ja mikä väärin, ja aika usein minun pitää sanoa, että en tiedä.”

Sofi Oksasen kirjoissa henkilöt eivät ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja. He rikkovat stereotypioita ja selviytyvät omin keinoin ja omin luvin. Myös Koirapuiston päähenkilö keksii keinonsa selviytyä epätasa-arvoisessa maailmassa. Hän ei uhriudu tai lamaannu.

”Itse pidän kaikkia henkilöitäni selviytyjinä. He ovat minusta aika toimeliaita”, kirjailija sanoo ja hymyilee.

Koirapuisto-romaanin syntyyn vaikutti myös turhautuminen. Aiemmin ihmiskaupasta kirjoittanut kirjailija vaikuttaa suhteellisen tyytyväiseltä siitä, että nykyisin suomalaiset ovat sisäistäneet ongelman melko hyvin. Ymmärretään, että ihmiskauppaa tapahtuu myös täällä.

”Samaan aikaan on kuitenkin ehtinyt kehittyä ala, johon ei ole millään tavalla varauduttu. Lapsibisneksessä on vaikka kuinka paljon harmaita alueita ja mustia markkinoita – kiitos kysynnän ja tarjonnan lain ja tieteellisen kehityksen.”

Arveluttavan liiketoiminnan kehittyminen on ollut yllättävän nopeaa.

”Turhauduin siihen, että kun yhteen asiaan saadaan parannusta, edessä on uusi ongelma, jonka emme ole edes huomanneet lähestyvän. Se on kuin auto, joka on tulossa päälle, mutta jota emme vielä näe.”

Huolestuttava populismi

Aikamme huolestuttavimmaksi ilmiöksi Sofi Oksanen nostaa populismin suosion kasvun.

”Populismin nousu asettaa uhanalaiseksi ihmisoikeudet, tasa-arvon ja myös ilmastokysymyksen. Eli kaikki tulevaisuuden edellytykset, ainakin tasa-arvoisen yhteiskunnan kannalta.”

Kaikesta huolimatta kirjailija näkee, että moni asia on nyt paremmin kuin aiemmin. Toivoa on.

”Eihän mitään ole vielä menetetty, mutta voidaan menettää. Kuka sanoikaan, että pahuus maailmassa on mahdollista vain siksi, että hyvät ihmiset eivät tee mitään?”

Sama ajatus ilmenee 1800-luvulla eläneen ukrainalaisen runoilijan Taras Ševtšenkon runossa. Sofi yritti ujuttaa runon romaaniinsa, mutta se ei istunut kokonaisuuteen. Runo on hänelle tärkeä, suorastaan motto.

Ševtšenkon runoa ei ole aiemmin suomennettu. Nyt Sofi Oksanen tarttuu kynään ja kääntää sen englanninkielisestä versiosta:

Kuinka kamalaa onkaan olla kahleissa,

virua tyrmän syvyyksissä.

Mutta vielä kamalampaa on vapaan sielun

nukkua, nukkua ja jatkaa nukkumistaan.

Haastattelu on julkaistu Eevassa 12/2019. Nettiversiota on muokattu.

Julkaistu: 28.6.2020
Kommentoi »