Eeva

Kirjailija Merete Mazzarella vaipui itsesyytöksiin pikkuveljensä kuoleman jälkeen: ”Nyt jäljellä ei ole perheestä ketään, jonka kanssa puhua lapsuudesta”

Kirjailija Merete Mazzarella vaipui itsesyytöksiin pikkuveljensä kuoleman jälkeen: ”Nyt jäljellä ei ole perheestä ketään, jonka kanssa puhua lapsuudesta”
Vuosi sitten Merete Mazzarellan veli yllättäen kuoli. Nyt Merete, 77, miettii, miten elää parhaiten jäljellä oleva aika miehensä Larsin, 78, kanssa.
Julkaistu: 15.5.2022

Maaliskuun 9. päivänä klo 14.30 kirjailija Merete Mazzarella seisoi valkoisen kirjahyllyn edessä Tammisaaren-kotinsa makuuhuoneessa, kun puhelin soi. Puhelu tuli Tanskasta, missä Mereten pikkuveli Martin asui.

Oli koronakevät 2021.

”Martinin tila on nyt hyvin kriittinen”, Martinin ystävä Jørn sanoi.

Martin oli kertonut aiemmin sähköpostissa joutuneensa hengitysvaikeuksien takia sairaalaan. Nyt tiedettiin, ettei hän selviäisi.

Martin valmistautui kuolemaansa tanskalaisessa sairaalassa, Merete valvoi Helsingissä. Kun Tanskasta kysyttiin, halusiko Merete huonot uutiset keskellä yötä vai odotettaisiinko aamuun, hän siirsi yöksi puhelimen yöpöydälle.

Koronapandemian takia ei päässyt matkustamaan, mutta Merete ei myöskään uskonut, että Martin olisi halunnut hänet paikalle. Sen sijaan veljellä oli Huoliryhmä, tanskalaiset ystävät, jotka raportoivat Meretelle.

Viidentenätoista päivänä maaliskuuta Martin kuoli. Hän menehtyi 73-vuotiaana oireisiin, jotka muistuttavat vaikean koronataudin oireita.

Muistotilaisuuteen Merete ja hänen miehensä, emeritusprofessori Lars Hertzberg, osallistuivat YouTubessa.

Merete Mazzarellan pikkuveli Martin menehtyi 73-vuotiaana.

”Jag älskar dig”

On kulunut melkein vuosi Martinin kuolemasta. Vain kymmenen päivää vuosipäivän jälkeen ilmestyy Mereten kirjoittama kirja Violetti hetki. Se on jatkoa edelliselle kirjalle Syksystä syksyyn.

Molemmissa päiväkirjamaisissa teoksissa tapahtuu odottamatonta: edellisessä koronapandemia ja jälkimmäisessä Martinin kuolema.

Merete istuu vaalealla sohvalla töölöläisessä olohuoneessaan, jonka ikkunat antavat lumiseen Hesperian puistoon. Huoneen toisessa päädyssä on kirjoja pursuava kirjahylly.

Kirjoja on myös päällekkäin hyllyn edessä olevalla pöydällä ja toisellakin seinällä.

”Liikaa”, sanoo Merete, 77.

Viimeisessä puhelussaan pikkuveljelleen Merete Mazzarella sanoi ensimmäisen kerran rakastavansa tätä.

Hän muistelee vuoden takaisia päiviä. Oli lopulta hyvä, ettei hän päässyt Tanskaan sairaalaan. Veljellä oli tanskalaisten ystäviensä kanssa omat tottumukset ja oma tapansa puhua. Sisaren saapuminen olisi aiheuttanut vaikeassa tilanteessa ylimääräistä vaivaa.

”Jos tekee kuolemaa, ei pidä joutua huolehtimaan sosiaalisista kiemuroista.”

Veljensä viimeisten päivien aikana Merete sai tekstiviestissä kuvan Martinista happinaamari kasvoilla, hymyilevänä. Viimeisessä puhelussaan pikkuveljelleen Merete sanoi ensimmäisen kerran rakastavansa tätä.

Jag älskar dig.”

Tack detsamma”, vastasi Martin. Ja sitten: ”Hejdå!”

”Kiitos samoin oli oikein hyvin sanottu”, Merete sanoo ja naurahtaa. ”Sain hyvästellä hänet puhelimitse.”

Pikkuveljen kuolema ajoi itsesyytöksiin

Pikkuveljen kuoleman jälkeen Mereteä alkoi vaivata, ettei hän ollut huomannut, kuinka vakava tämän tila oli ollut. Hän vaipui itsesyytöksiin.

Miten oli mahdollista, ettei hän ollut ymmärtänyt oman veljen olevan vakavasti sairas?

Siksikö, että tämä oli vielä hoikka ja toimelias, hiukset olivat tummat eivätkä harmaat?

Siksikö, että tämä oli pikkuveli, jonka piti olla olemassa aina?

Miksei hän ollut ottanut selvää?

Miksei Martin ollut sanonut mitään?

Martin oli sairastanut idiopaattista keuhkofibroosia eli tuntemattomasta syystä johtuvaa keuhkojen arpeutumistautia, josta olisi ollut tietoa tarjolla.

Miten oli mahdollista, että hän oli kiinnittänyt niin vähän huomiota omaan veljeensä? Tämän työstä Merete ja Martinin ystävät eivät olleet tienneet juuri mitään, koska Martin ei ollut puhunut siitä. Sen Merete tiesi, että Martin oli ollut töissä Tanskan postissa – ennen kuin jäi varhaiseläkkeelle ja pyhitti elämänsä ihmissuhteilleen.

”Tunne välipitämättömyydestäni oli lähes väkivaltainen. Omakuvani sai kolauksen, sillä olin pitänyt itseäni ihmisenä, joka on kiinnostunut muista”, Merete sanoo.

Muistotilaisuuteen osallistuminen YouTubessa tuntuu Meretestä edelleen erikoiselta. Että sellainenkin on mahdollista. Mutta hän ajattelee kuin pioneeri.

”Käsitys perheestä on laajentunut. Kuoleman hetkellä vierellä voi olla ystäviä. Ja se on okei.”

”Enää ei ole ketään, jonka kanssa puhua lapsuudesta”

Lähes kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyi Mereten äidin kuolemasta kertova kirja Juhlista kotiin. Merete pitää sitä tärkeimpänä teoksenaan.

Kun hän kirjoitti viime vuonna veljensä kuolemasta päiväkirjaansa, hän muisteli äitinsä viimeisiä aikoja. Äidin hoitaminen perheen kesäpaikalla kolme kuukautta ennen tämän kuolemaa oli Meretelle parasta aikaa Martinin kanssa.

Martin huolehti äidin lääkityksestä, pesi hänet ja vaihtoi lakanat, nosti sängystä wc-tuolille ja takaisin sänkyyn.

Martin oli päättänyt pitää äitinsä elossa mahdollisimman pitkään, Merete kirjoittaa kirjassa. Hän uskoi, että Martin tekisi niin jonain päivänä myös hänelle.

”Nyt jäljellä ei ole perheestä ketään, jonka kanssa puhua lapsuudesta.”

Merete Mazzarella kirjoittaa suhteesta veljeensä suorasukaisesti. Hän on aina uskaltanut pysähtyä vaikeiden asioiden äärelle.

Hän ja Martin eivät olleet avoimia toisilleen. Molemmat varjelivat reviiriään. Merete varoi kommentoimasta veljensä elämää, koska tämä raivostui herkästi. Eräällä illallisella Martin suuttui, kun Merete oli järjestänyt seurueen istumaan heteronormatiivisesti, miehet ja naiset vuorotellen.

”Hän olisi halunnut istua mieluummin miehen kuin naisen vieressä.”

Merete ja Martin kinastelivat myös koronakeväänä 2020, kun Martin jäi jumiin Suomeen ja asui Mereten ja Larsin luona Tammisaaressa. Merete kertoi Martinille ystävästään, joka oli onneton ja vihainen, koska hänen miehensä oli ollut hänelle uskoton kahden vuoden ajan ja jättänyt hänet.

Martinin mielestä toista ei voi omistaa. Naisen olisi pitänyt olla kiitollinen menneistä ja iloinen siitä, että hänen kumppaninsa oli onnellinen, vaikkakin toisen naisen kanssa.

”Myöhemmin Martinin ystävät sanoivat minulle, että jos olisin ollut vastakkaista mieltä, Martin olisi puolustanut ystävääni”, Merete huomauttaa huvittuneena.

Veljen elämäntapa varjosti sisarusten suhdetta: ”Minun oli vaikea hyväksyä sitä”

Martinin elämäntapa, johon yhteiskuntakin suhtautuu kriittisesti, varjosti Mereten suhtautumista veljeen: Martinilla oli suhteita nuorempiin thaimaalaisiin miehiin.

”Minun oli vaikea hyväksyä sitä, että älykäs ja lahjakas mies oli valinnut elämän, joka vaikutti tyhjältä. Koin hänen elämäntapansa vastenmielisenä, kiusallisena ja jonkinlaisena läheisriippuvuutena. Mutta yritin ymmärtää.”

Vasta Martinin kuoleman jälkeen, ja etenkin keskusteltuaan tämän ystävien kanssa ja luettuaan muutamia kirjeitä, Merete ymmärsi, että Martin halusi auttaa ja huolehtia. Kyse ei ollut vain seksistä.

”Minun on ollut helpompi hyväksyä hänen elämänvalintansa hänen kuolemansa jälkeen. Hän ei ole nyt provosoimassa minua. Jos hän tulisi takaisin, ärsyyntyisin todennäköisesti taas”, Merete sanoo ja naurahtaa.

”Minun on ollut helpompi hyväksyä veljeni elämänvalinnat hänen kuolemansa jälkeen.”
Merete Mazzarella

Perintönsä Martin oli sopinut asianajajan kanssa niin, että rahaa siirtyy Thaimaahan niin kauan kuin sitä riittää. Rahat eivät auta pelkästään kahta miestä – jotka Mereten mukaan eivät enää edes ole niin nuoria – vaan myös heidän muutamaa läheistään.

Martin kantoi huolta perinnön toteutumisesta vielä kuolinvuoteellaan niin ponnekkaasti, että pienentääkseen perintöveroa hän ehdotti avioliittoa asianajajansa ja sitten ystävänsä kanssa. Se ei onnistunut.

Kirjassa Merete kirjoittaa asiasta rauhallisesti ja ymmärrystä hakien, kauniisti.

Häntä ei haittaa puhua veljestään nytkään.

”Minä haluan puhua hänestä. Haluan pitää kaikki jo edesmenneet läheiseni puheissani ja elämässäni mukana.”

Koska Martin oli niin vähän läsnä sisarensa arjessa, Merete ei odota hänen kävelevän kulman takaa tai soittavan, kuten joskus kuolleiden kanssa käy. Edelleen hän huomaa kuitenkin odottavansa, että saisi tekstiviestin, jossa Martin sanoisi olevansa matkalla Suomeen. Edelleen Merete miettii, että voisi kirjoittaa Martinille ja kertoa kuulumisiaan.

Veljestä kertova kirja ilmestyy vain vuosi Martinin kuoleman jälkeen.

”Jos olisin odottanut kauemmin, olisin unohtanut yksityiskohdat ja alkanut tunteilla. Olisin ehkä alkanut tulkita tapahtumia väärin.”

Ne, jotka jäävät suremaan

Kevät 2021 saapui Meretelle yllätyksenä. Lumikellojen lisäksi myös krookukset kukkivat pihassa täyttä päätä ja jasmike oli nupullaan porraspielessä, hän kirjoittaa Violetissa hetkessä. Martin sen sijaan ei ollut ymmärtänyt luonnosta mitään. Hän ei ollut osannut nimetä kasveja tai eläimiä.

”Hän ei ollut tottunut katsomaan kauneutta ympärillään.”

Ennen Merete Mazzarella odotti kevään tuloa. Nykyään hän ei toivo ajan kuluvan nopeasti. Kävely kotinurkilla Helsingin Töölössä kuuluu jokaiseen aamuun.

Toukokuussa, kaksi kuukautta Martinin kuoleman jälkeen Merete huomasi toistavansa itselleen, että veli on kuollut. Välillä hän sanoi sen ääneen. Ensimmäiset kuoleman jälkeiset viikot hän laski viikkoja, sitten kuukausia. Niitä hän laskee vieläkin.

Martin ei toivonut kuolevansa ”saappaat jalassa”, hän halusi valmistautua. Kymmenen päivää on Meretenkin mielestä sopiva aika. Tai kuukausi. Jos hän saisi valita, hän toivoisi itselleen mieluiten lyhyttä sairautta, kuitenkin niin, ettei tule sokkia.

”Äkkikuolema on vaikea niille, jotka jäävät suremaan.”

”Haluaisin nähdä, mihin veljeni on haudattu”

Loppukesällä 2021 Huoliryhmä matkusti Tammisaareen tapaamaan Mereteä ja Larsia. Nämä tarjosivat lohta, kantarellikastiketta ja mustikkapiirakkaa. He tapasivat vihdoin ne ihmiset, jotka olivat tukeneet Martinia kuoleman hetkellä. Merete pääsi puhumaan veljestään, hän sai kokea oikean muistohetken, nauraa ja surra.

Vierailu sai Mereten miettimään. Oliko hänellä itsellään samanlaista lähipiiriä? Hän kävi ystäviensä kanssa lounailla ja konserteissa, mutta he eivät tehneet arkisia asioita yhdessä, kuten auttaneet toisiaan muutossa. Siksi hänen, sivustakatsojan, mielestä Martinin elämän suurin saavutus oli, että tämä oli onnistunut herättämään ystävissään niin vahvaa ja kestävää lojaalisuutta.

Merete Mazzarella uskoo, että melankoliset ajatukset ovat merkki siitä, että jokin asia on ihmiselle tärkeä. Kukaan ei voi olla joka päivä iloinen.

Tänä vuonna Merete haluaisi matkustaa Kööpenhaminaan viemään huoliryhmäläisille kirjansa.

”Haluaisin myös nähdä, mihin Martin on haudattu.”

Suuri rakkaus, L

Olohuoneen vieressä on työhuone, jonka kulmassa on kaksi suurta ikkunaa Töölönlahdelle ja puistoon. Merete ja Lars tapaavat istua kiiltäväpintaisen antiikkipöydän ääressä lukemassa ja tekemässä töitä. Siellä Lars Hertzberg istuu nytkin, suljetun parioven takana, mutta ilmestyy oviaukkoon tervehtimään.

Hän on Mereten suuri rakkaus, L, kuten Merete häntä kirjassaan kutsuu. On kysyttävä saman tien, mihin mies rakastui Meretessä.

Parrakas Lars myhäilee ja istuutuu nojatuoliin. Merete ojentaa sohvalta kätensä ja hapuilee Larsin kättä.

”Minuakin kiinnostaa. En ole kuullut sitä.”

Lars on hetken hiljaa ja miettii tovin.

”Rakastuin Meretessä karismaattisen säteilyn ja älyn yhdistelmään.”

Merete hymyilee, ja Lars jatkaa.

”Meretellä on kyky olla objektiivinen. Hän osaa katsoa asioita ja vastavoimia eri näkökulmista. Hän osaa katsoa myös itseään etäisyyden päästä. Se on harvinaista.”

”No nyt minä olen tyytyväinen. Kauniisti sanottu”, Merete sanoo, ja Lars nousee ja katoaa takaisin työhuoneeseen.

Merete kertoo, että Lars on taitava tekemään arjen huomioita. Kerran kävelylenkillä hän kysyi, huomasiko Merete, että heidän askeleensa eivät osuneet maahan yhtä aikaa: he kävelivät polyrytmisesti.

”Lars osaa sanoittaa ihmeellisiä asioita.”

Larsia ei häiritse, että Merete kirjoittaa omakohtaisista asioista. Siksi Mereteltä voi kysyä mitä tahansa, kuten vieläkö ex-miehen jättäminen painaa häntä. Kun Merete rakastui Larsiin, hän jätti itseään 18 vuotta vanhemman, 82-vuotiaan miehensä, joka on nyt jo edesmennyt.

”Oli rumaa jättää mies, jolla oli kaikki oikeus olettaa vaimonsa olevan vieressä vanhuusvuosien aikana.”

Mereten ja Larsin mielestä seitsemänkymppisenä hyvää on, ettei elämää tarvitse enää suunnitella samalla tavoin ”strategisesti” kuin vielä viisikymppisenä.

Merete arvelee kuitenkin, että olisi ollut väärin jäädä liittoon, jossa hän ei olisi tehnyt puolisoa onnelliseksi. Merete kävi eron jälkeen Ruotsissa kerran kuussa varmistamassa, että ex-mies voi hyvin. Se kuulostaa lähes radikaalilta.

”En ole kuitenkaan varma, olivatko vierailuni hyvä idea. Saapuessani hän oli iloinen mutta lähtiessäni surullinen. En tiedä, toipuiko hän koskaan erosta”, Merete sanoo, vaikka on kertonut miehen antaneen hänelle anteeksi viime hetkellä ennen kuolemaansa.

Vieläkin Merete voi tuntea piston sydämessään tekonsa takia. Mutta sen sijaan, että olisi yrittänyt unohtaa tapahtuneen, hän on opetellut elämään huonon omantunnon kanssa.

”Minulle on tärkeää olla tietoinen siitä, että olen ihminen, joka on kyennyt tekemään sen, minkä on tehnyt.”

Sellaisen rehellisyyden kanssa on helpompi elää.

”En ymmärrä, miksi kahdeksankymppiset eivät halua, että heille annetaan paikka bussissa”

Pariisissa muutama vuosi sitten Merete Mazzarella päätti seurueineen käydä nurmelle istumaan, mutta se ei onnistunutkaan ongelmitta.

”Siitä oli eleganssi kaukana.”

Merete huolestui. Millaista olisi, jos ei voisi kävellä ja liikkua kuten ennen. Kuinka kauan kestäisi tottua sellaiseen?

Merete ja Lars pitävät kunnostaan huolta. Joka aamu auringon noustua he lähtevät ulos kävelemään. Merete on kävellyt vuosikymmenten ajan yli 10 000 askelta päivässä. Ehkä siksi hänen ensimmäinen huolensa vanhenemisesta oli fyysinen. Pikkuhiljaa Merete on ymmärtänyt, että vanhenemiseen liittyy muutakin.

Vuosia sitten hän toivoi, että tarjolla olisi ollut vanhenemisen esikuva. Voisiko hän itse olla sellainen?

”Se tuntuisi isolta vastuulta.”

Mutta Merete on oppinut ottamaan apua vastaan.

”Siihen pitää tottua. En ymmärrä, miksi kahdeksankymppiset eivät halua, että heille annetaan paikka bussissa. Minä tulen siitä hyvälle tuulelle ja kiitän. Sitä saisi tapahtua useammin”, hän sanoo ja lisää:

”Vanhemmat ihmiset näyttävät niin tympeää naamaa.”

Kumpi meistä kuolee ensin?

Veljen kuolema sai Mereten kirjoittamaan kuolemasta. Hän halusi tietää siitä kaiken. Se on tyypillistä Mazzarellaa: hän on aina osannut yhdistää omakohtaisen, kulttuurisen ja yhteiskunnallisen.

Kumpi heistä kuolee ensin, hän vai Lars? Se huolettaa nyt Mereteä. Hän haluaisi kuolla ensin. Mutta ajatus on itsekäs. Lars on jo kerran hoitanut ja hyvästellyt elämänkumppanin, edellisen vaimonsa, joka kuoli sairauteen 44 avioliittovuoden jälkeen.

”En toivo, että hän joutuu kokemaan sen uudestaan.”

Merete ja Lars viettävät lähes kaiken aikansa yhdessä. Aina ei tarvita sanoja. ”Voimme olla välillä pitkiäkin aikoja hiljaa”, Merete sanoo.

On aika kysyä, onko Merete onnellinen.

”Kyllä. Ja juuri siksi minulla on myös tunne siitä, että minulla on paljon menetettävää. Pelkään menettäväni älyni, kykyni ja taitoni kirjoittaa. Pelkään, että sairastun ja tulen toimintakyvyttömäksi. Sukupolveni pelkää, millaista hoitoa saamme tulevaisuudessa vai saammeko lainkaan. Eniten pelkään kuitenkin menettäväni perheeni.”

”Onnellisuus tuo myös tunteen siitä, että minulla on paljon menetettävää.”
Merete Mazzarella

Vielä jokunen vuosi sitten oli tarkoitus, että Lars haudattaisiin aikanaan ensimmäisen vaimonsa viereen. Nyt suunnitelma on muuttunut.

”Kun aika koittaa, meidän molempien tuhkat sirotellaan mereen. Se on jälkipolvillemme helpointa.”

Mereten ja Larsin näkökulmasta elämä on lyhyt.

”Emme halua hukata loppuelämästämme päivääkään”, Merete sanoo.

”Tämä on ensimmäinen parisuhde, jossa minulla ei ole yksin olemisen tarvetta.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 3/2022.

Kommentoi »