Eeva

Kirjailija Kristiina Vuori menetti perheen ympäriltään: ”Ystävät ovat nyt todella tärkeitä”


Kirjailija Kristiina Vuori on haudannut vanhempiensa lisäksi kaksi sisartaan. Menetysten myötä Kristiina on oppinut, että elämä kannattaa käyttää siihen, mistä nauttii ja mitä aidosti rakastaa.
Kuvat Johanna Myllymäki

Ensimmäinen suuri menetys tuli liian varhain. Oli vuosi 1994. Kristiina Vuori ja hänen sisarensa Kirsi olivat sopineet, että he saunovat yhdessä Kristiinan luona. Kun Kristiina tuli koti-pihaan koiran kanssa, hän löysi sisarensa lyyhistyneenä kerrostalon alaovelta.

Kirsi oli vielä hetken tajuissaan, mutta kuoli ambulanssiin. Hänellä oli molemminpuolinen keuhkoveritulppa. Sisar oli vain kolmekymppinen.

Kirsi oli ollut Kristiinan paras ystävä.

”En osaa selittää sitä tunnetta. Minulla oli koko ajan kauhean irrallinen olo, en uskonut Kirsin kuolemaa todeksi.”

Kristiina joutui 27-vuotiaana viemään suru-uutisen vanhemmilleen Veikolle ja Katrille. Se oli raskasta.

”Vanhempien ei pitäisi joutua koskaan hautaamaan lastaan. Katsoin sivusta ja näin, miten vanhemmat menivät aivan sekaisin. Isä harmaantui ja laihtui silmissä.”

Pintaan nousi epäreiluuden ja vihan tunteita. Miksi näin piti tapahtua? Miksi nuori ihminen kuolee ennen aikojaan?

”Kirsin kuoleman jälkeen minun uskoni Jumalaan päättyi lopullisesti. En ollut koskaan ollut uskovainen, mutta olin naiivisti uskonut Jumalaan. Nyt ajattelin, että miksi uskoisin, jos elämä oli tässä.”

"Koin etten osannut surra oikein"

Sisaren kuoleman kohtaaminen nuorena oli hämmentävää ja outoa. Ympärillä olevat kaverit itkivät, mutta Kristiina oli turta.

”Nuorena en osannut käsitellä kuolemaa. Minusta tuntui, että Kirsi ei ollut oikeasti kuollut. Tieto ei vain mennyt aivoissa läpi.”

Vasta hautajaisissa, kun arkku laskettiin, Kristiina tajusi tilanteen.

”Ahdistuin siitä, että en surrut oikein. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että jokainen ihminen käsittelee surua omalla tavallaan ja todellisuus voi iskeä vasta monen kuukauden jälkeen.”

Vaikka sisaren menetys oli järkytys, arki jatkui. Kristiina kertoo, että ei hän siinä vaiheessa miettinyt elämän lyhyyttä. Sen sijaan hän otti sisarensa roolin. Hänestä tuli nyt se, joka kantoi perheessä vastuuta. Kun vanhemmat ikääntyivät, Kristiina maksoi laskut ja vei heitä lääkäriin.

"Löysin lukemisen ilon jo lapsena"

Kristiina Vuori kasvoi nelilapsisen perheen nuorimmaisena Järvenpäässä. Molemmat vanhemmat olivat töissä rautateillä, äiti siivosi junia ja isä oli huolto-tehtävissä.

Kun lapsuudenkoti hankittiin, siellä ei ollut vesijohtoja. Talo kuitenkin remontoitiin niin, että saatiin vesi sisälle ja perheelle kunnon kylpyhuone. Autoa ei ollut, joten ruokakaupassa käytiin polkupyörällä. Työtä tehtiin kolmessa vuorossa. Arjen pyörittäminen täytti elämän.

Kodissa oli kirjahylly, mutta siellä komeili lähinnä tietosanakirjasarja, joka oli hankittu ovelta ovelle kiertävältä kauppamieheltä.

Joka vuosi isälle ostettiin Kalle Päätalon uusin kirja isänpäivälahjaksi. Kristiina ei tiedä, lukiko isä niitä koskaan. Äiti sen sijaan oli ahkera lukija, hän piti erityisesti Laila Hietamiehen teoksista.

Kristiina itse löysi lukemisen ja kirjoittamisen ilon jo lapsena. Carolyn Keenen Neiti Etsivä -sarja ja Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjat olivat hänen suosikkejaan, kunnes hän siirtyi aikuistenkirjoihin.

Yksitoistavuotiaana Kristiinan käteen osui ystävän äidin kirjahyllystä Sergeanne Golonin romaani Angelika. Se oli ihana! Kristiina lainasi kirjastosta heti koko kirjasarjan ja ahmi sen. Yläasteella hän alkoi kirjoittaa itse samantyyppisiä tarinoita.

Historiaan sijoittuva romanttinen viihde-kirjallisuus ei ole koskaan ollut Kristiinalle kirosana. Hän muistuttaa, että Angelika-kirjat loi aviopari: Anne oli kirjailija, joka punoi tarinan, ja aviomies Serge historioitsija, joka toi mukaan faktatiedon.

”Minua on aina ärsyttänyt se, kuinka Angelika-kirjoja moititaan. Tosiasiassa ne tulvivat historiatietoa kaiken romantiikan ja seikkailun ohella.”

Kristiina Vuoren teokset sijoittuvat historiaan. Renessanssipuku on artesaani Milona Suomisen käsialaa.

Kristiina haltioitui Aurinkokuninkaan ajasta ja alkoi tutkia Ranskan historiaa myös tietokirjojen kautta. Hän kirjoitti ahkerasti pöytälaatikkoon tarinoitaan, kunnes meni opiskelemaan kauppaopistoon. Opiskelu, seurustelu ja työ vei kaiken ajan, ja kirjoittaminen jäi. Hän työskenteli vuosia yritys-viestinnän ja markkinoinnin tehtävissä.

Isän äkillinen kuolema toi rohkeuden elämänmuutokseen

Elämänsuunta muuttui vuonna 2005. Kristiina oli syömässä työkaverinsa kanssa lounasravintolassa. Ikkunan läpi hän näki, kuinka hänen isänsä luhistui pankkiautomaatilla. Tämä oli saanut aivoveritulpan.

Tytär juoksi paikalle ja ehti saada katse-kontaktin isäänsä, mutta sitten tämä menetti tajuntansa.

Kristiinalle nousevat yhä kyyneleet silmiin, kun hän muistelee tapahtumaa. Vaikka toisaalta hän on sitä mieltä, että suorilta jaloilta lähteminen olisi sellainen lähtö, jonka hän toivoisi itselleenkin. Isän menetys laukaisi monia asioita.

”Me olimme isän kanssa samanlaisia. Mitä tärkeämpi ihmissuhde, sitä vaikeampi meidän oli osoittaa todellisia tunteitamme.”

Kristiina muistaa nähneensä vain yhden kerran, että isä halasi ja suuteli äitiä.

Isän menettämisestä alkoi sarja elämänmuutoksia. Kristiinalle tuli tarve hankkia oma asunto, sen sijaan että olisi asunut vuokralla. Hän alkoi harrastaa uudestaan lapsena aloittamaansa ratsastusta. Vaikka hän piti työstään, ajatus, että hän jatkaisi samanlaista arkea vuosikymmeniä, alkoi tuntua vastenmieliseltä.

”Mietin, että minun pitäisi tehdä sellaisia asioita, joista nautin ja joita rakastan. Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. Ajattelin, että yrittäisin kirjoittaa romaanikäsikirjoituksen aivan vakavissani.”

Pari vuotta Kristiina kirjoitti työn ohessa yksin kotona. Sitten Järvenpään työväen-opistolta löytyi kurssi Kirjoita kirja, pelko pois. Jos kurssin nimessä ei olisi ollut jälkimmäistä osaa, Kristiina tuskin olisi osallistunut. Häntä nimittäin pelotti.

”Olin jo aloittanut esikoiskirjani, mutta en ollut antanut kenenkään lukea sitä. Ajatuskin siitä, että kymmenen tuntematonta ihmistä lukee tekstin ja sanoo, mitä siitä pitää, oli pelottava. Hyvä, etten voinut pahoin.”

Yksin mutta ei yksinäinen

Nyt Kristiinaa naurattaa. Muutenkin hän tuntuu pulppuavan elämäniloa ja positiivisuutta. Katse on tulevassa, vaikka menneisyydessä on paljon surua.

Kirsin ja isänsä lisäksi hän on joutunut luopumaan äidistään ja vanhimmasta sisarestaan Raijasta. Äiti kuoli suuren leikkauksen jälkeen viisi vuotta isän jälkeen, isosisko muutamaa vuotta myöhemmin keuhkoveritulppaan 54-vuotiaana.

Jäljellä on vielä isoveli Raimo, joka asuu parin kilometrin päässä. Se luo turvallisuudentunnetta.

Yksinolo ei haittaa Kristiinaa. Päinvastoin, hän nauttii omasta seurastaan. Hänellä on myös paljon ystäviä, osa heistä on kulkenut vierellä alle kouluikäisestä saakka.

”Varsinkin nyt kun ydinperhe on lähtenyt, ystävät ovat todella tärkeitä. Olen sellainen luonne, että pystyn olemaan esillä, keskustelemaan ja olemaan sosiaalinen. Se ei ole rasite. Vaikka olen yksin, en koe olevani yksinäinen. Olen mielelläni yksin kotona.”

Kirjoituskurssin osallistujista muodostui tiivis porukka. ”Kynäpirkot” kokoontuvat edelleen kerran kuussa ja ruotivat toistensa tekstejä.

Esikoisromaaninsa Kristiina viimeisteli vuorotteluvapaalla. Sen mahdollisti äidiltä jäänyt pieni perintö.

”Oli terapeuttista, että pystyin irtautumaan arkityöstäni ja kirjoittamaan äidin kuoleman jälkeen. Pystyin antamaan aikaa itselleni ja omille ajatuksilleni.”

Äiti ei ehtinyt nähdä tyttären menestystä

Ensimmäisestä romaanista Näkijän tytär tuli vuoden 2012 myydyin esikoisteos. Yllätyksekseen kirjailija löysi tarinasta oman äitinsä. Myös tarinassa on Katri-niminen äitihahmo, joka pitää kynsin ja hampain kiinni ottotyttärensä eduista.

”Vasta jälkikäteen, kun olin kirjoittamassa omistuskirjoitusta, tajusin, että olen kirjoittanut kirjaan äitini. En tehnyt sitä tietoisesti.”

Molemmat äidit, todellinen ja kirjan hahmo, olivat leijonaemoja, jotka pitivät viimeiseen asti lastensa puolta. Kristiinan äiti oli sitä mieltä, että lapsilla oli oikeus harrastaa, vaikka raha oli tiukassa.

”Muistan, kuinka äiti välillä laski kolikoita, että minä pääsisin ponitunnille. Hän teki mieluummin velkaa ja antoi lapsille iloa, kuin venytti penniä siinä asiassa.”

Kun muut sukulaiset lähinnä naureskelivat lempeästi Kristiinan kirjailijahaaveille, äiti ei nauranut. Äidin mielestä kauppa-opistoon meneminen oli ollut virhe, hänen mielestään tyttären olisi kannattanut lähteä yliopistoon lukemaan suomen kieltä.

”On todella sääli, että äiti oli jo kuollut, kun julkaisin ensimmäisen kirjani. Olen omistanut sen hänelle.”

Kristiina käyttää oman elämänsä kokemuksia ja ihmisiä myös tietoisesti tarinoidensa materiaalina. Erityisesti silloin, kun hän kirjoittaa rakkaussuhteista ja tunteista.

”Esikoiskirjassani pääparin suhde perustuu minun kokemaani ihmissuhteeseen. Halusin kuvata sellaista rakkautta, joka kasvaa huippuunsa asti ja laimenee ystävyydeksi. Se on yhä edelleen rakkautta, mutta toisenlaista kuin ensi-ihastuminen.”

Aluksi Kristiina kirjoitti fiktiivisiä tarinoita, jotka sijoittuivat keskiaikaan. Sittemmin kirjoihin on tullut mukaan todellisia historiallisia henkilöitä ja tapahtumia. Keskiajasta on siirrytty renessanssiin.

”Kirjoitan edelleen historiaviihdettä, mutta se on vakavoitunut. Pyrin lähelle mahdollista todellisuutta. Haluan kertoa historiasta sellaisten naiskohtaloiden kautta, joista ei ole paljoa kirjoitettu.”

Toisen kirjansa jälkeen Kristiina jätti työpaikkansa ja ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi. Nyt romaaneja on ilmestynyt jo kahdeksan. Tuorein, Viipurin valtiatar, ilmestyi huhtikuussa.

Läheisten menetys antoi Kristiinalle rohkeutta ryhtyä kirjoittamaan.

Menetykset opettivat avoimeksi

Kristiina Vuori, 52, osaa nyt suhtautua luonnollisesti kuolemaan. Hän myös arvostaa elämää tässä ja nyt.

”Vasta tässä iässä tajuan, miten lyhyt elämä on. En ymmärtänyt sitä nuorena. Vaikka nykyään ihaillaan nuoruutta ja kauneutta, en missään nimessä haluaisi luopua elämänkokemuksesta, joka minulla on. Olen nyt paljon tyynempi, rauhallisempi ja tyytyväisempi kuin nuorempana.”

Läheisistään Kristiina osaa olla kiitollinen, vaikka he eivät ole enää läsnä fyysisesti. Esimerkiksi lapsuus ja nuoruus olisivat olleet hänen mielestään huomattavasti ankeampaa aikaa ilman Kirsi-sisarta.

Menetykset ovat opettaneet myös osoittamaan tunteita aiempaa avoimemmin.

”Tiedän nyt, ettei koskaan kannata jättää kertomatta tunteistaan. Pitäisi löytää aika ja uskallus sanoa tärkeille ihmisille, miten paljon heitä rakastaa”, Kristiina sanoo.

”Jos voisin päättää, en koskaan haluaisi luopua läheisistäni. Mutta tosiasia on, että jossain vaiheessa jokainen saavuttaa sen iän, että elämä alkaa olla luopumista. Yhtäkkiä huomaan, että olen sukupolvea, joka vanhin ja seuraavana kaatumisvuorossa.”

Vaikka kuolema on tullut tutuksi moneen kertaan, Kristiina ei ajattele kuolemaa päivittäin.

”Olen oppinut, että kuolema on ihan oikeasti osa elämää. Sitä ei kannata pelätä, mutta pitää ymmärtää, että se voi tulla eteen koska tahansa ja kenelle tahansa.”

"Uskon, että synnymme uudestaan"

Kristiina käy usein hautausmaalla, on käynyt siitä saakka kun Kirsi kuoli. Aiemmin hautajaiset olivat olleet hänelle piinaavia kokemuksia. Sittemmin hän on kokenut, että ne ovat jäljelle jääneille tärkeä rituaali, hyvästijättö, joka auttaa ymmärtämään, että toista ei enää ole.

”Monelle hautausmaa on vastenmielinen paikka, mutta minä rauhoitun siellä. Kun Kirsi oli kuollut, menin joskus ruokatunnilla kastelemaan kukkia hänen haudalleen.”

Kristiinan mielestä oli tyynnyttävää istua hautausmaalla, kuunnella lintuja ja katsella kukkia.

Vaikka usko Jumalaan ei ole palautunut, Kristiina uskoo, että me emme ole täällä vain yhtä kertaa.

”Uskon siihen, että me synnymme uudestaan. On lohduttava ajatus, että ehkä edessä on vielä toinen mahdollisuus.”

Kristiinalla ei ole omaa perhettä. Hän suhtautuu asiaan mutkattomasti. Omia lapsia ei tullut, mutta toisaalta hänellä ei ole koskaan ollutkaan vahvaa äitiyden viettiä.

”Olen monta kertaa miettinyt, mitä jätän maailmalle. Kun veljestäni, serkuistani ja ystävistäni aika jättää, kukaan ei edes tiedä, että olen ollut olemassa.”

Heti perään Kristiina kuitenkin toteaa, että hänen kirjansa jäävät elämään.

”Ne ovat minun perintöni.”

Julkaistu: 14.8.2019