Apu

Kirjailija ja filosofi Torsti Lehtinen tietää, ettei ole elänyt turhaan



Kirjailija ja filosofi Torsti Lehtinen tietää, ettei ole elänyt turhaan

"Olen saanut elämältä paljon ja ehkä jotain antanutkin."
Teksti Apu-toimitus

Jos nyt kuolla korahtaisin tähän paikkaan, tiedän, etten ole käynyt tällä planeetalla turhaan. Olen saanut elämältä paljon ja ehkä jotain antanutkin. Kiitollisuus vahvistuu vanhetessani. Se on tärkeintä, mitä elämässä voi oppia. 

Kun käyn nukkumaan puhtaiden lakanoiden väliin, minut valtaa kiitollisuus siitä, että saan nukkua yöni pelkäämättä, että joku tulee potkimaan kylkeen. Senkin olen kokenut. Lähdin teini-ikäisenä kulkuriksi, kun tuli vaikeuksia isäpuolen kanssa. Nukuin ”hotelli Ekissä”, kuljetusliike Viktor Ekin konteissa, ja aamuyöstä teollisuusvartija hääti minut usein kadulle.

Lapsuuteni oli värikästä. Asuimme pahamaineisessa talossa Helsingin Kalliossa. Televisiota ei tarvittu, tehtiin ohjelmat itse: poikien harrastus oli rottien metsästys. Roskalaatikoiden välissä niitä riitti. 

Isäni kuoli tuberkuloosiin, kun olin nelivuotias. Äiti ei voinut huolehtia minusta. Lastenkodissa jouduin eristyshuoneeseen, kun luultiin, että minullakin oli tuberkuloosi. Yritin karata. Minut sidottiin nilkoista ja ranteista sänkyyn. Se on pahinta, mitä olen kokenut. Mutta juuri siitä versoo hillitön vapaudenkaipuuni, jota vaalin.

Liftasin 15-vuotiaana Tukholmaan ja sitten Kööpenhaminaan. Halusin kulkea loppuelämäni niin, etten koskaan enää risteäisi omaa reittiäni. Kymmenkunta vuotta myöhemmin Atlasvuorten rinteellä Marokossa tajusin, että pidemmälle en vapaudenkaipuussani enää pääse. Piti päättää, mihin vapauteni käyttäisin.

Tärkeintä elämässä ovat työ, jota jaksaa tehdä innostuneesti, ja ihminen, jonka kanssa jaksaa elää – ja joka jaksaa elää kanssani. Jos näihin onnistuu yhdistämään vielä vapauden, kaikki on hyvin.

Hankittuani filosofin koulutuksen Kallion kaduilta ja Helsingin yliopistosta saan tehdä työtä, jota haluan. Kirjoitan ja opetan filosofiaa ja luovaa kirjoittamista muun muassa Valamon opistossa. Luostarin hautausmaalla puhuttelevat puiset ristit. Ortodoksit ajattelevat, että risti saa lahota, kun vainajan muistokin lahoaa. 

Lasten ja eläinten varaukseton rakkaus on koskettavaa. Koirani kuoli pari vuotta sitten. Se oli vilpittömyydessään minua moraalisesti korkeammalla tasolla.

Kirjani syntyvät ensin päässäni, kun kävelen. Meren rannat ja tihkusateinen öinen katu, jossa kiiltävät asfalttiin heijastuvat valot, ovat äärimmäisen inspiroivia.

Minulta tilattiin kerran filosofinen näytelmä Tampereen Telakka-teatteriin. Kun lähetin käsikirjoituksen dramaturgille, vastaus tuli nopeasti: ”Nerokkaita ajatuksia, mutta täyttä metafyysistä paskaa. Ryhdy aistimaan, äläkä aina ajattele!” Se ei ollut kiva kirje, mutta välttämätön. 

Kävelin kaupungilla, kuuntelin ja katselin: vesi tippui rännistä, tip, tip, tip… ja tuuli vei sinapin tahrimaa paperia. Opettelin aistimista ja kirjoitin näytelmän uudelleen. Dramaturgilta tuli palaute: ”Hyvä!” Luovassa työssä lopputulos ratkaisee, ja 

se saa olla tuskan takana. 

Taistelen jatkuvasti liiallista järkeilyä vastaan. Laulan karaokea nuotin vierestä. Tanssin tangoa, vaikka partneri valittaa, että askellan sanojen, en musiikin tahtiin. Mottoni on: Järjen orjat, sorron yöstä nouskaa! 

Teksti Leena Raivio, kuva Lasse Lecklin 

Julkaistu: 4.11.2016