Apu

Kimmo Ohtonen: Napapiirin vaeltaja – mystinen matka myyttiselle Punaisellehiekalle



Kimmo Ohtonen: Napapiirin vaeltaja – mystinen matka myyttiselle Punaisellehiekalle

Tv-kasvo Juhani Henriksson muutti perheineen Sipoosta Rovaniemelle. Kokenut Lapin-vaeltaja johdatti ystävänsä luonnon äärelle Pallasjärven salaperäiselle Punaisellehiekalle.
Teksti Kimmo Ohtonen
Kuvat Kimmo Ohtonen

Hiki virtaa pitkin selkääni, kun pakkaamme tavaroita rinkkoihimme Pallas-hotellin parkkipaikalla. Takana on reilun parin tunnin ajomatka Juhani Henrikssonin, 44, uudesta kotikaupungista Rovaniemeltä. Juhani neuvoo minua ja hänen Turusta vierailulle tullutta pikkuveljeään Jaakkoa, 35, jättämään turhat tavarat autoon. Edessämme on pitkä vaellus metsävyöhykkeen läpi Punaisellehiekalle, paikkaan, jonka Juhani on halunnut nähdä jo pitkän aikaan.

Juhani on kokenut Lapin tuntureiden vaeltaja, ja hän ottaa kantoon telttamme ja makuualustat. Oman rinkkani täyttävät kuvauskalusto ja vaatimattomat eväät, joilla pärjää vuorokauden vaelluksella: kolme banaania, pähkinöitä, eväsleivät ja kolme litraa vettä. Tavaran vähyydestä huolimatta rinkka tuntuu pahaenteisen painavalta.

Miesmatka

Kävellessämme pikkukivien päällystämää polkua pitkin Pallas-Yllästunturin kansallispuiston kuvankauniiden maisemien keskellä siirryn ajatuksissani tarkkailemaan tilannetta ulkopuolisena. Kolme miestä varustautuneina päästä varpaisiin moderneilla vaellustamineilla. Näky on varmasti stereotyyppisen maskuliininen.

Miesmatka luonnon ääreen, missä miehet avautuvat syvistä tunteistaan, etsivät yhteyttä sisimpäänsä sekä heidät hioneisiin luonnonvoimiin, ei ideana ole kaikkein alkuperäisin. Silti tästä taitaa olla kyse meidänkin miesmatkassa. Älä sano, etten olisi varoittanut sinua.

Juhani Henriksson on tuttu monelle suomalaiselle pitkän mediauransa vuoksi. Viime vuosina hän on ollut monessa mukana: juontanut Huomenta Suomea, tehnyt jääkiekon liiga-, NHL- ja olympialähetyksiä sekä selostanut lukuisia urheilutapahtumia. Lisäksi hän on toimittaja itse luomassaan kalastusohjelmassa Arktiset vedet, joka on pyörinyt televisiossa jo seitsemän vuoden ajan.

Kovan työnsä ansiosta Juhani saa nykyään työskennellä kahden suuren intohimonsa, urheilun ja luonnon, parissa. Ne ovat vieneet häntä kansainvälisille urheiluareenoille ja maailman parhaille kala-apajille. Matkattuja kilometrejä on kertynyt tuhansia ja tuhansia.

Itsekriittinen piiskaaja

Vaikka emme ole aiemmin keskustelleet kasvokkain kuin pari kertaa, muutaman vuoden Facebook-ystävyyden kautta minulle on muodostunut Juhanista jonkinlainen kuva. Olen aistinut ystävällisen ja lämpimän olemuksen alla levottoman ja itsekriittisen piiskaajan, joka haluaa haastaa itseään. Kun pohdin ajatustani ääneen, Juhani naurahtaa ja nyökkää.

– Oon vuosien saatossa tehnyt niin monia, ihan erilaisia juttuja päällekkäin sata lasissa, etten välillä ole meinannut keretä edes nukkumaan. Ehkä tämän osa-alueen suhteen meillä molemmilla on vielä opittavaa ennen kuin tasapaino löytyy, Juhani virnistää.

Nyt on minun vuoroni nyökätä. Olemme kumpikin poimineet sosiaalisen median kiilteen alta toisistamme jotain olennaista.

Suuri elämänmuutos

Olemme tehneet matkaa metsäpolulla pari tuntia. Pidämme pyynnöstäni juomatauon.

Henrikssoneiden kolmesta veljeksestä nuorin Jaakko kertoo, että heidän isänsä piti vaeltamisesta. Pojatkin saivat Lapin-kasteen jo nuorina. Kuopus jatkaa, että vaikka kaikki kolme veljestä tykkäävät liikkua luonnossa ja etenkin kalastaa, Lapin-reissut tekivät voimakkaimman vaikutuksen Juhaniin.

– Meidän faija oli todella mahtava tyyppi. Hän osasi tehdä kaikista asioista hauskoja, ja lomat olivat yhtä seikkailua. Käytiin isän kanssa luontoretkillä pitkään aikuisinakin. Hän olisi lähtenyt tällekin reissulle tosi mielellään, Juhani kertoo alkuvuodesta menehtyneestä isästään.

Viime keväänä Juhani yllätti minut ja monet muut ilmoittamalla Facebookissa, että heidän perheensä muuttaa Sipoosta Rovaniemelle. Juhanin ja hänen puolisonsa Annen toinen lapsi oli vain kolmen kuukauden ikäinen, kun uusi elämä napapiirillä alkoi.

– Suhteemme alkuvaiheessa menimme yhdessä vaeltamaan Kevon luonnonpuistoon Utsjoelle. Oli upeaa nähdä, miten Anne haltioitui näkemästään. Olemme oikeastaan siitä reissusta lähtien haaveilleet siitä, että voisimme asua pohjoisen luonnon lähellä. Esikoisen syntymän myötä kolme vuotta sitten aloimme konkreettisesti miettiä, minkälaisessa ympäristössä haluamme kasvattaa lapsemme, Juhani toteaa.

Minua nolottaa kysyä asiasta, koska tunnen itseni kaupunkilaisen stereotyypiksi. Miten Juhani voi asua Rovaniemellä, kun monet hänen media-alan työnsä ovat pääkaupunkiseudulla?

– Ennen kuin me muutettiin pohjoiseen, minun piti pistää elämä remonttiin. Nyt teen töitä keikkaluontoisesti, ja on viikkoja, kun minun pitää olla Helsingissä selostamassa urheilukisoja. On rankkaa olla perheestä erossa. Mutta sitten seuraavalla viikolla saatan olla kotona ja keskittyä pääosin perheen kanssa olemiseen.

Isän perintö

Veljekset palaavat muistelemaan isäänsä. Tauno Henriksson teki uransa laboratoriomestarina Turun yliopiston biokemian laitoksella. Hänen työpäivänsä kestivät aina kahdeksasta neljään. Muun ajan hän touhusi poikiensa kanssa kaikenlaista luonnon äärellä ja kuskasi heitä harrastuksiin.

– Ihailen isääni, miten hän oli läsnä joka päivä töiden jälkeen, mutta mun elämäntyylillä se ei ole mahdollista. Mä pyrin olemaan joka hetki läsnä lapsilleni, kun olen kotona, Juhani sanoo.

Kun kysyn Juhanilta, onko ollut hetkiä, jolloin hän olisi kaivannut takaisin pääkaupunkiseudulle, hänen silmänsä kirkastuvat.

– Aikuisten oikeasti ei ole ollut hetkeäkään, että olisin miettinyt, tuliko tehtyä oikea päätös. Olemme molemmat Annen kanssa rakastuneet pohjoisen maailman menoon. Luonnon läheisyys rauhoittaa. Täällä perheen patikointiretket kansallismaisemissa ovat arkipäiväisiä juttuja. Meillä on ollut lapset kantorepuissa pitkilläkin vaelluksilla, poika jaksaa nykyään tarpoa monta kilometriä omin jaloin, Juhani toteaa ja vinkkaa, että meidän pitää jatkaa matkaa.

Ikimetsän hämärä

Juhanin valitsema reitti vie meidät poluttomia mättäitä pitkin ikimetsän hämärään. Puheensorina, joka on jatkunut taukoa­matta siitä hetkestä, kun lähdimme matkaan, on vaiennut. Aivan kuin meitä ympäröivän metsän hämärä vaatisi hiljaisuutta.

Astelemme yli mättäällä makaavien lahopuiden, joita hehkuvat sammalet verhoavat. Hopeapintaiset kelopuut katsovat meitä pitkine luisevine oksineen. Luihujen, mutta tiheäoksaisten kuusien oksilla heiluvat naavatupot ovat näky, joka houkuttelee imemään keuhkot täyteen Lapin puhdasta ilmaa. Kunpa sitä voisi varastoida.

Ilta vaihtuu yöksi. Ilmassa tuoksuu suopursu. Löydämme pienen suoaukion, jolla punertavat lakat kurkottavat taivasta kohti. Istumme varpujen seassa lyhyen tovin ja nappaamme muutaman kypsän hillan suuhumme.

Nousemme jyrkkäseinäistä kurua ylös. Laelle päästyämme edessämme aukeaa henkeäsalpaavan upea kansallismaisema. Juhani osoittaa sormellaan horisonttiin, missä siintää määränpäämme. Pallasjärvi.

Tunnen pettymystä, kun näen, miten lohduttoman pitkä matka sinne on. Maitohapot jylläävät jaloissani, ja hartiat ovat kipeytyneet rinkan painosta. Tekisi mieli istahtaa mättäälle syömään eväitä ja nukahtaa mahtavan petäjän juurelle. Mutta Juhani viittoo meitä eteenpäin, ja tiedän, että minun on jaksettava. Ei sen takia, että miehisyyteni niin käskisi, vaan koska minäkin haluan nähdä omin silmin, miltä Punainenhiekka näyttää. Näin ainakin vakuuttelen itselleni.

Aamuyöstä saavumme metsän suojista hiekkatielle, jota pitkin matka jatkuu vielä kuusi kilometriä.

Kuu möllöttää taivaalla kermanvärisenä ja selväpiirteisenä. Jos nyt astuisin tilanteen ulkopuolelle, näkisin uupuneen näköisten miesten purevan hammasta ja vääntyilevän kantamuksiensa painon alla. Silloin tällöin joku murjaisee vitsin, jolle nauretaan hysteerisesti. Sitten taas on hiljaista, ja kukin irvistelee kantapäiden hiertymille itsekseen, kuunvalolta piilossa.

"Kuin alppijärvi"

Viimein saavumme Punaisellehiekalle. Edessämme aukeaa suikalemainen, tyyni järvi. Horisontissa kohoavat pyöreäselkäisten tuntureiden tummat ääriviivat. Aurinko nousee pian, mutta vielä nyt vedenpinta on tumma ja tyyni.

On hiljaista niin kuin luonnossa on. Äänet ovat jossain, sisäpuolella.

– Ihan mieletön, tää on kuin alppijärvi, Juhani sanoo innostuneesti.

Hän kertoo Pallasjärvestä tärkeän faktan, kuten innokkaalla kalastajalla on tapana tehdä veden äärelle päästyään: järvessä elää ainutlaatuinen järvitaimenkanta.

Kokoamme teltan ja syömme eväät. Sillä hetkellä, kun avaamme eväskäärömme, paikalle lennähtää kuukkeli, kuin Lapin matkailutoimiston tilauksesta. Juhani heittää taigalinnulle kaurakeksin paloja, jotka se poimii jalkojemme juuresta. Hetkessä paikalla on toinen, kolmas ja neljäs lintu – pariskunta ja niiden tämänkeväiset poikaset. Kuukkeleiden kaunis visertely valloittaa minut joka kerta, ja Juhanin harmiksi tarjoilen lintuperheelle koko hänen kaurakeksipakettinsa sisällön.

Jaakon ja kuukkeleiden jo painuttua pehkuihinsa istumme Juhanin kanssa hetken kaatuneella puunrungolla ja katselemme järvelle. Auringon säteiden kurkistaessa erämaan takaa näemme omin silmin, että rantahiekka on todellakin punaista.

Olkoon matkamme kehys ollut kuinka maskuliininen tahansa, olen sen aikana oppinut Juhanista paljon enemmän kuin kaikkien näiden vuosien aikana Facebookissa. Vaelluksen aikana käymiemme keskustelujen aikana olen tajunnut, että hänen vuotensa on ollut täynnä dramaattisia tapahtumia, iloa ja surua: toisen lapsen syntymä, muutto Rovaniemelle, isän kuolema.

Henrikssonin veljesten isä kuoli alkuvuodesta sairastettuaan vuosikaudet Parkinsonin tautia. Kysyn Juhanilta, miten hän jaksaa.

– Surutyö on vielä kesken, mutta teen sitä päivittäin, olin sitten missä tahansa. Välillä kun kuulen työmatkalla autossa jonkun biisin, joka muistuttaa isästä, suru tuntuu niin musertavalta, että pitää melkein ajaa tiensivuun. Mutta koko ajan, tälläkin reissulla, tulee hyviä muistoja mieleen. Olen onnekas, että mulla oli isä, jonka kaltainen haluan itsekin olla.

Juhani kyselee minulta äitini menettämisestä. Siitä on jo kymmenen vuotta. Sanon, että suru ei katoa, mutta sen kanssa oppii elämään ja kommunikoimaan. Menetys ja sitä seurannut romahdus myös opetti minut unohtamaan tulin-näin-voitin-syndrooman, jota historia kautta aikain on tuputtanut meille miehille. Usein traagisin seurauksin.

Luonto ohjaa

Palaan levottomuuteen. Siihen, joka saa meidät matkustamaan tuhansia kilometrejä, tuntemaan juurettomuutta kaikkialla ja etsimään luonnon kanssa hiljaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka vallitsee aamuyöstä Punaisellarannalla.

– Jännää, miten luonto ohjaa meitä välillä kuin naruista. Ehkä koko Rovaniemelle muutossa ei pohjimmiltaan ollut kyse ulkoisista tekijöistä, vaan siitä, minkälaisia me ollaan niiden raamien sisällä. Täällä pohjoisessa meillä on parhaat mahdolliset olosuhteet antaa lapsillemme onnellinen elämä, Juhani sanoo.

Hetkeä myöhemmin hän kaivaa rinkastaan kaksi oluttölkkiä, jotka juomme hiljaisuuden vallitessa. Minähän varoitin.

Julkaistu: 10.9.2018