Apu

Kimmo Ohtonen: Mikä yhdistää tiikeriä ja naalia?


– Olemme eläinten oikeuksien näkökulmasta tavallaan lähempänä Etelä-Afrikan kiväärituristeille maksua vastaan tapattavia leijonafarmareita tai Kiinan penisluujauheeksi ja taljoiksi jalostavia tiikeritarhoja kuin niitä länsimaisia sivistysvaltioita, jotka ovat jo kieltäneet turkistarhauksen sen kiistattoman epäeettisyyden takia, Kimmo Ohtonen kirjoittaa.
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto

Aloitetaan pienellä visailulla. Mitä yhteistä on maailman suurimmalla kissapedolla tiikerillä ja Suomen uhanalaisimmalla nisäkkäällä naalilla? Jos tiedät vastauksen, onneksi olkoon. Jos et, kerron sen tuota pikaa. Salli minun sitä ennen hieman paasata.

Monet meistä ovat eksyneet lomamatkalla eläintarhaan, joka on muistuttanut kidutuskammiota, tai todistaneet eksoottisen maan kadulla tilanteita, joissa tuotantoeläimiä on kohdeltu äärimmäisen julmasti. Lomalta palattuamme saatamme olla niin järkyttyneitä näkemästämme, että kerromme siitä ystävillemme tai jopa lahjoitamme muutaman euron eläinoikeusjärjestölle.

Monet ovat törmänneet myös netissä kiertäviin videoihin Etelä-Afrikassa aitauksissa metsästettäväksi kasvatettavista leijonista tai Kiinan ”perinteisen lääketieteen” osiksi tarhoissa karjan lailla kasvatettavista tiikereistä. Tällaiset hulluudet saavat valtaosan sivistyneessä lännessä kasvaneista kihisemään raivosta ja kokemaan suurta surua uljaiden eläinten puolesta.

Hiljattain törmäsin tällaiseen videoon, ties monettako kertaa. Ensijärkytyksen jälkeen luin ihmisten kommentteja, joissa moni lohduttautui sillä, että onneksi sentään meillä hyvinvoivassa Suomessa ei harrasteta vastaavanlaista julmuutta.

On totta, että moniin kehitysmaihin verrattuna meillä täällä kehittyneessä Pohjolassa tuotantoeläimet elävät paremmissa oloissa. Useimmat tilalliset pyrkivät järjestämään tuotantoeläimilleen niin hyvät olosuhteet kuin taloudellisten reaaliteettien ja resurssien puitteissa suinkin on mahdollista. Ja sitten on tiloja, joista saamme lukea kauhukertomuksia.

Suomessa tuotantoeläinten pito eroaa kehitysmaihin verrattuna siinä, että meillä eläimet eivät juokse kaduilla, vaan ne on suljettu sisätiloihin. Näin turistit tai edes paikalliset ihmiset eivät pääse näkemään saati kuvaamaan, mitä niillä tapahtuu. Pois silmistä pois mielestä.

Ehkä tämän takia tuotantoeläinten kaltoinkohteluita paljastaneet, salaa kuvatut videot herättävät monissa vahvoja tunteita, usein puolesta tai vastaan.

Eläimen kärsimyksen näkeminen tai eläimen pahoinpitely on joillekuille toisarvoinen juttu, sillä heidän mielestään syyllinen on videon laittomasti kuvannut aktivisti. Tietyille ihmisille Suomen lain rikkominen on vakavampaa silloin, kun rikoksen kohteeksi joutuu ihminen.

Samalla kun paheksumme sitä, miten nykyajan nuoret luulevat kebabin olevan eläin eivätkä tiedä, mistä ruoka tulee, me aikuiset harrastamme valikoivaa ymmärtämistä vähintään yhtä paljon.

Jotkut meistä tuomitsevat hirvenmetsästyksen samalla kun popsivat aamupalaleipänsä päällä sikaa, joka on kasvanut epäeettisessä porsimishäkissä ja joka myöhemmin on saatettu kastroida ilman kivunlievitystä. Kognitiivinen dissonanssi ei turhaan ole aikamme hokema. Se on osa suomalaisuutta siinä missä lauantaisauna tai ruisleipäkin.

Mutta palat jo varmaan halusta tietää vastauksen kysymykseeni. Tässä se tulee: sekä eteläisen pallonpuoliskon viidakoissa eläviä tiikereitä että arktiselle alueelle tunnusomaisia naaleja elää nykymaailmassa rutkasti enemmän vankeudessa kuin vapaudessa.

Suomen luonnossa on virallisen arvion mukaan naaleja 6–12, jos sitäkään. Todellisuudessa napakettuja elää maassamme miltei pari miljoonaa, noita vajaata tusinaa yksilöä lukuun ottamatta kaikki turkistarhoilla. Siellä ne kasvavat pienissä häkeissä ja kuolevat saavutettuaan oikean, turkishuutokauppaan optimaalisen koon. Samoin jokaista Suomen luonnossa vapaana jolkottelevaa punakettua kohden on moninkertainen määrä niitä, jotka eivät koskaan astu häkistä ulos.

Tässä mielessä olemme eläinten oikeuksien näkökulmasta lähempänä Etelä-Afrikan kiväärituristeille maksua vastaan tapattavia leijonafarmareita tai Kiinan penisluujauheeksi ja taljoiksi jalostavia tiikeritarhoja kuin niitä länsimaisia sivistysvaltioita, kuten Englantia tai Hollantia, jotka ovat jo kieltäneet turkistarhauksen lailla sen kiistattoman epäeettisyyden takia.

Olen monesti pohtinut, mitä ajatuksia naali tai punakettu meissä herättäisivät, jos pääsisimme viettämään päivän turkistarhalla. Ottaisimmeko hymyssä suin selfieitä pieniin häkkeihin sullottujen naalien kanssa? Lohduttaisimmeko itseämme, että jos emme me, niin muut tekevät kuitenkin – jälleen asettaen itsemme samaan kategoriaan Kiinan ja Venäjän kanssa.

Emme elä enää maailmassa, jossa turkistarhauksen kaltaisista aloista voidaan puhua pelkästään talouden kielellä. Monet muut sivistysvaltio ovat jo tämän tajunneet. Milloin meidän on aika viisastua?

Julkaistu: 13.3.2019