Apu

Kimmo Ohtonen löysi lopulta kevään ihmeen äitinsä kuoleman jälkeen: "Peipon laulun kaiuissa on ikuistettuna äitini muisto"

6


Kimmo Ohtonen löysi lopulta kevään ihmeen äitinsä kuoleman jälkeen: "Peipon laulun kaiuissa on ikuistettuna äitini muisto"

Tämä on kertomus siitä, kuinka talven ja pakkasen lapsi, Avun luontomies Kimmo Ohtonen löysi äitinsä kuoleman jälkeen kevään ihmeen.
Teksti Kimmo Ohtonen
Kuvat Petri Mulari, Kimmo Ohtonen

Olen pakkasen lapsi. Synnyin varhain pimeänä tammikuun aamuna. Talvi 80-luvun alussa oli hyytävän kylmä ja korkeat hanget ympäröivät kotiamme pitkään kevääseen saakka. Koko talven ajan äitini ja isoveljeni kuljettivat minua pitkin Keravaa ja lähimetsässämme, vaikka useina päivinä pakkanen paukkui 30 asteen tienoilla. Ehdin varttua elämäni ensimmäiset kuukaudet arktisten olosuhteiden keskellä ennen kuin kevät hiljalleen saapui.

En tietenkään muista elämäni ensimmäisestä talvesta juuri mitään, mutta minulla on tallessa äitini kertomukset ja haalistuneet valokuvat. Lapsuudesta on painunut mieleeni lukemattomia lumenvalkoisia muistoja, välähdyksenomaisia kuvia lumisesta metsästä. Muistan, miltä kirpeän nipistelevä pakkanen tuntui poskipäissä. Muistan lumen valkeuden, miten se ei tuntunut loppuvan ikinä. Nyt tuntuu oudolta ajatella, että tuollaiset pakkastalvet olivat vielä lapsuudessani normaaleja.

Me talvella syntyneet olemme saaneet erityiskosketuksen Pohjolan luontoon. Talven voimat iskostuvat mieliimme ja kehoihimme. Lumen maailma on osa tajuntaamme jo ennen kuin osaamme puhua.

Nykyään ilmaston lämmetessä Pohjolan talvet ovat muuttuneet yhä hauraammiksi etenkin maamme eteläosissa. Pakkasten lasten maailma katoaa.

Silti talvi on edelleen luontosuhteessani keskeisessä osassa. Joka vuosi vaellan lumen ja jään perässä, kunnes tavoitan oikean talven.

"Keväällä koen hiljaista haikeutta"

Loppusyksyn sateiden keskellä vaivun odottavaiseen tilaan. Musta sade ei haittaa, kunhan vain tulisi valkoinen talvi. Kevään korvilla olen kokenut hiljaista hai­keutta katsoessani lumen putoavan puista ja hankien sulavan pois. Luonnossa vietetyt hetket eri vuodenaikoina muistuttavat minua siitä, miten lukuisat ihmiselämän tärkeät tapahtumat, ilot ja surut, hyvät ja huonot muistot, ovat kietoutuneet osaksi luonnon kiertokulkua – ja päinvastoin.

Suhteemme vuodenaikoihin on sidoksissa elämämme kokemuksiin ja muistoihin. Jokainen vuodenaika on jättänyt meihin jälkensä. Eletyn elämän muistot elävät luonnossa, metsän huminassa ja linnun laulussa. Luontoa ajatellen kaikki vuodenajat ovat minulle tärkeitä. Erot syntyvätkin ihmisen osasta. Tämän takia otan edelleen kevään tulon vastaan haikein mielin.

"Suhteeni kevääseen muuttui 10 vuotta sitten dramaattisesti"

Tänä keväänä on kulunut kymmenen vuotta siitä, kun suhteeni kevääseen muuttui dramaattisesti. Oli keväinen huhtikuun iltapäivä. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja peipot lauloivat sairaalaan ikkunan alla samalla, kun äitini otti sairaalan vuoteessa viimeiset henkäyksensä. Vuosien taistelu syöpää vastaan oli ohi.

Tuona päivänä keväinen linnunlaulu katosi elämästäni pariksi vuodeksi. Tietenkin linnut visersivät ympärilläni niin kuin kaikkina aikaisempinakin vuosina, en vain kyennyt ottamaan sitä vastaan. Aivan kuin peipon kaunis viserrys olisi vienyt minut takaisin siihen hetkeen, kun seurasin vierestä voimattomana äitini elämän päättymistä.

Kaksi ensimmäistä kevättä vaeltelin pääosin kaupunkien kaduilla ja elämäni täyttivät vieraat äänet. Emme silti voi loputtomiin sulkea korviamme linnunlaululta tai elämältä itseltään.

Vuosien saatossa, terapian ja läheisteni tuen lisäksi, tein merkittävän osan surutyöstäni luonnon keskellä. Metsässä. Järvellä. Siellä, missä ympäristö pitää sisällään lukemattomia muistoja äidistäni ja lapsuudestani.

Kolmantena keväänä seisoin Saimaan rannalla ja kuulin jälleen peipon lurituksen. Se lauloi suoraan sisimpääni. Itkeä tirautin rantakivellä äitini muistolle, mutta myös sille, että linnunlaulu oli palannut elämääni.

Tuosta hetkestä lähtien keväisen luonnon liikkeiden seuraaminen sai elämässäni uuden tärkeän merkityksen. Hiljalleen peipon laulu alkoi tuoda mieleeni toisenlaisia muistoja äidistäni. Miten aikoinaan äitini ja isoveljeni kanssa kuljeskelimme metsässä tuntikaupalla. Marjastimme ja sienestimme.

Nykyään kuulen keväisessä linnunlaulussa sekä ilon ja haikean kaipauksen sävyjä. Peipon laulun kaiuissa on ikuistettuna äitini muisto.

"Tuntuu vieraalta vastaanottaa kevät kaupungissa"

Kevään saapuminen on valon aikaa. Päivä pitenee nopeasti, nytkin huhtikuun aikaan usean minuutin verran vuorokaudessa. Kevään vastaanottaminen kaupungissa tuntuu vieraalta ajatukselta.

Monelle meistä kevät tuntuu uuden alulta. Talven kaamos on jäänyt taakse ja luonto puhkeaa hiljalleen uusiin väreihin. Lisääntyvä valo ja lämpö kutsuvat meidät luonnon äärelle. Kevään tuoksut väreilevät ilmassa.

Pian metsä täyttyy linnunlaulusta, hiirenkorvat kurkkivat koivun oksilta ja monet kasvit puhkeavat kukkaan.

Silti kevät ei etene suoraviivaisesti, vaan mutkitellen, välillä soutaen ja huovaten. Keikkuen kevät tulevi.

Minua kiehtoo kevään arvaamaton luonne, joka on monine sääilmiöineen yllätyksiä täynnä. Kevät kantaa sisällään kaikkien eri vuodenaikojen ominaisuuksia.

Aamulla kevätaurinko saattaa paistaa kirkkaasti siniseltä taivaalta, lämmittää ihoa niin että kesä tuntuu jo olevan lähellä. Hetkeä myöhemmin harmaat pilvet valtaavat taivaan ja alkaa sataa vettä.

Ensimmäiset maan uumenista nousseet kukat joutuvat ottamaan vastaan talven kaikuja, lumisateita ja pakkasenpuremia. Kevätiltaisin ilma viilentyy nopeasti ja öisin pureva pakkanen koettelee muuttomatkalta saapuneita lintuja. Kevät on oikukas vuodenaika, mutta se ei petä odotuksiamme.

"Ja aina ne palaavat"

Olenpa keväisin missä päin Suomea tahansa, tähyilen taukoamatta yläilmoihin.

Odotan malttamattomana sitä hetkeä, kun näen kevään ensimmäisten laulujoutsenten, kurkien ja kuikkien liihottavan taivaalla.

Pellon laidalla kävellessäni vilkuilen ympärilleni, jos viimein näkisin töyhtöhyypän vilkuilevan minua multapaakun takaa tai västäräkin seisovan kiven päällä niiaillen pyrstöään edestakaisin. Ja aina ne palaavat.

Tapahtui elämissämme mitä tahansa, täytti ihmisen elämän ilo tai suru, muuttolinnut, jotka ovat olleet läsnä elämissämme aina, palaavat joka kevät.

Muuttolintujen paluussa samoille tutuille paikoille on kiteytettynä elämän jatkuvuus.

Meille lintujen kauniit melodiat tuovat iloa, vaikka itse siivekkäille kevät on kuluttavaa ja vaarallista aikaa.

Kilpailu parhaista pesäpaikoista on kovaa, lisääntyminen kuluttavaa puuhaa, ja pesivät linnut jälkeläisineen ovat haavoittuvaisia niitä vaaniville pedoille. Lintujen laulukonsertot ovatkin dramaattinen luonnonnäytelmä, jossa on aina kyse elämästä ja kuolemasta.

Kevät myös korjaa heikoimmat pois. Takatalvi voi tuhota tuhansia poikueita. Onneksi lukemattomat siivekkäät selviytyvät kevään koettelemuksista ja pääsevät jatkamaan sukua. Välillä saatamme unohtaa, kuinka sisukkaita ja sopeutuvia luontomme pienimmätkin edustajat västäräkistä hippiäiseen ovat.

Toisin kuin lapsuudessani, minulla ei ole nykyään kotimetsää, joka alkaisi kotipihamme tuntumasta. Tykkäänkin vaeltaa eri puolilla Suomea kunkin vuodenajan liikkeiden mukaisesti.

Tänä keväänä aiomme vaimoni kanssa viettää aikaa erityisesti Itä-Kuhmon salomailla ja Saimaan rannoilla. Kainuussa vaeltelemme keväthangilla vanhan metsän uumenissa.

Odotan innokkaasti sitä hetkeä, jolloin löydän lumesta ensimmäiset karhun tassunjäljet. Silloin kevät on virallisesti alkanut. Metsän kuningas on palannut.

Saimaalla järviluonto ottaa minut omakseen ja täyttää aistini. Telkän, kuikan, härkälinnun ja lukuisten muiden keväisten paluumuuttajien kiljahdukset kaikuvat lämpenevässä ilmassa. Saimaannorpat loikoilevat kivillä vaihtaen turkkiaan. Talvella syntyneet kuutit alkavat hiljalleen itsenäistyä.

Aurinko sulattaa jäätä, joka halkeilee rutisten ja paukahdellen. Mutta vielä Saimaalla voi tehdä matkaa jalan. Leiriydymme kallioiselle saarelle, jonka päälakia peittelevät kiemurtelevat männyt.

Kevätauringon lämmittäessä voimme istua hiljaa muuttuvan järviluonnon keskellä ja hengittää samassa rytmissä sen kanssa. Ja viimein tuulen humisevan hiljaisuuden alta, hentona kuin huilun säe, mutta yhtä voimakkaana kuin keväisen auringon säteet, peiponlaulu kajahtaa läheisen männyn latvasta.

Toimittaja Kimmo Ohtonen

Syntynyt: Keravalla 1981.

Perhe: Vaimo Laura ja kuusivuotias kääpiömäyräkoira Alma.

Ura: Yli 15 vuotta toimittajana muun muassa BBC:llä, ITV:llä ja Ylellä. Kirjoittaa Ikimaa-fantasiatrilogiaa. Ensimmäinen osa, Soturin tie, julkaistiin tänä keväänä. Juontaa syksyllä näyttelijä Pirjo Heikkilän kanssa Villien jäljillä -sarjaa (MTV3).

Palkinnot: Kultainen Venla Norppauinnista (2012) ja Lukija-Finlandia kirjasta Karhu – voimaeläin (2016).

Harrastaa: Lukemista, uintia, hiihtoa ja metsässä samoilua.

Julkaistu: 9.4.2018