Apu

Luonnon raju muutos näkyy Kilpisjärvellä – ”Ennen ajeltiin juhannuksena moottorikelkalla, nykyään silloin on jo lehdet puussa”

Luonnon raju muutos näkyy Kilpisjärvellä – ”Ennen ajeltiin juhannuksena moottorikelkalla, nykyään silloin on jo lehdet puussa”
Avun luontomies Kimmo Ohtonen kävi tutustumassa Kilpisjärvellä maailmanlaajuiseen tutkimushankkeeseen, jonka tärkein tavoite on hidastaa planeettamme lajikatoa.
Julkaistu: 11.9.2021

Sadepilvet vaeltavat tummalla taivaalla, mutta lämmin tuuli puhaltaa tunturikoivikossa. Alhaalla kumpuilevan maaston ja Käsivarrentien takana siintää tummansinisenä lainehtiva Kilpisjärvi.

Oula Kalttopää tunnustelee käsi­lapiolla sammalta etsien sopivaa kohtaa, johon iskeä pienen lapion terä.

– Käsivarren maasto on niin kivikkoista ja juurakkoista, että usein ei ole helppoa löytää tunturikoivikostakaan muutaman sentin levyistä kohtaa, jossa olisi puhdasta maa-ainesta, Kalttopää toteaa. Hän on työskennellyt 1990-luvun alkupuolelta lähtien Kilpisjärven biologisella asemalla tutkimusteknikkona.

Hetken päästä onnistaa. Kalttopää nostaa lapion avulla kymmenen senttiä syvän ja muutaman sentin levyisen maapaakun. Hän irrottaa näytepalasta paakut ja juuret ennen kuin ojentaa sen kollegalleen, teknikko Maija Sujalalle sujautettavaksi läpinäkyvään muovipussiin.

– Seuraavaksi näyte lähetetään Uppsalaan Ruotsin maataloustieteelliseen yliopiston tutkittavaksi, jotta selviää, mitä sieniä elää maakerroksessa, Kilpisjärven biologisella asemalla kesätyöntekijänä toimiva Sujala selittää.

Maapaakku laitetaan tutkimuspussiin, jossa se lähetetään Uppsalaan, Ruotsin maataloustieteelliseen yliopistoon. Maanäytekappale koostuu sammalen lisäksi muusta maa-aineksesta.

Käsivarren kasvukausi vain sata vuorokautta

Oula kertoo, että kaksikon tulee ottaa maanäytteitä kerran viikossa koko kasvukauden ajan. Tunturi-Lapissa kasvukaudeksi luokitellaan ajanjakso, jolloin vuorokauden keskilämpötila on +5 astetta tai enemmän.

– Täällä Käsivarressa kasvukausi on kovin lyhyt, vain noin sata vuorokautta kesäkuun loppupuolelta elokuun ja syyskuun vaihteeseen, mies naurahtaa.

Maanäytteen kerääminen on vain osa kaksikon jokaviikkoista rutiinia tällä hehtaarin kokoisella tutkimusalueella muutaman kilometrin päässä Kilpisjärven kylästä. Seuraavaksi he käyvät läpi riistakamerat sekä mikrofonit, joita on ripoteltu alueella tasaisin välimatkoin.

Vaihtaessaan riistakameroiden akkuja ja muistikortteja Maija Sujala kertoo, että kamerat on varusteltu liiketunnistimilla ja että ne taltioivat taukoamatta tunturikoivikon elämää.

– Tähän mennessä kamerat ovat taltioineet lähinnä tyypillisiä pohjoisen lajeja: riekkoja, kettuja, korppeja sekä alueella vapaasti laiduntavia poroja.

Tutkimusalueen viisi mikro­fonia vuorostaan antavat laajan kuvan alueen lajistosta, kuten niistä linnuista, jotka eivät osu riistakameroiden eteen. Digitaalinen kuva- ja ääniaineisto lähetään yliopistolle analysoitavaksi ja arkistoihin taltioitavaksi.

– Olin tosi yllättänyt, että tutkijat olivat havainneet äänimateriaaleja analysoidessa lepakon saalistamassa hyönteisiä. Vaikka olen asunut Tunturi-Lapissa koko ikäni, en ole koskaan nähnyt lepakkoa. On mielenkiintoista nähdä, mitä kaikkea elämää tullaan vielä löytämään tältä yhdeltä hehtaarin kokoiselta alueelta, Maija sanoo vaihtaessaan mikrofonin pientä muistikorttia.

Lajien määrä kartoitetaan tarkasti

Hehtaarin tutkimusalue on osa kansainvälistä LifePlan-hanketta. Siinä on mukana yliopistoja ja tutkimuslaitoksia selvittämässä eri ekosysteemeiden lajikirjoa. Helsingin yliopiston alainen Kilpisjärven biologinen tutkimusasema on yksi hankkeen 300 tutkimusasemasta, joita on eri puolilla maailmaa Madagaskarista Tunturi-Lappiin.

– Viisi vuotta kestävä hanke on aivan poikkeuksellinen, sillä se tutkii planeetan luonnon monimuotoisuutta ennennäkemättömän laajasti, teknologiavetoisesti ja koordinoidusti eri tutkijaryhmien välillä. Jatkuvan näytteenoton ansiosta sekä teknologian avulla pystymme kartoittamaan tarkasti, mitä lajeja eri ekosysteemeissä on, Helsingin yliopiston biologisten asemien johtajana maaliskuussa 2020 aloittanut Jouni Heiskanen kertoo puhelimitse.

LifePlan-hankkeen taustalla on yksi luku. Tieteellisten arvioiden mukaan noin 80 prosenttia kaikista planeetalla elävistä eliölajeista on vielä löytämättä. Kaikesta teknologisesta kehityksestä huolimatta ihmiskunta ymmärtää luonnon kokonaisuutta edelleen hyvin rajoittuneesti. On esimerkiksi pitkälti hämärän peitossa, mistä kaikista mikro- skooppisen pienistä eliölajeista ekosysteemit rakentuvat ja miten niiden vuorovaikutukset toimivat.

– Oma tuntemukseni on, että ihminen on luontaisesti kiinnostunut suuremmista ja näyttävimmistä eläimistä, joiden seuraaminen ja tutkiminen on helpompaa kuin mikroskooppisten lajien. Lisäksi teknologiasta huolimatta lajien tutkiminen on aina ollut vaativaa käsityötä. Jonkun on pitänyt mennä luontoon usein haastavien olosuhteiden keskelle havainnoimaan, ottamaan näytteet, analysoimaan ne laboratoriossa ja todentamaan jokainen pieni yksityiskohta. Meitä tutkijoita on loppujen lopuksi vähän, ja pieniä lajeja miljoonia, vesistötieteilijä Heiskanen pohtii. Hän uskoo, että LifePlan-hankkeen tutkimusmenetelmät ratkaisevat ongelman.

– Hankkeen tutkimusasemavetoisuus mahdollistaa sen, että aineistoa syntyy taukoamatta ympäri vuoden. Automaattiset analysaattorit mittaavat tietoa jatkuvasti, teknikot pitävät laitteista huolta ja lisäksi ottavat tiuhaan tahtiin näytteitä käsin. Tutkijat varmistavat viikoittain, että koneiden tuottama tieto on validia ja että laitteistossa ei ole vikaa. Tekniikan avulla tutkijat voivat keskittyä analysoimaan digitaalista aineistoa, jota koneet taltioivat itsekseen luonnon äärellä.

Lapin satakieleksikin kutsutun sinirinnan kauniin melodinen laulu kaikuu kesäisin Käsivarren tunturikoivikoissa. Lapin maakuntalintu sinirinta pesii Suomessa ainoastaan Pohjois-Lapin tunturikoivikoissa ja soistuneilla paikolla.

80 prosenttia lajeista on vielä löytämättä

LifePlan-hankkeessa tutkimus­menetelmät on yhtenäistetty, eli kaikissa hankkeen tutkimusalueissa kartoitetaan samoin menetelmin muun muassa maa-aineksessa elävää eliölajistoa, taltioidaan ympäristöä riistakameroin ja mikrofonein sekä kerätään hyönteisiä DNA-tunnistusta varten. Siten eri puolilta maailmaa saadut aineistot voidaan asettaa rinnakkain, ja niitä voidaan tarkastella ja analysoida eri tieteenaloja hyödyttäen.

– Laitteiston kautta saamme taltioitua lyhyen ajan vaihtelut – kuten sen, miten luonto on reagoinut kuivaan ja helteiseen kesään tai leutoon talveen – ja myöhemmin analysoida materiaalia osana pitkän aikavälin aineistoa. Hankkeella voidaan saada seuraavan viiden vuoden aikana vastauksia siihen, miten ihmisen toimet vaikuttavat ekosysteemeihin ja niiden monimuotoisuuteen eri puolilla maailmaa. Pitemmällä aikavälillä tutkimus­kohteissa voidaan myös seurata ihmisen ­toiminnan muutosten mahdollisia vaikutuksia luontoon. Pitkän aikavälin trendien ymmärtäminen on kaiken a ja o nyky­maailmassa, Heiskanen pohtii.

On jännittävää ajatella, minkälaisia lajeja on vielä löytämättä tai minkälainen rooli niillä on omissa ekosysteemeissään. Toisaalta kolikon kääntöpuoli on se, että vaikka tunnistamatta on noin 80 prosenttia maailman eliölajeista, jo tiedetyistä lajeista huolestuttavan moni on vaarassa kadota kokonaan.

Ilmaston lämpeneminen ei yksin selitä sään ääri-ilmiötä, mutta tutkitusti se voimistaa niitä ja tekee tuhoisista tapahtumista yhä yleisempiä.

Tunturi-Lapissa elää lukuisia lajeja, jotka ovat erikoistuneet pohjoisen kylmiin, karuihin olosuhteisiin ja neljään vuodenaikaan. Maamme alkuperäisistä tunturilajeista muun muassa naali, tunturipöllö sekä tunturihaukka ovat vaarassa kadota tyystin, kun ilmasto lämpiää entisestään ja ihmisen toiminta kaventaa niiden jo valmiiksi suppeita elinalueita.

Nykymaailmassa pärjäävät parhaiten niin sanotut yleislajit, jotka sopeutuvat elämään erilaisissa ilmasto-olosuhteissa sekä ennen kaikkea urbaaneissa ympäristöissä ihmisen vaikutuspiirissä. Pohjimmiltaan kyse ei ole yksittäisistä lajeista, vaan suuremmista kokonaisuuksista, joita ne edustavat, ihminen mukaan lukien.

Ihmiskunta on viimein alkanut herätä siihen, että jäätiköiden sulaminen ja lajikato eivät ole meille vain ikäviä, mutta ulkoisia uutistapahtumia, vaan toisiinsa kytköksissä olevia prosesseja, joiden vaikutukset näkyvät jo nyt haitallisesti miljoonien ihmisten arjessa. Mennyt kesä toi sen pakahduttavalla voimalla silmiemme eteen: heinäkuu oli maailman mittaushistorian lämpimin kuukausi.

Sään ääri-ilmiöt nousivat otsikoihin

Äärimmäiset sääilmiöt hallitsivat otsikoita kesällä. Saksan ja Keski-Euroopan tulvat, metsäpalot muun muassa Venäjällä ja Välimeren maissa, kuivuus Etelä-Amerikassa, rankkasateet Kiinassa. Suomessakin todistimme paahtavaa kuumuutta, kun hellepäiviä oli ennätykselliset 50. Ääri-ilmiöt eri puolilla maailmaa vaativat lukuisia ihmishenkiä, puhumattakaan tuhosta, jonka ne aiheuttivat miljoonille muiden lajien edustajille ja niiden eko­systeemeille.

Ilmaston lämpeneminen ei yksin selitä sään ääri-ilmiötä, mutta tutkitusti se voimistaa niitä ja tekee tuhoisista tapahtumista yhä yleisempiä. Sääilmiöiden ennakoimisesta on tullut yhä vaikeampaa, kun maailma on muuttunut yhä epävakaammaksi.

Päivittäiset katastrofiuutiset toivat jälleen kerran koruttomasti esiin sen, että ihminen on osa luontoa, olemme täysin riippuvaisia sen hyvinvoinnista.

Kun helleaallot kuihduttavat sadot, kuivattavat vesivarat ja polttavat metsät tuhkaksi tai kun rankkasateet upottavat kokonaisia kaupunkeja, kyse ei ole meistä riippumattomasta ”luonnonilmiöstä” vaan ihmiskunnan toiminnan seurauksista.

Säiden ääri-ilmiöiden yleistyessä niiden vaikutukset maailman eri ekosysteemeihin ja niissä eläviin lajeihin ovat toistaan tuhoisampia.

– Saamme rakennettua pala palalta ja laji lajilta kokonaiskuvaa siitä, mitä eri ekosysteemeissä elää ja miten se saattaa muuttua tulevina vuosina, Jouni Heiskanen sanoo.

Ihmiskunnalla on riittävä tieto siitä, mitä pitää tehdä, jotta dystooppiset tulevaisuudenkuvat eivät muutu arkiseksi todellisuudeksi.

Vuoden 2015 Pariisin ilmastosopimuksessa maailman maat sitoutuivat hillitsemään päästöjä niin paljon, että maapallon keskilämpötilan nousu pystytään pitämään merkittävästi alle kahdessa asteessa.

Tällä hetkellä maapallon keskilämpötila on lämmennyt esiteollisesta ajasta 1,1 astetta. Arktiset alueet lämpenevät yli kaksi kertaa keskimääräistä nopeammin.

Hiljattain julkaistu maiden välisen ilmastopaneelin (IPCC) raportti toi esiin tieteelliset tosiasiat. Niiden perusteella ihmiskunnalla on kiire vähentää hiilidioksidipäästöjä ja kiihdyttää toimia, joilla luontokatoa voidaan torjua. Uhkakuvia ja epävarmuustekijöitä riittää, joten ei ole ihme, jos monia ahdistaa.

Kilpisjärven biologisen tutkimusaseman teknikot Oula Kalttopää ja Maija Sujala ottavat maanäytteitä ja tarkistavat tutkimuslaitteiston tunturikoivikossa Kilpisjärvellä.

Ratkaisun ytimessä tiede

Minkälaisten lasien läpi Heiskanen tarkkaillee nykyajan menoa?

– Me tieteentekijät voimme olla ratkaisun ytimessä, ja meidän tulee kantaa kortemme kekoon tätä kautta Myös tässä valossa odotan paljon LifePlan-hankkeelta. Sen kautta saamme samanaikaisesti eri puolilta maailmaa kattavaa tietoaineistoa, Heiskanen sanoo.

LifePlanista rakentuu hiljalleen kansainvälinen tietopankki, jota voidaan soveltaa monenlaiseen jatkotutkimukseen ja hyödyntää päätöksenteossa.

– Onneksi ymmärrys luonnon monimuotoisuudesta karttuu pikku hiljaa. Että juuri niillä pienillä mikroskooppisillakin eliölajeilla on suuri merkitys koko ekosysteemin toiminnan kannalta.

Heiskanen kertoo, että LifePlan-hankkeen ensimmäisiä vertausarvioinnin läpäisseitä raportteja tulee aikaisintaan puolentoista–kahden vuoden päästä. Sen jälkeen aineisto on kaikkien saatavilla, ja sitä voi yhdistää muihin tieteenalojen löydöksiin.

– Esimerkiksi oma taustani on ilmastopuolen tutkimuksessa: olen tutkinut sitä, miten vesistöt vaikuttavat ilmaston lämpenemiseen. LifePlan avaa uutta lähestymistapaa erikoisalueeseeni, kun saamme rakennettua pala palalta ja laji lajilta kokonaiskuvaa siitä, mitä eri ekosysteemeissä elää ja miten se saattaa muuttua tulevina vuosina.

Sujala ja Kalttopää tarkistavat telttaa muistuttavan Malaise- pyydyksen. Siihen törmänneet hyönteiset kipuavat ylöspäin ja joutuvat ylänurkan aukosta alkoholia sisältävään säiliöön.

40 asteen pakkaspäivät nykyään harvinaisia

Taivaalta tihuttelee vettä. Se ei Maija Sujalaa eikä Oula Kalttopäätä hidasta. Parivaljakko tarkistaa telttaa muistuttavan Malaise-pyydyksen. Siihen törmänneet hyönteiset kipuavat ylöspäin ja joutuvat ylänurkan aukosta alkoholia sisältävään säiliöön. Siellä ne pysyvät alkoholiliemessä tallessa, kunnes ne voidaan tutkia ja DNA-tunnistaa laboratoriossa.

– Eilen pystytimme tämän, ja jo nyt on ötököitä purkissa, Oula huudahtaa.

Tunturikoivikon keskellä Saksan tulvat tai Välimeren metsäpalot tuntuvat kaukaisilta. Silti ilmaston lämpeneminen näkyy maamme pohjoisimmissakin kolkissa, joskaan ei usein uutisotsikoissa. Karesuvannossa koko ikänsä asunut Oula Kalttopää kertoo, että talvi on muuttunut viime vuosien aikana silmin nähden.

– Vielä 1980-luvulla 40 asteen pakkaspäivät olivat yleisiä. Nykyään niitä on hyvin harvoin, jos ollenkaan. Ja vaikka täällä on edelleen lumisia talvia, kyllä se lauhtuminen näkyy monin tavoin, talvet lyhenevät entisestään. Ennen ajeltiin Kilpisjärvellä moottorikelkalla vielä juhannuksenakin, nykyään silloin on jo lehdet puussa.

2 kommenttia