Kun isänpäivänä saan istua valmiiseen aamiaispöytään ja ihailla pienillä sormilla askarreltuja makaronitaideteoksia, minusta tuntuu, että jotain on unohtunut. Yksi tärkeä porukka jää usein kiittämättä.

Viitenä päivänä viikossa lapsiani kasvattaa päiväkotimme henkilökunta. Ajattelen hoitajia lämmöllä ja kiitollisena saadessani jättää lapseni aamuisin erinomaiseen hoitoon.

Kuopuksemme, pienen tytön, tarhaanmeno jännitti tänä syksynä meitä vanhempia enemmän kuin lasta itseään. Koska esikoisemme oli jo samassa hoitopaikassa, tiesimme huolen turhaksi.

Ensimmäisinä päivinä olin tyttäreni mukana seuraamassa tarhan arkea. Katselin hoitajien työtä ihaillen: kuinka he taltuttivat kiukkukohtaukset omia hermojaan menettämättä, keksivät tekemistä tylsistyneille, opettivat kärsivällisesti naperoita pukeutumaan ja syömään omin neuvoin. Lapset vaikuttivat tyytyväisiltä, iloista naurua mahtui päiviin paljon. Tyttäreni jäi parina ensimmäisenä aamuna itkemään perääni, mutta viikkoa myöhemmin ei enää malttanut edes vilkuttaa.

Lastenhoitajilla on vaativa ja haastava työ, josta soisin isomman palkkapussin ja helpommat työolot. On silti ilo nähdä heidän vahva kutsumuksensa. Hoitajat haluavat aidosti työskennellä lasten parissa ja ottavat kasvatuksen vakavasti. Mitä kaikkea he ehtivätkään pienokaisille opettaa ennen koulutien alkua, jolloin heidän työnsä alkaa alusta taas uusien lasten kanssa?