Apu

Kiitäjät – tunnetko nämä nopeat ja salaperäiset olennot?


Kiitäjät sulautuvat taustaansa ja matkivat muita hyönteisiä. Näin löydät niitä luonnosta!
Kuvat Timo Nieminen

Kiitäjät ovat paksuja, suuria perhosia, joiden pitkät ja kapeat siivet lyövät niin vinhaan, että ne näkyvät vain häilyvänä aavistuksena. Osalla kiitäjistä suuosat ovat surkastuneet, eivätkä ne syö aikuisena mitään, toiset vierailevat halukkaasti kukilla herkuttelemassa medellä.

Kiitäjät ovat erinomaisia lentäjiä. Suurin osa on yöperhosia ja ennen lentoon lähtöään niiden pitää lämmittää suuret lentolihaksensa, jotta siivet kannattaisivat painavaa hyönteistä. Ne värisyttävät siipiään nopeasti, kunnes lihakset ovat vetreät ja perhonen singahtaa lentoon. Nimensä velvoittamina kiitäjät ovat todella nopeita lentäjiä. Niiltä on mitattu yli 50 kilometrin tuntinopeuksia.

Suomessa elää vakituisesti yksitoista kiitäjälajia ja niiden lisäksi meillä on tavattu kuusi vaeltavaa tai harhailevaa lajia. Vakituisista kiitäjistämme suurin on syreenikiitäjä, jonka siipiväli on suurimmillaan 12 senttiä.

Matarakiitäjän sormenpaksuisen ja -pituisen toukan kyljillä on tunnusomaiset keltaiset täplät ja peräpäässään kiitäjille tyypillisesti terävä piikki.

Syreeni on erinomainen hyönteiskukka

Kun kesäkuu on ehtinyt puoliväliin, pihan reunoilla kukkii sinisilmäinen luhtalemmikki, ojanreunalla maahumala ja nurmikolla valkoreunainen, keltasilmäinen kaunokainen. Uhkeimpana kukkii syreeni. Sen vaalean violetinsiniset kukat kasvavat tiheissä tertuissa ja levittävät miellyttävää tuoksua.

Syreeni on erinomainen hyönteiskukka. Siipien reunoilta rispaantunut, aikuisena talvehtinut nokkosperhonen laskeutuu kukkaan ja ojentaa imukärsänsä syvälle mesilähteille. Muutama tanakka kimalainen kiertelee kukilla keräten mettä ja siitepölyä.

Kukalle lennähtää nopealiikkeinen hyönteinen, joka näyttää erehdyttävästi kimalaiselta. Sen läpinäkyvien siipien reunoja kiertää muutaman millin punaruskea reunus. Ruumis on karvainen ja paksu kuten kimalaisella ja takaruumiissa on keltaisia ja tummia poikkiraitoja. Äkkinäisine liikkeineen se näyttää yliaktiiviselta kimalaiselta.

Nopea otus ei laskeudu kukkaan vaan pörrää sen edessä pitkä imukärsä kukkaan ojentuneena. Se paljastaa lajin kuusamakiitäjäksi, kimalaisen näköiseksi perhoseksi. Vauhdikkaasti se siirtyy kukalta toiseen pörräten kukalla kuin kolibri.

Kuusamakiitäjä lentää vain auringonpaisteella, vaikka se kuuluu yöperhosiin. Aktiivisimmillaan perhonen on aurinkoisina aamupäivinä. Se pitää syreenin lisäksi metsäkurjenpolven, kuusaman, kevätlinnunherneen, voikukan, puna-ailakin ja muiden mesikasvien kukista.

Perhonen, joka matkii kimalaista

Tämän perhosen ulkonäön tarkoituksena on matkia kimalaista, jolla on myrkkypistin, jotta se välttäisi saalistajien hyökkäilyt. Linnut oppivat nopeasti välttämään mustakeltaraidallisia hyönteisiä. Suojaväri tuntuu toimivan, sillä ihmisenkään ei tee mieli ottaa perhosta käteen.

Kuusamakiitäjä on esiintymiseltään eteläinen perhonen ja sitä voi nähdä Pori–Lieksa-linjan eteläpuolella. Parhaiten se viihtyy lehtomaisilla alueilla, joilla kasvaa toukan ruokakasvia lehtokuusamaa. Se on vähentynyt viime vuosikymmeninä ja sen esiintymisalue on pienentynyt.

Päivällä lentävä kuusama­kiitäjä viihtyy muiden kiitäjien tavoin syreenin kukilla. Se suojautuu saalistajiltaan muistuttamalla kimalaista.

Mäntykiitäjät sulautuvat taustaansa

Kuljen polkua rosokaarnaisten puiden välitse. Ehdin kävellä viisi metriä erään männyn ohi ennen kuin huomaan puun rungolla jotain outoa. Palaan takaisin ja löydän suurikokoiset mäntykiitäjät viettämässä lemmenhetkeään.

Perhoset sulautuvat rosokaarnaiseen pintaan hämmästyttävän hyvin, vaikka niiden siipiväli on yhdeksän senttiä ja ruumiillakin paksuutta sentin verran. Harmaiden perhosten siivet ovat kuin puun kuoren liuskoja.

Perhosharrastajia lukuunottamatta vain harva on nähnyt mäntykiitäjiä, vaikka se on hyvin yleinen, poppelikiitäjän jälkeen kiitäjistämme toiseksi yleisin. Se lähtee liikkeelle vasta illan hämärryttyä, ja laskeutuu puolen yön jälkeen nukkumaan puun rungolle tai rakennuksen seinälle.

Mäntykiitäjä viihtyy monenlaisissa mäntymetsissä. Se ei karta kulttuuriympäristöjäkään, ja perhoset vierailevat mielellään syreeneiden hyväntuoksuisissa kukissa. Kuuluu matala hurina, kun perhonen ilmestyy kukalle. Se lyö pitkillä siivillään niin nopeasti, että siivet näkyvät vain sumeana harsona. Niitä voi varovasti valaista taskulampulla, sillä kiitäjät eivät sitä juuri säiky. Parhaiten mäntykiitäjät, kuten muutkin yöperhoset lentävät lämpiminä ja tuulettomina iltaöinä.

Mäntykiitäjä lentää vain yöllä ja päivä­levolla se sulautuu männyn kaarnaan saumattomasti.

Poppelikiitäjä ei syö aikuisena mitään

Ilta alkaa hämärtyä. Männyn rungolla torkkuu suuri, paksu perhonen luottaen hyvään naamiointiväriinsä. Se alkaa väristää siipiään nostaakseen ruumiinlämpöään ja saatuaan itsensä lämpimäksi poppelikiitäjä pyrähtää lentoon ja katoaa illan hämäryyteen.

Vaikka poppelikiitäjän siipiväli on kuudesta yhdeksään ja puoleen senttiin, on sitä vaikea havaita päivällä perhosen levätessä puun rungolla, sillä se näyttää kuihtuneelta lehdeltä. Siipien reunat ovat mutkaiset, ja se pitää etusiipiään hieman levällään vahvistaakseen vaikutelmaa. Perhosen muotoa rikkoo myös sen outo tapa pitää takasiipiään työnnettyinä etusiipien etupuolelle.

Linnut välttävät poppelikiitäjää ehkä siksi, että siinä on myrkyllisiä asetylkoliineja. Siipien leveä asento saattaa olla myös varoitusasento: olen myrkyllinen! Häirittynä se tehostaa vaikutelmaa väläyttämällä esiin takasiipiensä punaruskeat laikut.

Poppelikiitäjä on hyvin yleinen ja runsaslukuinen yöperhonen Etelä- ja Keski-Suomessa, vähälukuisampana sitä tavataan Tornioon ja Kemiin asti. Perhosta ei näe kukilla, sillä sen suuosat ovat surkastuneet eikä se syö aikuisena mitään. Se on kerännyt kaiken aikuisena tarvitsemansa energian jo toukkavaiheessa.

Poppelikiitäjällä on erikoinen lepoasento, jolla se matkii kuivunutta lehteä. Se on kiitäjistämme yleisin.

Horsmakiitäjän toukka osaa hämätä merkillisesti

Metsänreuna hohkaa elokuun helteessä. Osa perhosista on jo muninut ja lopettanut lentonsa. Munista on kuoriutunut toukkia, joita elokuussa on todella runsaasti, kun osaa katsoa. Monet piilottelevat lehtien alapinnoilla, mutta tuoreet syöntijäljet paljastavat toukkien olinpaikat.

Maitohorsmalla kiipeää suuri, miehen keskisormen kokoinen, mustanruskea toukka. Karvattoman toukan peräpäässä sojottaa pelottavan näköinen piikki, joka on täysin harmiton ja kertoo kyseessä olevan kiitäjäperhosen toukka.

Kun  katse on löytänyt yhden toukan, alkaa niitä näkyä useampia, sillä naaras on sijoittanut munansa lähitienoolle. Toukat keskittyvät vain yhteen asiaan: syömiseen. Ne ahmivat maitohorsman lehtiä ja kukintoja, jotta saavuttaisivat kunnioitettavan suuren kokonsa ennen syksyä. Toukat syövät usein myös mataroita ja muita kasveja.

Hitaat ja kömpelöt toukat eivät pysty vaaran uhatessa pakenemaan. Horsmakiitäjän toukalla on merkillinen keino hämätä saalistajia. Sen etupäässä on kaksi paria valkoisen ja mustan kirjavia silmätäpliä. Vaaran uhatessa toukka vetää päänsä sisään ja pullistaa eturuumistaan. Silmätäplät tulevat esiin ja näyttävät julmasti tuijottavilta silmiltä, jotka saattavat harhauttaa saalistajaa.

Aikuinen perhonen lentää kesäkuun puolivälistä heinäkuun lopulle, vilkkaimmin kesä-heinäkuun vaihteessa. Horsmakiitäjä on yleinen yöperhonen, joka lähtee liikkeelle vasta hämärän tummuttua pimeydeksi.

Tuntiessaan itsensä uhatuksi horsmakiitäjän toukka vetää päänsä sisään ja pullistaa eturuu­mistaan, jolloin julmasti tuijottavat silmätäplät tulevat esiin.

Kenen tuntomerkkinä silmätäplät?

Koivun rungolla istuu suuri, siipiväliltään kahdeksansenttinen perhonen. Sen siivet ovat kapeat, ruumis paksu ja tanakka. Ruskeanharmaissa etusiivissä on tummanruskeaa kuviointia. Hiukan etusiipien alta pilkottavat takasiivet ovat kellertävät ja tyvestään ruusunpunaiset. Takasiipien keskellä on suuret, sinisen ympäröivät mustat silmäterät. Vaaran uhatessa perhonen räväyttää etusiivet eteenpäin, jolloin vaikuttavat silmäkuviot paljastuvat. Saalistaja saattaa säikähtää, tai ainakin se iskee takasiipiin eikä arkaan päähän.

Aikaisemmin silmäkiitäjää kutsuttiin sinisilmäkiitäjäksi. Ei ollut huono nimi sekään. Takasiipien silmätäplät ovat erinomainen tuntomerkki, millään muulla kiitäjällä ei sellaisia ole. Silmäkiitäjä on yleinen eteläisessä Suomessa, mutta sitä voi nähdä Oulun korkeudelle asti. Perhoset lentävät toukokuun lopulta heinäkuun lopulle.

Sinivihreä, jopa kahdeksansenttiseksi kasvava toukka on pienten, vaaleiden nystyjen peittämä. Sen sivuilla on vaaleankeltaisia vinojuovia ja takapäässä komea, turkoosinsininen piikki. Toukka syö etenkin pajuja, mutta niitä voi löytää myös haavalta, poppeleilta, omenapuulta ja koivuilta.

Linnut pitävät mehevistä toukista ja saalistavat niitä mielellään. Silmäkiitäjän toukka ei ole aivan avuton saalistajiaan vastaan. Se sylkee ja rimpuilee voimakkaasti linnun ahdistellessa ja yleensä pikkulinnut jättävät sen rauhaan. Tikkoihin sekään ei tepsi, vaan toukka katoaa pitkän nokan uumeniin.

Meillä on tavattu 17 kiitäjälajia, joista osa on vaeltajia. Ne eivät pysty talvehtimaan Suomessa. Silmäkiitäjä on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa.

Julkaistu: 24.8.2019