Puheenaiheet
Apu

Kiirunan valtakunta

Kiirunan valtakunta

Suomi-neidon käsivarren perimmäisessä kolkassa avautuvat maamme ainoat vuoristomaisemat. Tunturien puuttomilla huipuilla olot ovat ankarat, ja läpi vuoden siellä pärjää vain yksi lintu: sisukas kiiruna.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen
Mainos

Ei voi kuin nostaa hattua kiirunalle: lähes pehmolelun näköinen pyöreä höyhenmytty onkin itse asiassa melkoinen kovis! Kaunis kanalintu kuuluu niiden harvalukuisten eläinten joukkoon, jotka pystyvät elämään puuttomilla, tuulenpieksämillä tuntureilla ympäri vuoden.

Lumettomana aikana kiirunan höyhenpuku on harmaan ja ruskean kirjava. Suojaväri on lähes täydellinen: lintua on erittäin vaikea erottaa jäkälien peittämästä rakkakivikosta.

Yhtä mestarillinen naamioituminen kiirunalta onnistuu talvella. Oikeastaan vain liike paljastaa vitivalkoisen palleron. Sen juostessa höyhenten peittämien ”housujen” suojaamat jalat käyvät vikkelästi pyöreän mahan alla.

Kiirunan kohtaaminen on aina yhtä riemastuttava kokemus. Lintu on Suomen tuntureilla melko yleinen ja suhtautuu ihmisiin pelottomasti. Se viihtyy yleensä useiden yksilöiden parvissa.

Kun linnut onnistuu löytämään, niiden valokuvaaminen on yllättävän helppoa – jos luonnonvaraisten eläinten kuvaamista luonnossa voi koskaan helpoksi sanoa.

Parhaita ja helpoimmin saavutettavia kiirunankatselupaikkoja on Saana-tunturi. Kiirunat viihtyvät usein tutuissa paikoissa, ja niitä voi nähdä Saanan huipulle johtavan polun varrella, vähän portaiden yläpuolella. Myös Saariselällä ja Pallastuntureilla on hyvät mahdollisuudet nähdä kiiruna.

Kiiruna on kanalintu, mutta siihen ei sovi sanonta ”katkeaa kuin kanan lento”. Onhan kiirunan lento hivenen kömpelöä, koska sitä ei ole tarkoitettukaan pitkiin lentomatkoihin, mutta linnut pystyvät kyllä vaihtamaan maisemaa sukkelasti ottamalla siivet alleen.

Porot ovat kaivaneet hangen alta varpuja kiirunankin syötäväksi. Kuva on Saariselältä, Kiilopää-tunturin rinteeltä.

Kilpisjärven alue on geologisesti erilainen kuin muu Suomi. Kilpisjärven tunturit ovat jäänteitä yli 500 miljoonaa vuotta vanhasta Skandien poimuvuoristosta eli Kölivuoristosta, joka peittää Norjaa ja Pohjois-Ruotsia.

Vuoristo syntyi aikoinaan Euroopan ja Amerikan mannerlaattojen törmätessä toisiinsa. Kauan sitten vuoret olivat teräväpiirteisiä, nykyisiä Alppeja ja Himalajaakin korkeampia, mutta luonnonvoimat ovat kuluttaneet niitä niin, että Suomen puolella on enää jäljellä reilun kilometrin korkuisia pyöreälakisia tuntureita. 

Vaikka kivenheiton päässä Norjan puolella tunturit ovat selvästi korkeampia ja jyrkkärinteisempiä kuin Suomessa, Norjankin vuoristosta näkee, että se on vanha ja eroosion pyöristämä.

Suomen kaikki yli kilometrin korkuiset tunturit sijaitsevat Enontekiöllä, ja kunnan vaakunassa komeilee itseoikeutetusti kiiruna. Monet paikalliset puhuvat kiirunaa tarkoittaessaan usein ”riekosta”, eivätkä ihan väärässä ole: metsissä ja soilla elävä riekko sekä puurajan yläpuolella viihtyvä kiiruna kuuluvat samaan Lagopus-sukuun.

Monessa kielessä kiiruna on yksinkertaisesti ”tundrariekko”, mutta Suomessa se tunnetaan runollisemmalla nimellä. Pohjois-Ruotsista löytyy samanniminen kaupunki, ruotsiksi Kiruna. 

Kilpisjärven seutu on ylänköä. Järvi lainehtii lähes puolen kilometrin korkeudella merenpinnasta, ja sen vierestä nousee Saana-tunturi 1 029 metriin. Merenpinnan tasossa Käsivarren Lappi olisi metsän peittämä, mutta korkeutensa vuoksi siellä kasvaa vain käyriä, kituliaita tunturikoivuja. Ylempänä tunturissa eivät pärjää kuin matalat varvut ja jäkälät.

Kun noustaan merenpinnan tasosta kilometri ylöspäin, ilmasto kylmenee suunnilleen saman verran kuin jos siirryttäisiin tuhat kilometriä pohjoiseen. 

Pohjoisen sijainnin vuoksi olosuhteet ovat Kilpisjärvellä samantyyppiset kuin Keski-Euroopan vuorilla parin kolmen kilometrin korkeudessa.

Kesäpukuisen kiirunan selän kuviointi muistuttaa jäkäläpeitteistä kiveä. Matalina kasvavat varvut, kuten va­riksenmarja, ovat kiirunoiden ruokaa.

Pohjoinen sijainti tuo tunturien elämään erityispiirteitä. Kesällä usean kuukauden ajan aurinko ei laske juuri ollenkaan, päivisin se nousee hyvin korkealle. 

Jo huhtikuussa voi tuntea, kuinka Lapin aurinko paistaa kovaa ja korkealta. Kuluneena kesänä Pohjois-Lappi kuului välillä Suomen lämpimimpiin alueisiin, kun elohopea kipusi yli 29 asteeseen. 

Talviaika on toinen äärimmäisyys, kun aurinko ei nouse lainkaan. Lämpötila laskee jopa alle 40 pakkasasteen, tosin tuntureilla on talvisin aina selvästi lauhempaa kuin alhaalla laaksoissa: kylmä ilma on raskasta ja painuu alaspäin.

Pelkästään lämpömittarin perusteella kiirunan elinympäristö ei talvella vaikuta niin ankaralta kuin pakkasen puremat laaksot, mutta tuntureilla ilman purevuutta lisäävät usein puhaltavat voimakkaat tuulet.

Toisaalta tuulet pitävät lumipeitteen ohuena, ja kiirunat pääsevät keskellä syvintä talveakin napostelemaan suosikkiruokiaan: variksenmarjoja ja riekonmarjoja. ●

teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 27.9.2016