Eeva

Kiira Korpi: "Olin ennen tyytymätön itseeni ja näkemyksissäni tuomitseva"

2


Kiira Korpi: "Olin ennen tyytymätön itseeni ja näkemyksissäni tuomitseva"

New Yorkiin muuttanut Kiira Korpi nauttii liukuessaan jäällä ja saadessaan musiikin eloon katsojien edessä. Kilpaurheilijana hän jäi usein kielteisten ajatustensa vangiksi. Mikään ei tuntunut riittävän täydellisyyteen pyrkivälle luistelijalle.
Teksti Pirjo Houni

Täälläkö on nyt todella kotini? Eikö tämä paikka hiljene pieneksikään hetkeksi?

Sitä Kiira Korpi, 28, mietti kävellessään viime kesänä uuden kotikaupunkinsa New Yorkin kaduilla.

”Kun astuin heinäkuun aamuna ulos, tunne oli epätodellinen. Kaupunki oli niin täynnä sykettä, ihmisvilinää, hajuja, hälytysajoneuvojen sireenejä ja muita ääniä.”

Kiira muutti Milanosta New Yorkiin poikaystävänsä Arthur Borgesin, 31, työn vuoksi. Arthur työskentelee Tom Fordin muotitalossa.

Pariskunnan koti on niin keskellä suurkaupunkia kuin vain voi olla, Manhattanilla Madison Avenuella. Vieressä kohoaa majesteettisena Empire State Building.

”Kaupunki on meille molemmille uusi, eikä kaveripiirimme ole vielä iso. Vietämme paljon aikaa kahdestaan tutkimalla paikkoja, ja se on ollut mahtavaa.”

Pian seitsemän vuotta seurustelleen parin edellinen koti sijaitsi Milanon keskustan tuntumassa.

”Viihdyin siellä todella hyvin. Tunsin kotikadultamme niin pesulanpitäjän kuin kahvilaa pyörittävän rouvan ja ravintoloitsijan. Italialaisille oma kotikatu kauppoineen ja juoruamisineen on tärkeä.”

Kodikkaasta italialaisympäristöstä oli harppaus siirtyä New Yorkiin, jossa ihmiset joutuvat olemaan tehokkaita ja kiireisiä.

”Suurkaupungin nopea tahti tuntui aluksi häkellyttävältä. Kenelläkään ei tuntunut olevan aikaa pysähtyä ja jutella.”

Kiira on päättänyt ottaa hektisen kaupungin vastaan sellaisena kuin se on ja nauttia paikan tarjoamista hyvistä puolista.

”Amerikkalaiset ovat ystävällisiä, ja harrastusmahdollisuuksia on paljon. Olen voinut kokeilla uusia lajeja, kuten nyrkkeilyä. Puhelimeni sovelluksesta pystyn tarkistamaan, missä on lähin joogatunti ja onko pilatekseen tilaa tai millaiset arvostelut tanssitunnit ovat saaneet.”

“Tavoitteestani tuli taakka”

Kiira Korpi päätti kilpauransa taitoluistelijana kesällä 2015. Sen jälkeen hän on esiintynyt ammattilaisena luistelunäytöksissä ympäri maailmaa.

Huippu-urheilun jälkeen elämä on muuttunut kaikin tavoin rennommaksi.

”Käyn melkein joka päivä harjoittelemassa jäällä, mutta minun ei tarvitse viettää siellä yhtä paljon aikaa kuin kilpa-aikoina, viittä tuntia päivässä.”

Helsinkiläiskahvilassa Kiira Korpi tilaa aamiaiseksi tuorepuuroa ja kahvia, cappuccinon. Kahvilautasella on suklaamakeinen.

Kilpaillessaan maailman huipulla Kiira olisi miettinyt, voiko suklaan syödä. Tai saako kahviin laittaa edes sokeria?

”Mietin silloin kaikkea urheilun kautta. Luistelu meni kaiken edelle.”

Hän sanoo jättäneensä kilpailuaikojen ankaran dieetin ja nappaa suklaan suuhunsa.

”Voin nyt syödä lähes mitä haluan, ja muutenkin elämässäni on enemmän valinnanvapautta.”

Kiira Korven nettiin kotisivuilleen kirjoittama lause ajoi häntä taitoluistelijana pitkälle: Huomasin haluavani olla maailman paras taitoluistelija.

”En koskaan luovuttanut. Halusin tulla paremmaksi ja paremmaksi. Lopulta tavoitteestani tuli myös taakka. En ollut koskaan tyytyväinen itseeni.”

Totuus säteilevän hymyn takana

Tampereella varttunut ja luistelemista intohimoisesti rakastunut tyttö sai menestystä varhain. Torinon olympialaisiin hän pääsi jo 17-vuotiaana vuonna 2006. Seuraavana vuonna hän sai EM-kisoissa pronssia.

Mitali tuli vähän yllättäen ja niin nuorena, ettei Kiira ollut siihen vielä henkisesti valmis. Menestys kasvatti paineita. Jokaisessa kilpailussa olisi pitänyt yltää sen jälkeen vähintäänkin samalle tasolle tai mieluiten vielä vähän korkeammalle.

Media ja sponsorit kiinnostuivat nuoresta luistelijatähdestä. Vuonna 2006 Kiira Korpi valittiin positiivisimmaksi suomalaiseksi.

”Aloin pikkuhiljaa ja tiedostamattani toteuttaa mielikuvaa hymyilevästä Kiirasta ja elää sen mukaan. Siitä syntyi ristiriita. Olin ulospäin se hyvänmielen säteilevä Kiira, mutta samaan aikaan vaativa itselleni, valmentajilleni ja läheisilleni. Olin usein tyytymätön ja näkemyksissäni tuomitseva.”

Oli huipulla tietysti monia nautinnollisiakin hetkiä. Onnistumisten jälkeen olo oli hetken kuin ekstaasissa. Pronssinen mitali vaihtui hopeiseen, mutta sekään ei riittänyt urheilijalle.

Kiira oli tyytymätön itseensä, vaikka omastakin mielestään hän oli saanut elämässään paljon. Lapsuus ja nuoruus oli ollut nelihenkisessä perheessä onnellista aikaa. Vanhemmat tukivat ja kannustivat, ja myös siskon kanssa välit olivat aina läheiset.

Koulunkäynti oli sujunut vaivatta, eikä hän voinut ulkonäköäänkään moittia. Käytökseltään kohteliaan urheilijan oli ollut helppo saada yhteistyökumppaneita.

”Ymmärsin, ettei minulla olisi pitänyt olla mitään oikeutta ahdistukseen”, Kiira sanoo.

Silti ajatukset kiersivät kielteisyyden kehää. Perfektionistille mikään ei riittänyt.

”Ajattelin, ettei kukaan haluaisi palkata minua urheilu-urani jälkeen mihinkään, koska en ollut voittanut maailmanmestaruusmitalia. Kapeassa pienessä maailmassa eläessäni ajatukseni hämärtyivät. En ymmärtänyt, että olin maailman kymmenen parhaimman joukossa, vaikken ollutkaan se paras.”

Romahdus ja oivallus

Kiira uskoi, että vain mitalit toisivat onnen ja tyytyväisen olon ja vain niiden kautta hän olisi arvokas. Itseään hän tarkasteli ulkoisten saavutusten kautta.

”Jokin syvempi osa minussa tiesi samaan aikaan, ettei se niin mennyt ja ettei se ollut totta.”

Sitten tuli maaliskuu 2015 ja Shanghain dramaattiset MM-kisat.

Kiira kompuroi hypyissään eikä edennyt kilpailuissa alkua pidemmälle. Se oli täydellinen romahdus ja epäonnistuminen nuorelle, huipulle tähtäävälle naiselle.

”Ajattelin, että korvieni välissä on vikaa. Halusin etsiä avukseni maailman parhaan urheilupsykologin ja jatkaa vielä seuraaviin olympialaisiin.”

Olo oli kuitenkin Shanghain jälkeen väsynyt, eikä harjoittelusta tullut oikein mitään.

”Onneksi kroppani oli niin loppu, että oli pakko pitää taukoa. Pysähtyessäni ymmärsin, miten huonosti voin. Jopa hengittäminen ahdisti.”

Kiira itki oloaan ja puhui läheistensä ja psyykkisen valmentajansa kanssa. Hän haki apua kirjoistakin. Pikkuhiljaa olo alkoi kohentua.

Kesällä 2015 valmentajan kanssa oli ehditty suunnitella jo tulevaa ohjelmaa, mutta urheilijan ratkaisu olikin kypsynyt toiseen suuntaan.

”Yhtenä päivänä vain tunsin, etten pysty lähtemään ulos ovesta harjoittelemaan. Päätökseni oli kirkas. Halusin lopettaa kilpailemisen. Minulla ei ollut enää siihen tarvittavaa paloa.”

“Yritin torjua ahdistusta”

Tulevaisuuteen Kiira suhtautui luottavaisesti. Niin varma hän oli ratkaisustaan. Kukaan ei saisi hänen päätään kääntymään.

Jo jäällä Shanghaissa kilpailija oli kokenut erikoisen ilmiön.

”Kun ohjelma alkoi mennä huonosti, egoni sai siitä niin kovan iskun, että aloin katsella ikään kuin ulkopuolelta omaa luisteluani. Pystyin irtaantumaan ahdistuneesta minästäni.”

Kotisivuillaan Kiira Korpi tunnustaa, ettei saanut sitä, mitä tavoitteli, mutta senkin tosiasian kanssa pärjää: Kävi niin, ettei minusta tullut maailmanmestaria taitoluistelussa. Ja se on ihan ok.

Huippu-urheilun jälkeen elämä on muuttunut monin tavoin vapautuneemmaksi.

”Näytöksissä en luistele enää vain itselleni, vaan olen osana kokonaisuutta. Se vähentää omia paineitani. Olen saanut esiintyä myös hyväntekeväisyysnäytöksissä, mikä on ollut erityisen ihanaa. En luistele saadakseni tuomareilta mahdollisimman korkeita pisteitä teknisestä suorituksesta. Luistelen, koska se tuntuu niin luonnolliselta ja hyvältä.”

Lopettamispäätöksen jälkeen Kiira jäljitti psykologin avulla päänsä sisällä asustaneen sisäisen kriitikkonsa. Samalla hän antoi luvan kielteisillekin ajatuksille.

”Pahinta oli yrittää torjua omaa pelkoa ja ahdistusta. Ennen kilpailuja ja näytöksiä ajattelin, etten saisi olla niin jännittynyt. Nyt yritän mennä yhä syvemmälle tunteisiin ja tarkkailla, miltä jännitys kehossa tuntuu. Yritän kääntää vatsanpohjassa tuntuvan epämukavan olon myönteiseksi energiaksi.”

Surun ja harmistuksenkin hän antaa tuntua ja päästää ulos, jotta ne eivät varastoituisi kehon sisälle.

”Pyrin olemaan valppaana, kun kielteiset ajatukset alkavat pyöriä kehää mielessäni. Kyseenalaistaessani ne huomaan, etteivät ne välttämättä ole edes totta. Samalla niiden ote hellittää.”

Luistelussa on nyt enemmän iloa, rentoutta ja vapautta. Siksi se tuntuu mukavalta.

”Voin elää koko kehollani ja saada musiikin eloon. Kun piruetti osuu täydellisesti musiikkiin, voin olla yhtä tunnelman ja yleisön kanssa. Siitä syntyy jotain ainutlaatuista. Sen vuoksi haluan luistella.”

Nuoria hän kannustaa tavoittelemaan unelmiaan edelleen.

”Huippu-urheilu ei tuonut minulle kärsimystä, vaan se tapa, jolla sitä toteutin. Kannattaa olla tarkkana, ettei erehdy etsimään sitä kautta identiteettiään tai onnellisuutta.”

Iloa ja naurua kaatumisen uhallakin

Kilpauran jälkeisenä huippuelämyksenään Kiira pitää viimesyksyistä näytöstä ulkona sijaitsevassa amfiteatterissa Italian Veronassa. Andrea Bocelli ja muut oopperatähdet lauloivat paikan päällä, ympäristö huokui historiaa ja katsomossa oli 15 000 ihmistä.

”Taivaalla tuikkivat tähdet, ja koko tunnelma oli taianomainen.”

Tekemisiin on tullut muutenkin laajuutta. Viime kesänä Kiira Korpi oli mukana Uuden Iloisen Teatterin esityksessä, ja tänä keväänä hän on ilahduttanut katsojia Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomarina.

”Ajattelin ensin, että hitsi, kun eivät pyytäneet tanssijaksi”, hän sanoo nauraen.

Kiira Korpi ei tiedä, mitä hän tekee vuoden kuluttua. Ennen kilpailut ohjasivat tekemisiä, nyt tulevaisuus on avoinna.

”Entisenä minänä olisin epätietoisuudesta ahdistunut. Nyt ajattelen, että elämä tuo sitä, mitä sen on tarkoituskin tuoda.”

Kiira sai ennen joulua Yhdysvaltoihin työviisumin. Sen ansiosta hän voi toimia siellä myös valmentajana. Aikuisluistelu on suosittua, ja monet kehittävät taitojaan yksityistunneilla.

”Toivon voivani valmentaa oman esimerkkini voimalla. Haluan tuoda jäälle positiivista energiaa ja iloa, vaikka kaatuakin välillä ja nauraa päälle.”

“Kielteiset ajatukset eivät syö energiaani”

Heti ensimmäisenä päivänä muutettuaan New Yorkiin Kiira meni käymään läheiselle Chelsean jäähallille.

”Jäähallit tuntuvat aina samanlaisilta, minne maailmassa menenkään. Ne ovat minun työpaikkojani. Tunnistin hallilta heti muutamia ihmisiä, ja olen saanut sieltä jo joitakin kavereitakin, jopa ystäviä.”

Nautinnot hän löytää pienistä asioista.

”Kielteiset ajatukseni eivät enää syö niin paljon energiaani. Voin maistella kahvilassa cappuccinon makua tai kävellä puistossa. Tai voin katsella New Yorkissa ihmisiä ja sulautua anonyyminä heidän joukkoonsa”, Kiira kuvailee.

”Sisäinen olotilani on nyt ulkoista menestystä tärkeämpää. Jos on hyvä olla, ei New Yorkin kaltainen uusi ympäristökään tuo niin radikaalia muutosta.”

Tyttöystävänäkin Kiira uskoo olevansa erilainen kuin ennen.

”Ennen valitin usein jostain, ja joku paikka kropasta oli aina kipeänä. Arthurin mukaan olen nykyisin lähes aina hyvällä tuulella.”

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 02/2017. Nettiversiota on päivitetty.

Julkaistu: 9.3.2017