Varsinkin näin kesällä, kun uutisrintamalla on hiljaisempaa, otsikoihin nousee tarinoita pienistä ihmisistä kohtuuttoman byrokratian hampaissa. Niitä lukiessa on pakko todeta, että kylläpä me suomalaiset olemme kovia kieltämään asioita. Ainakin niiltä toisilta.

Pirkkalalainen maalaiskauppa joutui taannoin luopumaan kotitekoisten pullien myynnistä, sillä niitä oli terveystarkastajan mukaan vaarallista myydä kaupan sisätiloissa. Helsingin Hietalahden kauppahallissa ravintolan liha- ja kalaruokailijat jouduttiin anniskelubyrokraattisista syistä istuttamaan eri pöytiin. Vantaalainen bussiyhtiö taas yritti kieltää kuljettajaltaan turbaanin käytön vedoten työasujen yhtenäisyyteen sekä työturvallisuuteen. Helsinkiläisissä päiväkodeissa kiellettiin hiljattain ksylitolipastillit, Espoossa syntymäpäiväkakut ja Järvenpäässä  tarhalaisten valokuvaukset.

Ja vielä kerta kiellon päälle. Helsingin Sanomat kertoi 26.7. jyväskyläläismiehestä, joka on kannellut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen siitä, että hänen muuten tervetulleen ilmaisjakelunsa joukossa on seurakunnan julkaisema lehti. Se loukkaa hänen kotirauhaansa ja uskonnonvapauttaan.

Jokaisella on oma käsityksensä vapaudesta, ja se saattaa aina loukata jonkun toisen käsitystä.

Yrittämällä kieltää milloin mitäkin mitätöntä epäkohtaa, yhteiskunnan isommat ongelmat peittyvät hälyn alle. Niiden vatvominen myös aiheuttaa turhaa työtä.

Voisiko turhille kielloille säätää oman kieltolakinsa?