Apu

Kielon väitetään saavan miehet villiksi


Kielo on kuin kasvimaailman femme fatale, kohtalokas nainen, joka viettelee kohteen pauloihinsa ja johtaa tämän turmioon. Ainakin niin voi käydä, jos erehtyy maistamaan petollisen herkulliselta näyttävää kielonmarjaa.
Kuvat Juho Rahkonen

Myrkyllisintä kielossa ovat sen lehdet ja kukat, mutta myös maljakkoveden juominen voi olla haitallista. Ainakin ihmisen ja muiden nisäkkäiden on syytä pitää kielensä irti kielosta, vaikka linnut pystyvätkin syömään sitä.

Kovin hyvin kielon helakanpunaiset marjat eivät tee kauppaansa, niitä näkee runsaasti maastossa vielä myöhään syksyllä ja talvellakin.

Myrkyllisyytensä vuoksi kielolla ei juuri ole luonnossa vihollisia. Sen versot kelpaavat ravinnoksi ainoastaan eräälle kovakuoriaislajille, kielokukolle. Lehtikuoriaisten heimoon kuuluva hyönteinen on kirkkaanpunaisena komea ilmestys.

Ruotsalainen luonnontutkija Carl von Linné antoi kielolle romanttisen nimen laaksojen lilja, ja se onkin kasvin nimi monella eri kielellä: liljekonvalj (ruotsi), Mai­glöckchen (saksa), Lelietje-­van-dalen (hollanti) ja lily of the valley (englanti). 

Liettuaksi kielo on pakalnutė. Kirjaimellisesti suomennettuna se tarkoittaa ”mäen juurella”, eli laaksojen kukkaan sekin viehättävä ­nimitys liittyy.

Muualla Euroopassa kielolle on annettu mitä erilaisimpia lempinimiä kuten toukokuun kellot ja Marian kyyneleet.

Suomessa kielo oli vanhalta nimeltään lehmänkieli, mutta Elias Lönnrot teki kieltämättä ­onnistuneen ja jälkipolvien kiittelemän peliliikkeen kehittämällä kasville kauniimman nimen. Vanha nimitys johtunee siitä, että kielon lehdet muistuttavat muodoltaan kieltä.

Runsasta poimintaa kannattaa välttää

Kielo valittiin yleisöäänestyksellä Suomen kansalliskukaksi 1967, itsenäisyytemme 50. juhlavuonna. Ehkä on hyvä, että meillä on kasville omaperäinen, muista kielistä poikkeava nimi. Suomi on muutenkin Euroopan kansojen joukossa kieleltään ja kulttuuriltaan hieman erikoinen tapaus, joten germaaniseen alkuperään mukautettu nimi ei olisi luonteva. Vai miltä kuulostaisi, jos kansalliskukkamme olisi nimeltään ”laaksojen lilja”? Lakoniselta ja kömpelöltä.

Monissa Euroopan maissa on edelleen tavallista, että kieloja kerätään torille myytäväksi. Vaikka kansalliskukkamme on eteläisessä Suomessa hyvin yleinen, kasveja ei kannata repiä maasta liian ahneesti, koska kasvuston kehittyminen vie aikansa. Kielo kukkii vasta noin kymmenen vuoden kuluttua siemenen itämisestä. Sen vuoksi kasvustossa vain osa versoista kukkii.

Iso kielokasvusto voi olla jopa 200–300 vuotta vanha, ja se laajenee noin kymmenen senttimetrin vuosivauhdilla. Kielo on runsastunut viime vuosikymmeninä, mikä johtunee ainakin osaksi tehostuneesta metsäpalojen torjunnasta: kielon maavarret nimittäin tuhoutuvat metsäpaloissa.

Alkukesäisellä metsäretkellä kulkija saattaa joutua silmätysten kloonien kanssa. Kielo nimittäin lisääntyy paitsi suvullisesti siementen avulla, myös suvuttomasti maavarresta kasvavina klooneina. Kloonauksessa syntyy uusia yksilöitä, jotka ovat ulkoisesti ja perinnöllisesti täysin samanlaisia kuin alkuperäinen yksilö.

Mitä olisi alku­kesän ilta ilman vienoa kielon tuoksua? Kielo oli vanhalta nimeltään lehmänkieli, mutta Elias Lönnrot teki onnistuneen ja jälkipolvien kiittelemän peliliikkeen kehittelemällä kasville kauniimman nimen.

Maavarren kautta levittäytymisessä on etunsa: silloin kasvin ei tarvitse käyttää kallisarvoista energiaa kukkien ja hedelmien kehittämiseen. Kloonauksessa on riskejä, sillä geneettinen monimuotoisuus ei siinä pääse kehittymään.

Kielon kukissa ei ole mettä, vaan ne houkuttelevat pölyttäviä hyönteisiä pelkällä tuoksullaan. Se onkin huumaavan voimakas, hajuvesimäinen.

Kielon voi pölyttää itse itsensä, mutta siemeniä sisältävien marjojen tuottaminen edellyttää yleensä ristipölytystä ja ulkopuolista apua. Siemenet kulkeutuvat uusille kasvupaikoille lintujen ja pikkujyrsijöiden mukana.

Kielo on meillä vanhastaan tunnettu joulukasvi, ja lämpötilaa säätelemällä se saadaan kukkimaan keskellä talvea. Kielo on myös näyttävä koristekasvi, jota on hanakasti siirretty kotipuutarhojen ja kukkapenkkien komistukseksi.

Syksyllä kielosta ovat näkyvissä enää sen myrkylliset marjat.

Riittävän pieninä annoksina myrkky saattaa toimia lääkkeenä, ja niinpä kielokin on vanhastaan tunnettu rohtokasvina, josta on haettu apua muun muassa sydän­vaivoihin. Se sisältää yli kolmeakymmentä sydämeen vaikuttavaa ainetta.

Kielo oli muotisuunnittelija Christian Diorin suosikkikukka, ja sen tuoksu on liitetty kymmeniin klassisiin parfyymeihin. Eivät hienostuneet viittaukset siihen lopu: hyvän ruoan ystäviä lämmittänee tieto, että kielot luokitellaan nykyisin parsakasveihin.

Kielon tuoksussa on jotakin väkevää, melkeinpä eroottista. Tutkimusten mukaan kielon tuoksulle läheinen aromaattinen aldehydi nimeltä bourgeonal lisää siittiöiden aktiivisuutta ja saa ne uimaan jopa kaksi kertaa nopeammin. Bourgeonal on siitä harvinainen tuoksu, että miehet reagoivat siihen voimakkaammin kuin naiset.

Miehen kanssa parisuhteeseen haluavan naisen kannattaisikin ennen treffejä suihkauttaa päälleen hiukan bourgeonal-tuoksua. 

Kun saksalaiset ja yhdysvaltalaiset tutkijat vuonna 2003 julkistivat löydöksensä, siitä nousi mediahypetys, niin sanottu ”kieloilmiö” (lily-of-the-valley phenomenom), jonka mukaan on muun muassa nimetty tuoksuja käsittelevä kirja.

Alkuperäisen idean mukaan kielon tuoksulla olisi vaikutusta hedelmöittymiseen ­siten, että siittiöt osaisivat suunnistaa oikeaan paikkaan naisen sukupuolielimissä olevan kielomaisen aineen avulla. Villi teoria joutui outoon valoon, kun naisten elimistä ei löytynyt mitään bourgeonal-­aromiin viittaavaa.

Olipa kemiallisen vaikutuksen kanssa niin tai näin, jokin kielossa vetoaa tunteisiimme. Kun alkukesän luontoretkellä mies tuntee yhtäkkiä olonsa erityisen viriiliksi, kannattaa ainakin tarkistaa, johtuisiko se kallion takana valkoisena hohtavista, huumaavan makeaa tuoksuaan levittävistä kieloista.

Julkaistu: 9.6.2019