Image

Samuli Knuutin kolumni: Keski-ikä on vaikea kaikille mutta erityisesti poptähdille

Samuli Knuutin kolumni: Keski-ikä on vaikea kaikille mutta erityisesti poptähdille
Suede palaa perusasioihin mutta saa ne taas jännittäviksi, kirjoittaa Samuli Knuuti.
Julkaistu: 9.11.2022

Viisikymmentä on paha ikä kaikille, mutta erityisen vaikea se on poptähdille. Viimeistään silloin ei enää ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä olemaan oma itsensä. Nuoruudessa otettujen asentojen säilyttäminen väkisin on parhaimmillaankin vain surullisen näköistä, ja siinä voi vielä revähdyttää selkänsä pahasti.

Kaikista epätodennäköisimpiä keski-iästä selviytyjiä on Brett Andersonin, 55, johtama Suede. 1990-luvun korein ja keikaroivin brittipopbändi kun oli vuosituhannen vaihteessa aivan hukassa: elektroninen Head Music (1999) ja uusfolkin kanssa flirttaillut A New Morning (2002) olivat kamalan huonoja levyjä, joilla bändi tuntui etsivän uutta suuntaa side silmillä, kompassi hukassa ja kieli lattiaan naulattuna.

Seurasi tilapäinen hajoaminen ja joukko toinen toistaan yhdentekevämpiä sooloprojekteja, ja kun bändi palasi yhteen vuonna 2010, kukaan ei varmastikaan odottanut muuta kuin korkeintaan nostalgiakeikkailua. Kaikkien vedonlyöntikertoimien vastaisesti Bloodsportsista (2013) alkoi kuitenkin vahvojen albumien sarja, jolla bändi alkoi satsata taas vahvuuksiinsa mutta entistä aikuisemmalla otteella. Eikä tässä tapauksessa aikuisuus merkinnyt ilmaisun pehmentämistä tai mukavoitumista vaan kylmähermoista realismia, tosiasioiden hyväksymistä. Vaikka pitäisikin jalat maan kamaralla, tähtiin voi silti tähyillä.

Nyt Sueden kakkosvaihe on edennyt jo neljänteen albumiinsa, juuri ilmestyneeseen Autofictioniin, jolla bändi lupailee palaavansa ”punkjuurilleen”. Tämä on yleensä kamalan huono idea rockbändille, sillä kotiin ei voi palata yhtään sen enempää kuin olla uudelleen 15-vuotias ja suudella naapurin tyttöä ensimmäistä kertaa.

Mutta ällistyttävää kyllä, Autofiction toimii komeasti. Punkjuurille paluuta ei Sueden kohdalla toki pidä ottaa kirjaimellisesti, kyse on vain energian nostamisesta finessien edelle. Eikä vuoden 2022 Suede yritäkään kuulostaa vuoden 1992 Suedelta, sillä 70-luvun Bowien ja glamin jäljittelyn sijasta he ovat tähdänneet Siouxsie And The Bansheesin ja Wiren kaltaisten yhtyeiden goottiseen ja metalliseen kitarasoundiin.

Anderson on sanonut, että aina kun hän kuulee radiosta bändinsä vanhoja hittejä, häntä harmittaa, kuinka ne kuulostavat vähän liian vaisuilta ja varovaisilta. Uuden levyn parhaat nopeat kappaleet, kuten 15 Again ja Shadow Self, eivät todellakaan varvastele mutta eivät kuulosta myöskään teennäisen rankoilta tai asetellun rosoisilta.

Autofictionin avausraita ja ensimmäinen single She Still Leads Me On herättää heti kysymyksen, että kuka tämä yhä laulajaa johdattava naispuolinen hän mahtaa olla. Joku androgyyni, bensalta ja markettideodorantilta tuoksuva taidekoulutyttö, jonka nenän alle on jäänyt murunen kokaiinia? Ei, vaan Brettin vuonna 1989 kuollut äiti. Silti biisi ei kuulosta sentimentaaliselta vaan suoralta ja vilpittömältä.

Autofictionin kantavin teema onkin totuudellisuus. 1990-luvun alussa Anderson väitti olevansa biseksuaalinen mies, jolla ei vain sattunut olemaan homoseksuaalisia kokemuksia. Umpiheteron sanomana se oli tietenkin opportunistista sukupuoliturismia, mutta se kuulosti hyvältä kaksikymppisen suusta ja tuoreelta silloisessa rockmaailmassa. Uudella levyllä naamiot ovat pudonneet jo kauan sitten, mutta silti se kuulostaa särmikkäältä, vaaralliseltakin ja paikoin pakahduttavan kauniilta. Levyn ainoa balladi Drive Myself Home on typerryttävän kaunis kappale, jonka muutamiin arvoituksellisiin säkeisiin ja liitäviin jousiin kuulija voi projisoida kaikki ne kadotetut rakkaudet, jotka häilyvät näkökentässä enää vain jarruvalojen hehkussa, kun ajaa kohti pimeyttä joka meidät kaikki nielee.

Mutta miten kaikista maailman yhtyeistä juuri Suede on onnistunut kasvamaan aikuiseksi? Kyse on oman reviirin tajuamisesta. Jokaisella yhtyeellä on oma luontainen elinpiirinsä, jonka sisällä se voi elää ja kukoistaa ja jonka ulkopuolelle astuminen tuottaa useimmiten ongelmia.

Kun oman reviirinsä rajat tajuaa, voi ryhtyä etsimään, mitä kaikkea siellä on; millaisia rikkauksia aluskasvillisuus versoaa ja millaisia salaisuuksia kallionkoloista voi löytää. Takapihalta avautuvasta metsästäkin voi löytää kokonaisen maailman, jos sinne menee joka päivä uusin silmin.

Siksi kakkosvaiheen Suede voi yhtä luontevasti julkaista The Blue Hourin (2018) kaltaisen barokkisen taiderocklevyn kuin nyt käsillä olevan energiapuristeen. Emmekä voi tietää, mitä kaikkea Suede tulevaisuudessa tiluksiltaan kaivaa esiin. Sillä aikaa on vielä, sekä heillä että meillä.

Samuli Knuuti on olarilainen kirjoittaja ja kustannustoimittaja, joka harvoin piittaa auto- fiktiosta mutta rakastaa Suedea.

Oikaisu: Korjattu Brett Andersonin ikä, joka on 55. Printti-Imagessa ilmestyneessä versiossa ikä oli väärin, 54.

Kommentoi »