50 vuotta sitten Suomessa alkoi kesänäyttelyiden aika. Sen aloitti Oriveden Purnu. Kuka olisi siitä parempi kertomaan kuin isänmaansa ikäinen Purnun emäntä, maaliskuussa 100 vuotta täyttänyt Annikki Tukiainen, kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen leski.  Täällä pariskunnan kesänviettopaikalla, Purnun taidekeskuksessa Längelmäveden maisemissa vietettiin 1967 Purnun ensimmäistä näyttelykesää. – Mieheni Aimo Tukiainen pohti kuuden muun taiteilijan kanssa yhteisnäyttelyä 1960-luvun lopulla. Ryhmän taiteilijoista Tuulikki Pietilä ehdotti, että pidetään se Tukiaisen kesäateljeessa Oriveden Purnussa, Annikki Tukiainen muistelee.  Kaikki taiteilijat olivat syntyneet samana vuonna, 1917, ja olivat opiskelijatovereita. Annikki Tukiainenkin on syntynyt 1917. Perustajat pohtivat, että näyttelystä syntyisi näin kunkin taiteilijan 50-vuotispäivän juhlistus, samanikäisen Suomi-neidon kunniaksi. – Kun ideasta levisi huhu kulttuuripiireihin, Aimoa ja kumppaneita, minut mukaan lukien, pidettiin pähkähulluina. Järjestää nyt näyttely jossain Orivedellä, maan korvessa, päiviteltiin kulttuuripiireissä. Mutta taiteilijat uskoivat ideaan, pitivät päänsä, ja Aimo Tukiaisen ateljeessa Purnussa avattiin ensimmäinen näyttely 1. heinäkuuta 1967. Elokuun puoliväliin mennessä ensimmäinen näyttely veti 12 000 kävijää. – Meille tultiin taidemuseoista ihmettelemään, miten me täällä pitkien taipaleiden takana saamme puolessatoista kuukaudessa katsojia enemmän kuin heidän museoissaan vuodessa, leski muistelee. Purnun kävijämäärä nousi kesä kesältä, kävijäennätys on kesältä 1977, noin 55 000 kävijää.  – Purnu oli kesätaidenäyttelyjen uranuurtaja. Sille löytyi runsaasti seuraajia. Kesänäyttelyitä syntyi navetoihin, kouluihin, pappiloihin, jopa maitolaitureille. 

Maaliskuussa sata vuotta täyttänyt Annikki Tukiainen oli juhlanäyttelyn avajaisissa Purnussa, seurana tytär Mirja Tukiainen sekä perheen Manta-koira.

Annikki Tukiainen palaa Purnun aurinkoisella terassilla aikoihin, jolloin hän tapasi miehensä ensi kerran.  – Kun muutin Helsinkiin 1946, minut kutsuttiin juhliin. Soitin ovikelloa, ja oven avasi pieni, jo hieman kaljuuntunut mies. Kerroin, että minut oli kutsuttu tapaamaan Aimo Tukiaista. Minä se olen, vastasi mies. Siitä se alkoi. Aimo kertoi myöhemmin rakastuneensa ensisilmäyksellä. – Aimo valitteli, että minä olin aluksi niin vastahakoinen, että olisiko pitänyt jättää kosiminen, myhäilee Annikki Tukiainen.  Valinta oli molemmille kuitenkin oikea. – Tapaamisesta meni puoli vuotta kihlajaisiin, vuonna 1947 avioiduimme. Minä olen syntyjäni Länsi-Teiskon Pengonpohjasta, Aimo oli Orivedeltä. Lesken mukaan Tukiainen oli nerokas, hyvä taiteilija.  – Hän osasi tehdä mitä vaan. Aimo oli jo 12-vuotiaana lankkumaalarina Viipurissa, jossa aloitti taideopintonsa Viipurin taiteenystävien piirustuskoulussa. 

Muistot heräävät henkiin, kun Annikki Tukiainen liikuskelee samalla tantereella, jolla miehensä, kahden lapsensa ja taiteilijatuttujensa kanssa kulki. Nyt tukena on tytär, tanssitaiteilija, koreografi, Purnun säätiön puheenjohtaja Mirja Tukiainen. Kun Purnun suosio nousi kymmeniintuhansiin kävijöihin, näyttelyitä pidettiin joka toinen kesä. Luonnon piti levähtää, ja lampaiden saada nauttia nurmen kasvusta. Tukiaisen perhe halusi myös lomatauon Purnun pyörittämisestä.  – Haluan viettää joka toinen kesä lomaa, kuten muutkin porvarit, veisteli Aimo Tukiainen, mutta ei malttanut keskeyttää työntekoa. Lähiseudun asukkaat vieroksuivat aluksi Purnun tuloa, koska se häiritsi kävijämassoineen rauhallisen maaseudun eloa. Kun Tukiaiset palkkasivat talojen nuoria kesätöihin, suhtautuminen muuttui myönteiseksi. Lapionvarressa ja remonttihommissa viihtynyt kuvanveistäjä herätti maalaisympäristössä oudoksuntaa.  – Olisihan töihin saanut miehiä, mutta isä halusi tehdä itse, Mirja Tukiainen kertoo. – Äiti oli meillä sosiaalinen ja vilkas. Isä saattoi vetäytyä lämmittämään savusaunaa resuisissa vaatteissa. Harva näyttelyvieras tajusi, että professori itse on tuo halkoja kiikuttava talonmies tai alushoususillaan järvessä kaislaa niittävä hahmo.

Aimo Tukiaisen veistos Kalojen kanssa kilpaa vuodelta 1962 sijaitsee Kouvolassa leikkipuistossa. Purnun rannassa teoksesta on alumiininen toisinto.

Ensimmäisen näyttelyn aikaan vuonna 1967 Purnussa oli jo kolme näyttelyhallia. Tukiaisen säänkestävät pronssiveistokset sijoitettiin ulos näyttelykentälle. – Taiteen ja luonnon saumaton yhteys oli 50 vuotta sitten – ja edelleen – Purnun valtteja, toteavat Annikki ja Mirja Tukiainen. Taide ja luonto ovat kohdanneet Purnussa niin luontevasti, että kun Purnussa oli taiteilija Miina Äkkijyrkän pronssisia vasikkaveistoksia, naapuritalon lehmät karkasivat niitä tervehtimään.

Annikki Tukiainen asuu Helsingissä, Lauttasaaren seniorikodissa, mutta haluaa yhä kesäisin tulla vointinsa mukaan Purnuun, luonnon ja taiteen keskelle.  Pihapiirin mieluisin rakennus on kahvilana toimiva, vuodelta 1862 peräisin oleva Luhtiaitta. Sen hirrestä löytyi talossa palvelleen tytön kirjoitus. ”Olen olut täsä Venttolan talosa viis vuotta. Älkää turhaan koputtako. Ette tänne pääse”. Presidentti Urho Kekkonen kuului Tukiaisten tuttuihin.  – Presidentti vieraili Purnussa kahdesti. Ensimmäisen kerran Kekkonen kylpi Purnun savusaunassa kesällä 1967 ja kävi samalla Oriveden maatalousnäyttelyssä, Mirja Tukiainen kertoo. Purnun taiteilijat olivat niin innostuneita presidentin tulosta, että joivat kaikki konjakit ennen H-hetkeä.  Kun Urkki tuli, hänelle viestittiin vaivihkaa konjakin puutteesta. Urkki vinkkasi adjutantille, ja tämä haki komean auton takakontista pullon pari, savusaunan löylyjen kruunaajaksi.  Toisen kerran Kekkonen vieraili Purnu-ryhmän 60-vuotisnäyttelyssä vuonna 1977, hieman lyhyemmällä askeleella, mutta edelleen karismaattisena ja taiteesta kiinnostuneena.

Elina Vainion installaation nimi Aeolian Processes viittaa geologiaan. Se on tehty Purnua hyväilevän Längelmäveden Koljonselän rantahiekasta.

Purnun kesänurmikolla hiihtää 1952 Oslon talviolympialaisten 50 kilometrin legendaarinen kultamitalisti Veikko Hakulinen. Eräänä kesänä Haku-Veikon patsas oli sijoitettu alamäkeen: ”Veikon tyyli on väärä, ei alamäessä hiihdetä noin”, arvioi ilmeisesti hiihtoa harrastanut kävijä.  – Eli noinkin taidetta katsotaan ja tulkitaan, naurahtaa Annikki Tukiainen. Graniittiveistos Lintukoto sijaitsee yhä Purnun nurmikentällä. Sen pintaan Aimo Tukiainen kaiversi kirjailija Aleksis Kiven samannimisen runon peilikirjoituksena. Kun Tukiaiselta kysyttiin miksi, hän kertoi hymy suupielessä: ”Ajattelin veistosta hautamuistomerkikseni. Sen alla levätessään voi lukea sieltä runon oikein päin.” Professori Aimo Tukiainen kuoli kesällä 1996. Hänet on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaan taiteilijakukkulalle. Muistomerkkinä haudalla on Tukiaisen itse tekemä Päiväperho-veistos, jonka on kiinnittänyt kivipaateen muistomerkin suunnitellut kuvanveistäjä Heikki Häiväoja. Tänä vuonna Purnun 50-vuotisjuhlanäyttelyyn odotetaan noin 10 000 kävijää. Se on tilojen ja kävijöiden kannalta sopiva määrä. Ei tarvitse nauttia taidenäyttelystä tungoksessa, kuten 1970- ja 80-luvuilla. Juhlanäyttely Loistava aika kokoaa yhteen alkuperäisen Purnu-ryhmän taiteilijoiden teoksia ja asettaa ne vuoropuheluun kuuden nuoren taiteilijan teosten kanssa. Annikki Tukiainen, 100 vuotta, myhäilee Purnun olevan taas ajassa kiinni.