Helsingin kesä on sietämätön. Kaupunki täyttyy jo toukokuussa muualta Suomesta tulleista turisteista, jotka eivät ymmärrä suomeasi, eivät osaa nousta ratikkaan, kulkevat ilman paitaa ja tuijottavat pitkään kaikkia, jotka eivät näytä samalta kuin he itse. Maakuntamatkailija tuntuu oudon takakireältä, vaikka onkin lomalla. Vietän siksi mieluiten kesäni konttorissa tai ulkomailla.

Mutta juhannus! Juhannus on toista maata. Silloin jokainen, jolla on sukurasitteena korpimökki Punkaharjulla, on pakotettu vahtimaan suvun miehiä hukkumiskuolemalta ja noudattamaan ikiaikaisia juhannusperinteitä.

Juhannuksena olen mielelläni Helsingissä. Juhannuksena Helsinki on myös meidän muiden, jotka joudumme väistämään valtaväestöä muun aikaa vuodesta. Riemun aistii ilmassa. Rentous ja välittömyys ovat läsnä. On helppo olla oma itsensä. Juhannuksena rakastan Helsinkiä.

Kerrankin Vuosaaren kallioilla grillataan soulfoodia.

Kerrankin Hietsun ranta on täynnä hyvännäköisiä ruskeita vartaloita pelaamassa katukorista.

Kerrankin Esplanadilla pojat esittelevät kovalla työllä ostamiaan jenkkirautoja.

Kerrankin Pihlajasaareen voi mennä uimaan burkinissa ilman tuomitsevia katseita.

Kerrankin juhannushäitä vietetään Suomenlinnassa azonton tahdissa.

Toivoisin, että juhannuksen tunnelma olisi läsnä muulloinkin arjessani. Mutta toivoisin myös, että joku uskaltaisi kutsua minut juhannuksen viettoon sinne maalle. Uskon, että sielläkin on hauskaa. Ja jos meno käy turhan villiksi, osaan kyllä suunnistaa takaisin kaupunkiin.